No, hälinä syntyi koko pitäjässä!

— Sehän oli vallan kauheata! Kukas olisi sellaista voinut luulla Mali-Oosasta, siveellisestä kauniista Mali-Oosasta, jolla oli enkelin ääni kirkossa laulaessansa ja joka ei koskaan ollut muiden kaltainen — aina parempi, kauniimpi?

Hänet oli vangittu lapsenmurhasta. Ja hän oli syvästi katuen rikoksensa tunnustanut.

Se oli tapahtunut syyskesällä:

Olina ja Mali-Oosa olivat paimentaneet lehmiä Bergoosalla, korkealla, missä vanhalla palolla oli hyvä laidun. Juuri tuolla laella olivat tytöt tavanneet pari kylän poikaa, jotka olivat metsästämässä. Tytöt juttelivat poikien kanssa ja koirat juoksivat sill'aikaa ympäri.

Silloin alkoi eräs koira kaapia kiihkesti multaa.

Mali-Oosa oli käynyt kalman kalpeaksi ja seisoi kuin kivettyneenä. Mutta sitte oli hän töytännyt sinne, nakannut koiran syrjään ja ytimiä myöten vihlovin äänin huutanut:

Anna olla minun lapseni! Älä koske minun lapseeni!

Ja sitte oli hän tiedotonna lyyhistynyt maahan.

Pojat kalvoivat paikkaa ja löysivät Mali-Oosan lapsen vanhan viulun kappaleiden vierestä...