Saarella Isojoen laskupaikalla Tunturijärvestä, juuri virran suulla on kirkko. Molemmin puolin kiitää virta vinhana, etenkin keväisin Isojoen paisuessa yli äyräittensä ja Tunturijärvikin näyttää silloin suurelta, pauhaavalta sisämereltä.

Tuo pieni harmaa, jykevistä hirsistä salvettu kirkko on niemekkeellä vaaleiden riippakoivujen ympäröimänä ja taustana on tummaa havumetsää. Virran alapuolisella rinteellä kasvaa pehmeitä ruohokasveja ja kieloja, jotka keväällä sekä kevätkesällä täyttävät tienoon tuoksullansa.

Alempana virta pyörteineen ja nieluineen käy vihaiseksi — väliin se kimaltelee ja hymyilee, väliin on uhkaavan synkkä. Ja etäältä kuuluu yöt päivät kosken kumea yksitoikkoinen pauhina.

Ylhäällä näet koko kirkonkylän — joukon harmaita, viheliäisiä tuparäniä; kokoonsulloutuneina rantamalle ne ovat kuin vuohilauma. Pieniltä ja vähäpätöisiltä ne näyttävät, mutta kertovat silti ympäristöllä olevan viljelysaluetta, sillä jokainen kirkkotupa on samalla merkkinä jostakin pitäjän kylästä tahi uutisasutuksesta.

Kirkonkylä on enimmäkseen autiona. Ainoastaan pienessä pappilassa, joka punaisena, ulkonurkkaisena pistää esiin kirkon vierustalta, asuu ihmisiä vuosikaudet umpeensa. Muut tuvat alhaalla "paikalla" ovat tyhjinä, paitsi suurkokousten aikana, kirkkopyhinä, jolloin pitäjän väki kerääntyy kirkonmäelle kuullakseen Jumalan sanaa ja hieroaksensa kauppaa.

Niinpä jo ammoin on ollut Jo 1300-luvulla oli tässä markkinapaikka, jossa pirkkalaiset "kolmantenatoista päivänä joulun jälkeen kauppojansa julkisesti tehköhön" sen oikeuden mukaisesti, joka vanhoista ajoista heillä on ollut ja jonka vahvisti drotsi Nuutti Juhonpojan 1328 v:n kirje.

Pahoin kohtelivat pirkkalaiset aution seudun ainoita asujamia, lappalaisia. Kuninkaan kirjelmän nojalla oli pirkkalaisilla oikeus hallita ja vallita lappalaisia ja tätä oikeuttansa he käyttivätkin. Eipä siinä kyllin että lappalaiset pakotettiin veronmaksuun — monessa suhteessa joutuivat he ankaran pirkkalaisvallan kautta ikäänkuin orjuuteen. Siksipä lappalaiset sortajia, ainoita ruotsalaisia, jotka erämaille tulivat, vihasivatkin. Ja "daro" pettelijä tuli ruotsalaisten lapinkieliseksi nimeksi.

Vuosia kului ja kristinusko alkoi tunkeutua Lappiinkin. Eräs korkea hengen mies itse Upsalasta tuli suurine seurueineen, matkustaen halki Lapin niin komeasti ja uhkeasti kuin salomailla kävi päinsä. Taru kertoo, että hän olisi erämailla eräällä lähteellä houkutellen saanut kastetuksi kaksikymmentä lappalaista.

Vähänpä näytti tästä lappalaisten kastamisesta tulosta olevan. Tuskin oli mahtava jumalanmies palannut etelän maille, ennenkuin lappalaiset uudelleen alkoivat uhrata Beivelle, Stuorjunkkarille ja Tjermeelle.

Eivätpä toki kaikki.

Yksi siemen oli langennut hyvään maahan ja iti, vaikkakin heikoksi kasviksi.

Kastettujen joukossa oli lappalaisvaimo, kasteessa nimitetty Magdalenaksi, joka ei ainoastaan alistunut kasteeseen, vaan joka myöskin kaikesta sydämestään ja mielestään oli omaksunut kristinopin. Palavalla uskoninnolla alkoi tämä saarnata heimolaistensa keskuudessa. Mutta vähänpä hänen saarnansa vaikuttivat, sillä hänhän oli vaimo ja vaimo ei lappalaisten katsantokannan mukaan saanut puuttua pyhiin asioihin.

Täynnänsä palavaa heimonsa käännyttämisintoa kuin oli, läksi Magdaleena Upsalaan kunnioitettavien isien luo, jotka kiihkeistä pyynnöistä suostuivatkin lähettämään lähetyssaarnaajan, herra Tosten, Pohjan perille lappalaisia kristinuskoon kääntämään.

Kova työ hänellä täällä olikin edessänsä. Hänen lähetystyötänsä näet vastustettiin kahdelta taholta. Sekä pirkkalaiset että lappalaiset yhtyivät taistelemaan kristinuskoa vastaan, ja vaikkakin pirkkalaisia sanottiin "kristityiksi lapinkävijöiksi" ja he nimikristityitä olivatkin, he kumminkin salaisesti olivat kristinuskon pahimpia vihollisia. Sillä he pelkäsivät, että jos lappalaisista tulisi kristityltä ja pappeja asettuisi Lappiin, se arvelluttavasti rajottaisi pirkkalaisten vanhaa valtaa, ja sellaista eivät he saattaneet rauhallisesti katsella.

