Vaikeaksi ja vakavaksi koettelemuksen ajaksi olivat viimeksi kuluneet vuodet käyneet maisteri Callessonille ja hänen perheellensä.

Ensin oli hänen poikaansa Marttiniin merkillisellä tavalla sattunut Jumalan ankara käsi, kun hänestä oli tullut mykkä, tavalla, jota ei kukaan lääkäri voinut selittää eikä parantaa. Ja sitten oli onnettomuuden isku toisensa perästä seurannut.

Ei kesääkään kulunut suden tai karhun kaatamatta pappilan karjalaumaa, ja viiden vuoden kuluessa oli tuli kahdesti raivonnut pappilassa.

Pieni hyväsydäminen pappi, joka kaikessa näki kohtalon sallimuksen, alistui nöyränä Herran rangaistukseen. Mutta hänen hiuksensa olivat vaalenneet ja selkä oli käynyt kumaraiseksi, silmät himmeiksi.

Pitäjillä kulki omituisia huhuja. Sanottiin Pekka Matalaisen lähettäneen noidannuolen, joka oli tehnyt Martin koko eliniäksensä vialliseksi. Sanottiin Pekka Matalaisen poikinensa noituneen pappilan tuleen ja samaten nostattaneen karhut pappilan karjan kimppuun.

Kerrotuinpa varmana asiana Pekka Matalaisen kerran ollessansa Sundsvallissa, saatuansa viinaa eräältä porvarilta juovuspäissänsä kehuneen, että hän "voisi ampua noidannuolen itse Callessoniin, jollei tällä alati olisi kaulassansa tuo kirottu kaulus".

Huhut olivat kyllä tulleet maisteri Callessoninkin korville, mutta hän ei niihin kiinnittänyt huomiota. Hän ei voinut uskoa tuollaisiin perkeleen ja hänen liittolaistensa yliluonnollisiin tekoihin.

Mutta toinen ajatus johtui maisteri Callessonin mieleen, ja se teki hänet syvästi katuvaiseksi ja onnettomaksi. — Hän ei itse ollut uskonut noituuden ja loihtujen mahdollisuuteen ja kumminkin hän oli suostunut niistä tuomitsemaan rangaistusta.

Pekka Matalaista ja hänen poikiansa oli tuomittu väärin, ja tätäpä Herra ankarassa vanhurskaudessansa nyt rankaisi.

Mielellänsä olisi maisteri Callesson tahtonut tavata suomalaisia, pyytääksensä heiltä anteeksi, mitä vastoin vakaumusta, seuraten vain lakia kirjaimellisesti, oli antanut heidän kärsiä.

Mutta aniharvoinpa näkyi suomalaisia kirkolla. Ja eräänä päivänä kerrottiin Pekka Matalaisen teljenneen pirttinsä oven Matalammilla ja poikinensa lähteneen tallustelemaan Jämtlantiin ja Lappiin käsin. Ehkeivät he koskaan palajaisi.

Maisteri Callesson suri vakavasti, ettei ollut saanut tilaisuutta millään tavoin hyvittää sitä vääryyttä, minkä katsoi tehneensä noille kolmelle suomalaiselle.

Kun senvuoksi Olli tuli kirkolle Mali-Oosan kera, jonka nyt piti käydä rippikoulua, piti maisteri Callesson tätä tilaisuutena, jossa voisi jollakin tapaa sovittaa Pekka Matalaiselle tekemäänsä vääryyttä, tekemällä hyvän työn Pekan veljenpojan tyttärelle.

Hän pyysi senvuoksi Mali-Oosaa pappilaan asumaan ja lupasi hänelle elannon siksi aikaa kuin hän valmistuisi menemään ensi kertaa ehtoolliselle.

Tarjous otettiin tietysti suurella kiitollisuudella vastaan. Olli oli liikutettu papin hyvyydestä ja piti tapausta uutena Jumalan armonosotuksena.

