Njunnisvaaran vuorenselänne on muinen ollut rajana tuorpenain ja sirkkain välillä.

Sirkan heimojen vanha asuinpaikka on ollut etelänpuolella niillä paikkeilla, missä tunturiselänteet alenevat Tunturijärveen päin. Laajoja sammal- ja jäkälärikkaita metsiä siinä on, ja siksipä ovatkin sirka'in miesten karjalaumat suuria ja hyvinvoipia.

Pohjoispuolella on luonto karumpi ja synkempi ja siellä on tuorpenain olinpaikka. Niinkuin luonto ovat tuorpenain miehetkin ulkomuodoltaan synkempiä ja totisempia kuin sirkat. Heidän ankarapiirteisten kasvojensa takana piilee myöskin kova ja karu luonne.

Koski, jonka nimi on Raijetjatse, on niinkauan kuin muistetaan ollut rajana sirkkain ja tuorpenain alueiden välillä. Harvoin menee sirkanmies tuorpenain alueelle ja ehkä vielä harvemmin tuorpena sirkain maille. Sillä nämät mahtavat saamein heimot ovat sittemmin vihanneet toisiansa kuin muinen tuorpenan noita viskasi erään sirkain heimon seidan järveen ja siten koko kesäkaudeksi vei heimon kalaonnen.

Tämä tapahtui niin kaukaisina aikoina, ettei vanhinpainkaan isät muistaneet milloin, mutta noaidde, joka sen teki oli nimeltään Vaari, suurin tietäjä ja loihtia mitä saamein keskuudessa milloinkaan on tavattu.

Totisesti tarvitsikin hän suurta voimaa uskaltaakseen kukistaa seidan, vaikkakin se kuului toiselle heimolle. Sillä seidalla on suuri valta sekä kostaa että suojella...

Vaarin aikana tuorpena oli mahtavin Lapin heimoista — lähimpänä asuvien heimojen "lais'in" ja "vapste'n" vieläpä sirkankin oli maksettava veroa tuorpenoille saadakseen poro-, metsästys- ja kalaonnea.

Opettipa Vaari pirkkalaisetkin tuntemaan eriskummaisen voimansa.

Kerrotaan, että norjalaiset lapinkävijät olivat tulleet tuorpenain luo laittomana aikana kauppaa käymään. Petollisesti he menettelivät hölmistyttäen lappalaiset väkevillä juomilla ja väärillä painoilla. Ahkiot täynnänsä tavaraa lähtivät pirkkalaiset matkoihinsa kun lappalaiset humaltuneina eivät vielä tajunneet, että olivat tulleet petetyiksi.

Mutta pitkällepä eivät päässeet. Kolme yötä ja kolme päivää samoilivat he erämaita, mihinkään löytämättä, kuljeskellen ympäri omia jälkiään; silloin he päättivät palata tuorpenain luo, tarjoten täysikelpoista hopeata lunnaikseen, sillä he käsittivät Vaarin heidät noituneen.

Ja vasta kun olivat tuorpenoille antaneet minkä piti ja sen lisäksi kauneimmat hopeasolkensa uhranneet kuunjumalalle, Kuonalle, saivat mennä tiehensä.

Merkillisiäpä olivat jutut joita vanhasta Vaari-noidasta kerrottiin.

Polvi polvelta perinnöksi jäävät häneltä tietäjänlahjat, ja eipä koskaan millään saamein heimolla ole ollut niin mahtavia noaiddeja kuin tuorpenoilla.

Mutta viimeisinä vuosina tuorpenoilla ei ollut tietäjiä ja tällöinpä olikin heidän valtansa ja kuuluisuutensa sen verran heikentynyt, että pienempi sirkan heimokin, jonka tuorpenat jo kauan sitte miltei olivat kukistaneet, uudelleen alkoi näyttää elonmerkkejä. Oli pelättävissä, että sirkkalaiset pääsisivät tuorpenoista voitolle. Eihän tuorpenoilla ollut enää muuta toivoa kuin Kouno, vanhan Koodatsin, heimon viimeisen tietäjän poika, joka tosin isältään oli perinyt loihtian sauvan ja oppinut loitsuja, mutta joka ei edes ollut syntynyt hammas suussa.

Mutta päästyänsä täyteen miehuudenikään, näyttikin hän, nimittäin Kouno, omaavan suuremman tietäjän mahdin kuin kukaan sitä ennen. Hänen noaidegadsensa [noidegadsella tarkotetaan taikaelukoita, joiden luultiin noitia ympäröivän; mitä suurempi elukkasaatto sen suurempi noaidde] oli siksi monilukuinen, että hän empimättä rohkeni ryhtyä taistelemaan itse Valkean Kristuksen pappia vastaan.

