Kerran kun isä, Olli, oli tavannut tyttönsä Latoniemellä, jossa hänellä oli tapana istuskella ja laulella isoisän soittoja, oli Mali-Oosa ryhtynyt hänen kanssansa juttelemaan Jussi-vaarista ja hänen viulustansa. Monta kertaa oli hän aikonut siitä puhua Ollille, mutta tämän ankara juro olento oli hänet siitä pidättänyt. Mutta itse hän oli paljo sitä aprikoinnut, ja mitä vanhemmaksi hän tuli sitä varmemmiksi muodostuivat mietiskelyt.

Nyt hän oli neljäntoista vuotias. Hän oli uhkeakasvuinen ja kehittynyt kuin täysikasvuinen nainen, huolimatta pienirakenteisesta ruumiistansa. Ja pienessä kodissa oli hän nyt kuin emännän sijainen.

Olli oli käynyt harmaaksi ja kumaraiseksi, vaikka hän olikin vielä parhaassa ijässään, ja hänen mietiskelynsä, jotka Martti-herran tuomiopäiväsaarnat olivat saaneet hereille, eivät antaneet rauhaa, vaikkakin ne nyt olivat saaneet tyynemmän ja hiljaisemman muodon.

Viimeksi kuluneena vuonna, nähdessään Mali-Oosan puuhailevan kotosalla samoissa askareissa kuin muinen Elin, ja huomatessansa hänen vähitellen kehittyvän neitoseksi, oli synkkyys mielestä jonkun verran alkanut haihtua. Mali-Oosan tullessa vanhemmaksi, syntyi heidän välillensä jonkunlainen sanaton tuttavallinen suhde. Usein sattuikin, että hän lauleli isoisän soittoja kotona. Hän oli itse tehnyt sanojakin säveleisiin, niin että niistä tuli oikeita lauluja. Olli ei häntä nuhdellut näiden laulujen laulamisesta — päinvastoin tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut niistä huvia ja lievikettä.

Oli kaunis ilta aivan juhannuksen jälkeen. Järvi lepäsi tyynenä ja hiljaisena kuin kuvastin, Ollin tullessa soutaen Latoniemen ohitse.

Hän oli ollut järven eteläpäässä pyydyksiä laskemassa, sillä oli käsissä aika, jolloin oli tapana saada kaloja.

Soudellessansa kuuli hän Mali-Oosan niemennenässä laulelevan. Hän suuntasi veneen maalle käsin. Siinä hän istui kyykyllänsä kivellä ja aurinko leikitteli vaaleilla kutreilla. Kun hän kuuli airojen loiskeen huiskutti hän liinaansa.

Olli souti rantaan ja nousi maalle. Mali-Oosa ei antanut häiritä itseänsä. Hän istui ja lauloi — lauloi — lauloi vain itseksensä omituisia säveleitä, niin että säveleet kevätjoutsenina liitivät yli kirkkaan vedenpinnan uinaileviin metsiin.

Olli oli istahtanut kappaleen matkaa metsämaan taa ja kuunteli. Hänen mielensä kävi aina niin kummalliseksi kuullessansa Mali-Oosan laulavan. Oli kuin olisi tuntenut helvetin liekkien sammuvan ja olisi pilkistänyt vilaus taivaan suloisuutta. Oli jotakin sydämen syvyyksissä, joka lauloi armosta ja sovituksesta. Hän ei rohjennut kokonaan kuunnella tuota laulua, sillä Martti-herran oppi helvetin liekeistä oli ainaiseksi sokaissut hänen henkisen näkönsä.

Mutta sittekin — jos ne onnettomuudet, jotka ihmisiä kohtaavat ovat vain Herran kurituksia heidän ja heidän isiensä pahojen tekojen tähden — mitä pahoja töitä olivat sitte pappi, maisteri Callesson ja hänen poikansa tehneet, kun korkeimman rankaiseva käsi niin kovin heihin sattui.

Ehkei Martti-herra ollutkaan oikeaoppinen?

Ollia puistattivat omat ajatuksensa ja hän risti kätensä, pyytäen hiljaisessa rukouksessa anteeksi...

Mali-Oosan laulu oli vaiennut.

Tyttö istui rannalla katsellen kaihosta palavin silmin järvelle...

"Olet jumalalta saanut suuren lahjan, Mali-Oosa. Tuntuu kuin lohdutukselta ja siunaukselta kuulla sinun laulavan."

Olli puhui hiljaa ja epäröiden, ikäänkuin pelkäisi omia sanojansa.

Mali-Oosa kääntyi ja katsahti isäänsä...

Aurinko, joka lekotteli Bergoosan korkeimmalta kohdalta, lähetti punakellertävän juovan Mali-Oosan vaaleiden kutrien läpi. Oli kuin hänen päänsä ympärillä olisi ollut pyhimyksen kirkas kehä. Ja Olli huomasi ensi kerran, miten kaunis hänen tyttärensä oli.

Hänestä tuntui niin kummalliselta. Niin äänetöntä ja hiljaista oli kaikki ympärillä. Kaikki henki rauhaa ja iloa. Lapsi tuolla, eihän hän oikeastansa enää ollut lapsi, vaan nuori nainen, hänhän oli Jumalan lahja — oli hänen lohdutuksensa, apunsa, apunsa ja tukensa. Ettei hän sitä ennen ollut nähnyt! Jumalan armohan se oli — Jumalan armo syntisille, josta hän osalliseksi oli tullut... Oli olemassa armoa — suurellekin syntiselle armoa. Ja sädekehä Mali-Oosan pään ympärillä tuntui hänestä korkeudesta annetulta merkiltä, että Elininkin osaksi, hänen vaimoraukallensa, joka itse oli etsinyt surmaansa, oli tullut sama armo...