Aina siitä asti kuin oli keskustellut Mali-Oosan kanssa Latoniemellä, oli Olli saanut uutta voimaa ja elämänhalua. Hänestä tuntui kuin veteliä soita kaalaavasta, joka rupeaa tuntemaan kovaa pengertä jalkojensa alla. Hän voi nyt ryhtyä entiseen tapaan töihin ja tuo polttava kalvava pelko, joka alituisesti ennen oli häntä kiusannut ja saanut hänet päiväkaudet kärsimään kauheita sieluntuskia ja yöt näkemään järisyttäviä painajaisunia, oli nyt kadonnut ja sen sijalle oli tullut sarastava ilon ja toivon tunne.

Hänestä tuntui vaikealta jättää luotansa Mali-Oosa, mutta papin osottama ystävällisyys, kun hän tarjosi köyhän suomalaisen tyttärelle kodin pappilassa, täytti Ollin sydämen ilolla, joka osaltansa lievensi eron katkeruutta...

− − −

Miellyttävällä olennollansa, kauniilla äänellänsä ja säteilevällä nuoruuden kauneudellansa voitti Mali-Oosa heti papin ja papin rouvan suosion.

Tuntui kuin olisi hänen mukanansa auringonsäde tullut huoneeseen kaikkien niiden surujen ja koettelemuksien jälkeen, jotka olivat viimeisinä vuosina kohdanneet. Ja maisteri Callesson, joka piti tytön kasvatusta katumuksentekonsa täyttämisenä, ei tyytynyt vain siihen niukkaan kristinopin opettamiseen, joka oli tarpeen "ripille pääsemiseen" vaan koetti jakaa hänelle mahdollisimman paljo tietoja.

Ei hänen vaivannäkönsä ollutkaan turhaa, sillä Mali-Oosa oli ihmeteltävän oppivainen ja luki ihastuksella kaikki, mitä maisteri Callesson vain antoi hänen käsiinsä — vieläpä enemmänkin.

Hänestä tuntui kuin olisi joutunut aivan uuteen maailmaan. Erämaan yksinäisyys oli ennen ollut hänen ainoana seuranansa. Hän ei juuri koskaan ennen ollut muiden kuin sukulaistensa seurassa. Pari kertaa ennen hän oli kyllä päässyt mukaan kirkolle — kerran jouluna ja toiste markkinoilla. Mutta mitä silloin oli nähnyt oli miltei pelottanut häntä. Ja hän oli tuntenut ikäänkuin suurelta helpotukselta, päästyänsä yksinäisyyteen ja ollessansa taas tavallisessa hiljaisessa ympäristössä.

Nyt sitävastoin tuntui hänestä kirkon tienoo aivan toisenlaiselta kuin ennen.

Ja ihmisetkin olivat aivan toisenlaisia nyt kuin silloin.

Markkinamatkalta muisti hän vain juopuneita talonpoikia ja lappalaisia kirjavassa sekamelskassa huutaen ja remuten parveilevan Sundsvallin ja Hernösandin kauppiaiden ympärille, jotka viinan runsaasti virtaillessa huutaen kehuskelivat tavaroitansa, jotka olivat tuoneet täyteensullotuissa kuormareissänsä.

Se oli ollut Mali-Oosasta kamalaa ja pelottavaa.

Kauniimpaa oli jouluna ollut. Kynttilät olivat valaisseet niin kauniisti pienessä kirkossa ja kansa oli laulanut vanhaa jouluvirttä:

"Lapsi syntyi Betlehemis Siit iloitaan Jerusalemis."

Kaikki oli kuin kaunista unta. Mutta nyt eli hän todellisuudessa.

Useiksi kuukausiksi piti hänen jäädä tänne kylään ihmisten pariin, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, mutta jotka olivat ystävällisiä ja hyviä hänelle. Ja hänen piti oppia näkemään ja ajattelemaan toisin kuin ennen — ymmärtämään paljon, mikä ennen oli ollut epäselvää.

Elämä näytti hänestä rikkaammalta ja valoisammalta kuin ennen. Ja hänen povessansa oli jotakin — ääni, jota hän ei oikein ymmärtänyt — joka sanoi, ettei erämaan yksinäisyys ollut suurin onni — ettei korpi koskaan antaisi hänelle sitä mitä tietämättänsä kaipasi...