Monena vuonna oli Valkoisen Kristuksen oppia saarnattu markkinapaikalla kauppa- ja verokokouksissa, ja nytpä vihdoin oli eräs pappi mestari Olavi jäänyt sinne asumaan. Moni lappalainen oli antanut kristityksi kastaa itsensä. Sirkan heimossa tuskin enää oli ketään, paitsi heidän vanha Skalok noaideansa, joka ei olisi kääntynyt Valkean Kristuksen uskoon. Mutta hänkin oli vanha ja raihnainen eikä ollut voinut estää mestari Olavia, kristittyjen pappia, lyömästä alas kaikkia uhrilavoja ja ristivedellä pesemästä pois lapinnimen kastetta sirkain päistä. Olipa mestari Olavi mennyt niinkin pitkälle, että oli ottanut erään nuoren poikaisen, Kuosan pojan, mukanansa kirkolle valmistaakseen häntä sitte papin oppiin.

Tuorpenainkin keskuudessa oli kristinoppi saanut jalansijaa ja useat tuorpenain perheenisistä olivat antaneet mestari Olavin ammentaa vettä päällensä.

Kun Kouno miehistyi ja sai noituuden mahdin, oli hänen ensi työnsä esi-isien tapojen uudelleen käytäntöön saattaminen ja kunnioituksen tunnon herättäminen heidän oppeihinsa. Ne lapset, jopa vanhemmatkin, jotka pappi viime vuosina oli kastanut, kastoi Kouno lappalaiseen tapaan uudelleen. Ja ettei pappi rukouksineen saisi lappalaiseen tapaan kastetulta uudelleen palaamaan Valkean Kristuksen oppiin ja palvelukseen taikoi Kouno kastettujen nabmaskjellon, kasteenmerkin mitä voimakkaimmin loitsuin.

Vanhat uhripaikat, joita jo kauan oli hyljeksitty, hän taas laittoi kuntoon; kotijumalat saivat säännölliset uhrinsa — ainoat joihin naisetkin saivat ottaa osaa — ja kaikkia tuorpenan miehiä varotettiin mitä ankarimmin kunnioittamaan isien viisautta ja käyttämään kaikkia luvallisia manauksia ja loitsuja.

Kummapa oli nähdä, miten tuorpenan heimo muutamassa vuodessa vapautui tuosta tylsyyden tilasta, johon olivat vaipuneet. Aineellinenkin tila näinä vuosina parani; tuorpenain karjalaumat olivat pian suurten järvien eteläpuolisista suurimmat ja rikkaimmat.

Mutta maine Kounon manauksista ja hänen uhreistansa vanhoille jumalille kulki kauas, tulipa papin, mestari Olavinkin korville.

Siksipä, kun Kouno kerran sydäntalvella tuli hiihtäen kirkolle kaupantekopäivänä rauhallisten tuorpenan miesten etunenässä, kävi niin, että hän tuli tekemisiin mestari Olavin kanssa.

Molempain kesken syntyi kiihkeä sanasota, josta tarinat vieläkin kertovat. Molemmat käyttivät voimakkaimpia loitsujansa ja manauksiansa ja kovinpa sanat molemmin puolin kuni paljastettuina miekanterinä purivatkin.

Papin ja Kounon ympärillä seisoskeli tuorpenan miehiä. Heihin liittyi lapinkävijöitä sekä sirkan, laisin ja vapsten saameja. Joukko kasvamistaan kasvoi.

Pappi vaikkakin vanha ja harmaantunut oli vielä kookas ja voimakas kuin nuorukainen. Vaaleat hapset lepattelivat leveäotsaisessa päässä, suurine synkästi välähtelevine silmineen ja ääni kuului uhkaavalta kuin ukkoisen jylinä tuntureilla.

