"Tytössä on jotakin omituista", sanoi maisteri Callesson, joka oli hänen opettajansa ja isällinen ystävänsä.

"Mali-Oosa ei ole muiden tyttöjen kaltainen", sanoivat talollisten pojat, jotka olivat hänen rippikoulutovereinansa.

"Kyllä kuuluu, että Mali-Oosa laulaa", kuiskaili kirkkoväki, kun pyhäisin hänen heleä äänensä kaikui temppelissä yli kaikkien muiden.

Mutta Mali-Oosa ei kuullut, mitä väki ympärillä sanoi. Sillä hänen povessansa kuohui ja kohisi elämää, niin monia uusia ajatuksia ja tunteita, ettei hänellä ollut juuri aikaa ja halua puuttua ihmisten juttuihin. Uusi elämä oli antanut hänelle paljon sellaista uutta, jota hän ennen ei ollut uskonut eikä aavistanut.

Hän oli vain viidentoista vuotias, tullessansa maisteri Callessonin luokse, mutta salojen luonto oli tehnyt hänen mielensä raskaammaksi kuin sen ikäisenä on tapana, ja hän tunsi itsensä lukutoverejansa vanhemmaksi ja kokeneemmaksi.

Juhannusaattoiltana piti heidän "seisoa kirkon käytävällä" ja juhannuspäivänä heidän piti päästä ripille.

Eräänä iltana paria päivää tätä ennen, kun maisteri Callesson päivän työn päätettyänsä istui työhuoneessansa piippua poltellen, koputti joku ovelle.

"Sisään!"

Mali-Oosa astui sisälle kainona ja ujostelevana. Hän jäi äänettömänä pitkäksi aikaa ovelle seisomaan.

"No no, rakas lapseni, tule peremmälle; Mikä sinun tänään on kun näytät niin huolestuneelta?"

Maisteri Callesson puhui hiljaa ja lempeästi kuten tavallisesti rakkaimmalle rippikoululapsellensa.

Hänellä oli tärkeätä puhuttavaa. Ja hän näytti kiihtyneeltä.

Maisteri kuunteli hyväntahtoisena. Ja niinpä hän kertoi kaikki mitä mielessä oli piillyt ja mitä hän lapsuudesta saakka oli miettinyt ja ollut huolestunut — mutta minkätähden sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän kertoi itsestänsä ja elämästänsä, isästä ja isoisästä, viulunsoittajasta ja miten oli nähnyt hänen ahdistuksensa ylhäällä Bergoosalla, jossa hän lopuksi yksinäisyydessä oli kuollutkin.

"Enpä tiedä mistä se johtuu", hän lopetti, "mutta en koskaan voi päästä vapaaksi noista ajatuksista. Tuntuu kuin minun ja isoisän kohtalot jollakin merkillisellä tavalla olisivat yhdessä. Tiedänhän ettei ole olemassakaan kohtaloa, vaan että hyvä Jumala johtaa — mutta kun olen niin omituisen huolestunut. Se on minua kiusannut siitä asti kun olin tämän korkuinen" — hän näytti kädellänsä — "ja vieläkin se kiusaa. En saa rauhaa. Naapurin Ristinin sanat: Viulu se hänet helvettiin veti, soivat korvissani."

Maisteri Callesson istui mietiskellen. Oli totta ettei Mali-Oosa ollut muiden kaltainen.

Hän tuli ajatelleeksi kertomusta, jonka oli kuullut Lyckselen tienoilla, metsähisestä, joka oli muuttunut ihmiseksi. Rovasti Öhrling oli sen kertonut ja itse ollut vakuutettu kertomuksensa todenperäisyydestä.

Niinpä niin — paljon ihmeellistä tapahtuu saloilla.

Maisteri Callesson hymyili omille ajatuksillensa. Hänhän näki hyvin, että Mali-Oosa oli tavallinen ihmislapsi, jonka kuitenkin luonto ja asianhaarat olivat tehneet toisten mittapuiden mukaan kuin muut.