Mali-Oosa lopetti hiljaisuuden.

"Vai uskotte niin, isä", hän sanoi hiljaa ja miettiväisenä. "Niin, kyllähän itsekin tunnen sen olevan suuren ja ihanan Jumalan lahjan."

"Mutta isä! Sanohan minulle", tokasi hän äkisti huolestuneella äänellä, "ei suinkaan ollut oikein mitä Ristin sanoi isoisästä?"

"Mitä tarkotat tyttö?"

Olli katsoi puolittain kummastellen, puoleksi huolestuneena Mali-Oosaan, joka yhtäkkiä oli käynyt innokkaaksi ja levottomaksi.

"Hän sanoi, että viulu veti hänet helvettiin."

Mali-Oosa puhkesi itkuun...

Syntyi pitkä äänettömyys. Ristiriitaiset ajatukset pyörivät Ollin mielessä. Pitkien vuosien helvetintuskiin oli tänä iltana ensi kerran pilkistänyt toiveen ja ylhäältä tulevan valon säde. Mutta tuliko se ylhäältä! Eikö se ollut perkeleen pimitystä, että hän joutuisi pois oikeasta uskostansa? Mitä hänen piti uskoa — mikä oli oikein ja mikä väärin?

Mali-Oosan neitseellinen ruumis vavahteli nyyhkytyksistä, ja Olli istui kömpelösti silitellen hänen vaaleata kähäräistä tukkaansa. Tuntui kuin olisi hän kuullut oman äänensä unessa, kun hän alkoi puhua. Sanat häntä karmivat, sillä ne olivat aivan päinvastaisia kuin hänen tähänastinen ajatussuuntansa ja uskonsa, mutta ne antoivat hänelle itsellensä niin eriskummallisen levon ja rauhan tunteen.

"Ei kukaan ihminen voi toista helvettiin tuomita. Ja jos isä syntisin soittoinensa tietämättänsä soitteli jonkun väärille teille, niin hän katkerasti sitä katui. Kyllähän on totta, että hän oli kovin kiintynyt viuluunsa, ja että hän siten kovin teki syntiä Jumalan ensimäistä käskyä vastaan. Mutta Jumala armahtaa syntisiä, ja minä uskon ettei isä viulun tähden kadottanut armoa."

Olli puhui epävarmasti ja soperrellen.

"Uskotteko isä, että viulunsoitto oli syntistä? Eikö sekin ollut Jumalan lahja — ja ettekö tuntenut miten isoisän soitto oli lohdutukseksi ja siunaukseksi, kun murhe pyrki painamaan?"

"Mutta Martti-herra sanoi sen olevan pelkkää perkeleen soaistusta ja soiton olevan saatanan työtä."

Mali-Oosa istui pitkän aikaa aivan äänettömänä. Joukko ajatuksia tunki vastustamattomasti hänen mieleensä ja hän tunsi, ettei hän kaikkia voinut selvittää.

Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä jotakin varhaiselta lapsuutensa ajoilta — kuva, joka oli syöpynyt hänen muistiinsa.

Ylhäällä Bergoosalla hän oli nähnyt isoisän Jussin istuvan ypö yksin, kuunnellen jotakin, jonka vain hän voi kuulla. Hän istui juuri siinä, mihin oli kuopannut sydämensä aarteen, viulunsa.

Oi, nytpä hän ymmärsi, mitä ei voinut yhdeksän vuotiaana käsittää. Viulua hän oli kuunnellut... Hän istui korvessa ja kuunteli, miten vanha ystävä, jonka papin ja oman mielenrauhansa tähden oli kuopannut, soitteli vanhoja säveleitä vanhan kiusatun sydämen lohdutukseksi ja lievikkeeksi. Ja siellä isoisä lopulta olikin saavuttanut rauhan...

Hän oli näyttänyt niin tyytyväiseltä ja onnelliselta viulun soittoa kuunnellessansa. Mutta sitte oli papin helvetinsaarna juolahtanut mieleen — ja sitte oli ahdistus saanut vallan. Silloin oli hän toivottomana raastanut tukkaansa ja partaansa ja väännellyt itseänsä kuin maassa matonen...

Mali-Oosa tunsi kuohuvansa vihasta. Pappi ankaroine oppeineen oli vienyt hengen isoisältä. Pappi oli anastanut parhaan isoisän elämästä ja tehnyt hänestä hourapäisen...

Notkeana hän ponnahti ylös:

"Isä! Ei isoisä tehnyt sellaista suurta syntiä, jolle ei ole anteeksiantoa. Suuremman synnin teki se, joka pakotti hänet kuoppaamaan maahan Bergoosalle parhaan osan itsestänsä."

Olli oli itse istunut ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta ne kulkivat hitaasti, ja nyt kun hän kuuli tytön sanat, ei hän niitä ymmärtänyt.

Hiljaa hän meni veneen luo ja lykkäsi sen vesille. Mali-Oosa hyppäsi veneeseen ja istui perään.

Nyt hän äkisti näytti niin iloiselta, että oikein ympärille säteili.

Isä ei voinut käsittää mikä hänen oli. Hänhän vielä äsken oli niin totinen.

Mutta tuon ikäiset tytöthän ovat niin oikullisia...