Vastapäätä seisoi Kouno, päätä pitempänä kuin kukaan hänen heimolaisistansa; ohuissa, parrattomissa huulissa sykähteli väreittäin pidätetty kiukku ja silmät olivat ilkeämielisen pistävät kuin naskalit. Hänellä oli yllään valkea punareunuksinen poronvasikannahkainen puku; solakoilla, voimakkailla vyötäisillä oli tiivisti hopeavyö, ja monikoristeinen tuppi poronluupäisine puukkoineen oli uhkaavan läheltä siepattavissa. Moni odottikin saavansa nähdä teräksen välkähtävän tupestansa papin voimakkaimpia kirouksiansa syytäessä. Mutta Kounopa ei pikastunut. Hän ei kättänsä nostanut raivoavaa ja jylisevää pappia kohti, jonka sanoista hän ei suuria ymmärtänyt. Mutta kun tämä oli lakannut manaamasta taivaan tulia noidille ja pakanuuden riettaudelle, alkoi Kouno äkkiä mumista manausta.

Vähätpä siitä mestari Olavi välitti.

Tyynein, varmoin askelin lähti hän paikalta ja hävisi pieneen pappilaan, jättäen Kounon ympäristöineen omiin hommiinsa.

"Kouno, hän sanoi sinun kuolevan", arveli papin poistuttua Hiisu, vanhin joukosta.

"Ja, että sinun pitäisi palaa ikuisessa tulessa", lisäsi toinen.

Kouno nauroi uhkaavasti:

Uhka ei minuun uletu, Suuretkaan sanat pelota, Lorut mua ei lopeta.

Sitte virkkoi hän uhmaten nyrkkiin puitu käsi ojennettuna pappilaan päin kalskahtavammalla äänellä:

Tutise en tuonelata Rotasta en synkeätä. Rotas nuolensa sinuhun Vasamansa viskokohon, Rotaimohon ryöstäköhön.

Äänettöminä hiihtelivät tuorpenanmiehet hänen jälessään, kun hän meni itse markkinapaikalle, missä pirkkalaiset jo olivat kauppansa alottaneet.

Kaikkia ahdisti kummallinen painava tunne. Kaikki olivat levottomia, rauhattomia tulevista ajoista, jonka aavistivat käyvän levottomaksi ja vaikeaksi. Ja kaikki tunsivat ikäänkuin helpotusta, kun Kouno jo toisena markkinapäivänä kehotti lähtemään.

Kaikki olivat jo lähtövalmiina, kun vanha Hiisu tuli hiihtää sinkauttaen pappilasta käsin ja sydän kurkussa kertoi, että pappi, tuo ankara mestari Olavi, oli kuollut. Hän oli pakisten istunut poikansa kapellanin, maisteri Ericus Olain kanssa, äkkiä noussut pystyyn, pidellyt rintaansa ja sitte äkisti kouristunut mykkärään verivirran pulpahdellessa suusta ja sieramista.

Kummastellen tuorpenanmiehet tuollaisia uutisia kuuntelivat ja merkitsevästi vilkuivat Kounoon päin, joka häijynilkisesti hymyillen oli kuunnellut Hiisun uutisia.

Hän ei kumminkaan näyttänyt olevan halukas vastaamaan kyseleville katseille, mutta kun kuiske alkoi käydä miesten kesken, että Kouno oli ampunut noidannuolen pappiin, mumisi hän puoleksi itsekseen:

Uksakkapa isältäni Antoi mulle jäykät jänteet; Sarakaltapa oon saanut Vereheni velhon voimat, Päähäni pätevät tiedot, Suosikkia suojaella Kääntääkseni nuolen kärjen Johtaakseni jousen juonen Kohti itse ampujata Kostaakseni kostajalle.

Niinpä Kouno käänsi suksenkärjet pohjoista kohti ja hurautti tiehensä.

Joukkonsa seurasi häntä äänettömänä markkinapaikalta, missä huhu mestari Olavin äkillisestä kuolemasta oli pannut väen liikkeelle ja kummastelemaan.

Lapinkävijäin, vieläpä itse voudinkin oli vaikea uskoa maisteri Erikin väitettä, että hänen isänsä mestari Olavi oli kuollut luonnollisella tavalla.

"Kouno on lähettänyt hänelle noidannuolen. Kounolla on suurempi voima kuin papilla. Kuulimme, miten he toisiansa kohti sinkahuttelivat manauksia; pappi uhkaili Kounoa kuolemalla ja tulella, mutta Kouno käänsi kirojen voimat pappia itseänsä kohti".

Niin kuiskailtiin kaikkialla sekä daroin että saamein keskuudessa, eikä milloinkaan suurempaa tietäjänmainetta ollut tullut kellekään noaidelle menneinä aikoina. Ja niinpä kerrotaan Stöttingvuorilta Kebnekaiseen: "Hän, nuori tuorpenain Kouno, on noaideista suurin ja mahtavin".