Siksipä kerrotaankin, että kun Toste oli kappelin rakentanut ja piti viettää vihkiäisiä Antinpäivänä, muutamat lapinkävijät jumalanpalveluksen aikana olivat sulkeneet ovet, sytyttäneet kappelin pappeineen ja lappalaisineen tuleen. Sattui kumminkin, että papin sekä muutamien muiden onnistui päästä katon alla olevasta luukusta ulos ja olivat he siten pelastuneet valkeanvaarasta.

Tämän jälkeen koittikin kosto daroille, ruotsalaisille. Lappalaiset liittyivät yhteen ja asettuivat lapinkävijöitä väijyilemään. Ja kun nämät tulivat porokyydillä ajaen, yhtäkkiä nuolet vinkuilivat heidän korvissansa.

Syntyi verilöyly. Ei yksikään pirkkalaisista pelastunut. Itse pappi, herra Toste nipin napin säästettiin. Tuorpenain noita Vaari vaati, että Toste herra tapettaisiin uhrilavalla Ruottan kunniaksi, mutta puolikääntyneiden lappalaisten rukoukset sen estivät. Toste kuitenkin tämän perästä lähti etelään omille maillensa ja toista vuosisataa kului ennenkuin kristittyä pappia näille perille tuli.

Taru tietää kuitenkin kertoa eräästä Tukki-Tuomaasta, jonka jumalanmies uumajalainen Olaus Njurenius olisi kristinuskoon kääntänyt ja että hän sitte olisi vanhalle markkinapaikalle kirkon perustanut. Sitä ei toki koskaan rakennettu muuanne kuin kääntyneiden mielikuvituksiin.

Nyt siinä kyllä kohoo vanha harmaja kirkko ja olipa siinä jo tätä ennenkin. Mutta vanhin kaikista on sittenkin Tosten herran kappeli, jonka pirkkalaiset polttivat.

− − −

Viljeltyjä seutuja on nyt pitkin pitäjää, niinkuin kirkkotuvistakin voit päättää, jotka ovat yhtenä ryhmänä kirkkosaarella.

Suurikasvuista, vaaleatukkaista kovakouraista väkeä tänne suurille käräjille kokoontuu. Ja lappalaiset, jotka muinen olivat miltei ainoat kirkossakävijät ovat nyt harvinaista kirkkoväkeä. Kun he joskus tulevat kirkolle, kävelevät he kiirein hoippuroivin askelin ikäänkuin olisivat epävarmalla maaperällä ja vilkuvat arasti ympärillensä, kuten sellaiset, jotka tietävät olevansa vihamiesten keskellä.

He ovat kukistettua kansaa, omilta mailtaan karkotettuja. Ja daroin ja karjalaisten, suomalaisruotsalainen, sekarotuinen kansa on heidän voittajansa.

Pitkiä tuimia taisteluita on käyty syvissä hiljaisissa metsissä ennenkuin niin on käynyt. Mutta saamein kansa oli häviöön tuomittu ja darot, jotka tulivat oppeineen valkeasta kristuksesta ja karjalat (suomalaiset) noituuksineen, joka oli saamein vanhaa seitaa tehokkaampi, ovat päässeet erämaan herroiksi.

Ja nyt on tuo pieni kirkonkylä korven autiossa yksinäisyydessä niin hiljaisena ja tyyneenä kuin rauha aina olisi siinä asunut. Ja ympäröivissä kylissä on ihmisiä, jotka aherrellessaan elämän välttämättömimmän eteen karussa luonnossa, ovat unohtaneet tarinat isien taisteluista erämailla. Mutta kukistettuin saamein kesken elää vieläkin tarinana, jota äären (tulisijan) ääressä kerrotaan, muisto menneistä riidoista, joita käytiin auringon lasten, tämän maan ikimuistoisten asujanten ja etelästä tulleitten, suomalaisten ja daroin välillä. Nuo ovat kaameita juttuja erämaasta ja niitä kerrotaan kuiskaavalla äänellä, jossa viha vieläkin kytee. Ja jos silloin mainitaan Vilppu Hiltuisen nimi, käy väristys läpi kuulijain ja silmät kiiluvat ilkeästi vihasta, jolla ei enää ole esinettä. Vihattu on Vilppu Hiltuisen nimi saamen kansan keskuudessa.

Suuri noita hän oli ja saattoi matkaan paljon pahaa auringon lapsille. Kirottu on hänen muistonsa heille, niinkuin hänet kerran Kouno tuorpenaheimon viimeinen noaidde (noita) kirosi.

Mutia uutistaloissa ja kylissä on hänen nimensä unohdettu. Ja kuitenkin oli hän, suomalainen uutisasukas Vilppu Hiltuinen, uranaukaisija ja viljelijä, joka ensimäisenä ryhtyi taistelemaan Lapin karua luontoa vastaan ja joka laski ensimäisen perustuksen sille viljelysalalle, jonka nyt pitäjässä tapaat.

Miehentyö se oli jos mikään, tämä hänen elämäntyönsä.

Sillä korvesta hän teki vainioita, ja vaikkapa tieltä väistyneillä onkin oikeus kirota hänen muistoansa, on tämä muisto kuitenkin sen arvoinen, että ne joiden hyväksi hän raivasi, sille suovat muistelman.