Mali-Oosa oli kahdentoista vuotias, kun hänet ensi kerran pantiin paimeneen.

Oli monena kesänä ollut kovin karhuja liikkeellä, eikä Mali-Oosa, joka oli pieni ja hento, ollut kovinkaan sopiva paimentytöksi sellaisina aikoina. Mutta Matalalammen suomalaisista kävi pahoja huhuja ja siksipä heidän oli vaikea saada paimenta harvalukuisille elukoillensa. Nuorista olikin pirteissä puute — Mali-Oosa oli ainoa vanhassa tuvassa ja Uudentalon Ristinillä oli pitkä itsepäinen ja pahanilkinen tytönviikale nimeltä Marit. Ei ollut muuta neuvoa kuin panna molemmat tytöt yhdessä karjaan.

Hyvinpä tuo luonnistuikin.

Mali-Oosan oli aina ollut vaikea kärsiä Maritia, ja yleensä olivat he harvoin tai tuskin milloinkaan leikitelleet yhdessä. Maritilla oli ilkeä katse väliin loisti ruskeissa äidiltä perityissä lappalaissilmissä omituinen vihertävä välke. Ja niinkuin Ristin oli vihannut Eliniä, Mali-Oosan äitiä, hänen kauneutensa vuoksi, niin näytti viha kulkevan kuin perintönä Maritille, joka vaistomaisesti vieroi Mali-Oosaa hänen vaalean tukkansa ja loistavan-sinervien silmiensä tähden.

Metsässä oli molempien tyttöjen pakko oleskella yhdessä, ja vaikkei ystävyyttä syntynytkään, niin yhteinen vaara ja jylhyys ympärillä synnytti jonkunlaista tuttavallisuutta.

Kyliltä kerrottiin, että karhu oli repinyt Ensillressä Jon Perssonin kellokkaan ja pahasti runnellut Edessä Sigfrid Jonssonin hevosta. Hauskaa ei ollut paimenessa olo tällaisten uutisten kierrellessä.

Sekä Marit että Mali-Oosa olivat saaneet oivalliset tuohitorvet, pitääksensä niillä karhua loitolla. Sillä tuohitorven vihlovasti valittava ääni karmii karhun korvia ja ajaa sen käpälämäkeen. Mutta, jos mesikämmen oli vihainen ja nälkäinen — mitäpä silloin merkitsi tuohitorven toitotus! Ja mitäpä voisi pari hentoa tyttölasta tehdä suojataksensa henkensä metsän karvaiselta kuninkaalta?

Kesä kului kumminkin ikävyyksittä ja syksy oli tullut. Mutta silloinpa sattui tuo kummallinen tapaus, josta vanhukset vieläkin kertovat.

Oli syyspuoli käsissä.

Puissa oli keltaisia ja punaisia värivivahduksia ja lehmänsienet, joita joukottain nousi metsiin, tarjoten elukoille maukkaita ja ravitsevia paloja, houkuttelivat lehmiä samoilemaan pitkin metsiä ja antoivat paimenille oikean koiranjuoksun.

Oli paahtavan kuuma; Briitanpäivä piti puoliaan. Koko aamupäivän olivat lehmät juoksennelleet sienimässä ja tyttöjen oli ollut vaikea pysytellä niitä koolla. Lopulta he olivat kaahailleet ne Rötjärniin, jossa ne olivat saaneet korte- ja vehkakestit ja nyt ne makasivat rauhallisesti märehtien metsän laidassa.

Tytöt lepäsivät rannalla paistattaen itseänsä auringossa. Mali-Oosa ehdotti, että käytäisiin uimaan.

Oli lämmin ja vesi houkutteli. Tuossa tuokiossa olivat vaatteet riisutut. Ja kohta molskuttelivat molemmat tytöntypykät pienessä lammessa, niin että kirkas vesi tirskui heidän valkoisten alastomien ruumiittensa ympärillä.

Silloin syntyy yhtäkkiä kauhea melu lehmäparvessa. Lehmät ja vasikat ryntäsivät eri tahoille, ja lampaat sekä vuohet juoksentelivat rauhattomasti määkien ympäri kuin olisivat päät olleet pyörällä.

Suuri karhu oli lötköttänyt metsästä ja iskenyt kellokkaaseen...

Herra jesta!

Marit seisoi vedessä kauhun herpaisemana.

Hänen laihanhoikka ruumiinsa vapisi kuin vilutaudissa ja silmät kiiluivat hurjan pelokkaina rantaa kohti...

Mutta toisin oli Mali-Oosan.

Hän näki vain kellokkaan, Raitikin makaavan vavahdellen ja ammuen karhun tukevissa kämmäköissä. Se oli hänen lehmänsä — hänen oma lehmänsä, jonka hän oli saanut, sen vielä ollessa pieni vasikka.

Ja hetkistäkään epäilemättä, hän ryntäsi ylös Raitikkia pelastamaan. Alastomana hän juoksi ja sai käsiinsä tuohitorven, joka oli rannalla. Suoraa päätä karhua kohti hän juoksi ja löi sitä torvella kuonolle, niin että torvi kimahti kappaleiksi.

"Menes, menes, kaunis poika", hän huusi puoleksi kiukuissaan, puoleksi toivottomana. "Menes, menes poikaseni! Meill' on sama tie, mutt' ei sama ruoka."

Karhu, joka niin säälimättömästi ja hölmistyttävällä tavalla oli tullut häirityksi hommissansa, päästi lehmän, joka värisi sen voimakkaan pitelyn johdosta, ja hetkisen näytti siltä kuin se tytön rohkeasta yrityksestä olisi säikähtynyt niin, että tuumailisi laukata metsään. Mutta samalla se ilkeästi möristen kohosikin takakäpälilleen ja meni pientä alastonta tyttölasta kohti, joka seisoi sen edessä niin pienenä ja hentona, turvattomana ja suojatta, kädessänsä risainen tuohitorvi.

Silloinpa tuo ihmeellinen tapahtui. Mali-Oosa ei väistynyt mörähtelevän karhun tieltä. Ei pelko, vaan joku omituinen tunne, jota hän ei käsittänyt, puudutti hänen jäsenensä. Pienenä hennon hinteränä hän seisoi alastomuutensa puhtaassa viattomuudessa. Ja yhtäkkiä kuin taivaan johdatuksesta, alkoi hän laulaa virttä, jonka oli äidiltänsä oppinut ollessansa vielä pieni. Ja hänen äänensä ei vavissut pelosta, vaan kaikui kirkkaana ja puhtaana Jumalan suuren temppelin pilarein ja katon välillä, salolla:

Mun vaatteen riisutaan, Mun syntin haudataan Jeesuksen haavahan; Niin muuttuu raihnaisuuten' Suurehen kirkkauteen, Kun nousen haudastan.

Metsässä oli hiljaista ja juhlallisen totista ympärillä ja säveleet kajahtelivat vuorien välissä.

Karjuva karhu pysähtyi. Muutaman askeleen päähän tytöstä se seisahtui kuin sävelten lumoamana. Pyöritellen suurta, karvaista päätänsä edes takaisin seisoi se hetkisen, mutta kääntyi äkisti ympäri ja pötki metsään.

Kauhun lamauttamana seisoi Marit vedessä ja katseli sekä kuunteli, miten kaikki tapahtui ja hänen kertomuksensa siitä pitäjää kierteli.