Mutta oikea pieni metsänneito hän silti oli.

Maisteri vilkaisi salavihkaan häneen, kun hän siinä kertoili. Kaunis kuin pieni kuningatar, huolimatta puutteellisesta pukimestansa ja sanansa hän sommitteli vallan toisin kuin kylän naiset.

Mali-Oosa puhui yhä edelleen.

"Pastori, olen tuota kaikkea ajatellut. Uskon, että jos äiti ja isoisä joutuisivat kadotukseen, silloin ei minunkaan kannata käydä ripillä. Sillä silloinhan on minun kuitenkin mentävä samaa tietä."

Hänen äänessään kuului kuin kylmää uhmaa. Mutta vain silmänräpäyksen ajan. Sitte hän kumartui ääneensä nyyhkyttäen.

"Pastori — sanokaa — pastori! Ei suinkaan äitiä tuomita iankaikkiseen kidutukseen sen vuoksi ettei hän sietänyt korven yksinäisyyttä — ja eihän isoisää tuomittu viulun tähden helvettiin."

Äänessä kuului epätoivoa.

Maisteri Callesson tunsi olevansa vaikeamman tapauksen kanssa tekemisissä kuin koskaan ennen.

Kauan ja sydämellisesti puhui hän itkevälle Mali-Oosalle. Hän tunsi povessansa jotakin lämmintä ja lempeätä, eikä hänen mieleensä johtunut ainoatakaan lain ankaraa sanaa, ainoastaan evankeliumin lempeätä mieltärauhottavaa palsamia. Hän tiesi puhuvansa lapselle, josta tiesi ettei se juuri kriitillisimpänä aikanansa ollut saanut haastaa äidillensä huoliansa, ja hän puhui niin että itsekin lämpeni.

Soitto oli Jumalan eriskummallinen, ihmisten lohdutukseksi ja virkistykseksi antama lahja, joka muistutti taivaallisia riemuja, siellä missä iäisesti kuuluisi kultaisten soitinten ääni ja autuaitten laulu. Ei soitto ole syntiä. Mutta, jos ihmisen sydän niin kiintyy soittoon, joka kumminkin on maallista, että se vierottaa hänet Jumalasta, silloin hän tekee syntiä Jumalan ensimäistä ja suurinta käskyä vastaan: "ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni". Mutta sillekin synnille on olemassa armo, jos ihminen vain nöyrtyy Herran edessä.

Mali-Oosa keskeytti.

"Niin, mutta soittohan on Jumalan lahja — onko Jumala siis ollut niin ymmärtämätön, että on antanut ihmiselle jotakin hyvää, joka hänet voi Jumalasta vierottaa?"

"Hyvääkin voi käyttää pahuuteen — mutta se ei ole luojan vaan ihmisen syy. Mutta toivokaamme, että Jumala armossansa on antanut rauhan ja anteeksiannon sekä äitiraukallesi että isoisällesi. Ukkohan uhrasi rakkaimman omaisuutensa, viulun, vain siksi, että hän luuli Jumalan sitä häneltä vaativan. Ja vaikka hän sittemmin silloin tällöin kävi paikalla, johon oli viulun kuopannut, niin sehän oli ymmärrettävä inhimillinen heikkous, jota Jumala ei suinkaan tuomitse. Sillä kaikkihan olemme ihmisiä..."

Pappi vaikeni äkisti. Hänestä tuntui kuin olisi puhunut vastoin omaa oppiansa ja vakaumustansa.

Varmaankin oli tässä suomalaismetsien tytössä jotakin merkillistä.

Mali-Oosa oli lakannut itkemästä.

Hän nousi seisoallensa ja meni lämpimästi puristamaan maisteri Callessonin kättä.

"Kiitos herra pastori! Olette tehnyt minulle paljon hyvää, josta Jumala palkitkoon Teitä!"

Ja sitte hän katosi hiljaa kuten oli tullutkin.

Maisteri Callesson katseli kauan hänen jälkeensä ihmetellen...