Puukonsuossa on lähde, josta vesi virtaa neljälle ilmansuunnalle, mutta siihen ei vettä tule muualta kuin maan alta.

Kesät talvet siitä vesi pulppuilee, ja taikuuksiin perehtynyt Pekka Matalainen tiesi hyvinkin, mihin tuo lähde kelpasi.

Vihasta ja kiukusta väristen oli hän poikinensa kärsinyt häpeällisen kirkonrangaistuksen, ja mieli täynnänsä katkeruutta ja kostonhimoa olivat he palanneet metsillensä.

Mustalais- ja suomalaisveri kuohuivat. Seurakuntalaisten edessä kärsitty häväistys sai miesten kädet puristumaan nyrkkiin ja huulet pusertumaan yhteen hillittömästä kiukusta.

Ja syvällä metsän hämärissä kätköissä sommitteli Pekka Matalainen poikinensa kostotuumia pappia ja hänen perhettänsä vastaan. Kostoa — kostoa huusi kuuma veri ja kostaa täytyi saada...

Maisteri Callesson kummasteli kovasti, kun hän joulupäivän ehtoollisvieraitten joukossa havaitsi Pekka Matalaisen. Maisteri Callesson ei itse puolestaan koskaan ollut päässyt selvyyteen, oliko hän todellakin tehnyt oikein, poikansa Martinin neuvon mukaisesti rangaistessansa Pekka Matalaista ja hänen poikiansa jumalattomasta elämästä ja noituudesta. Mutta nähdessänsä Pekan ehtoollispöydässä, jossa häntä ei moneen vuoteen oltu nähty vieraana, piti hän tätä ilahuttavana merkkinä siitä, että Jumala rangaistuksen kautta oli niin vaikuttanut kovaan mieleen, että Pekka Matalainen oli kääntynyt paremmalle tielle. Vanhan papin sydän täyttyi ilosta ja kiitollisuudesta Herralle ja hän kohotti lämpimän, sydämestä käyvän rukouksen korkeimman puoleen, että hän saattaisi loppuun alkamansa työn vanhan suomalaisnoidan sydämessä.

Mutta jos maisteri Callesson olisi nähnyt, miten Pekka Matalainen kirkosta mennessänsä varovaisesti sylki suustaan viinin kostuttaman ehtoollisleivän ja huolellisesti kääri sen riepuun, olisi varmaankin hänen luulottelunsa suomalaisen kääntymisestä saanut ankaran kolauksen.

Pekka Matalainen hymähti itseksensä kotiinpäin kulkiessansa. Nytpä läheni koston hetki Martti-herralle ja maisteri Callessonille.

− − −

Tultuansa kotia, otti Pekka Matalainen varovaisesti esille ehtoollisleivän ja jakoi sen kahtia. Toisen puolikkaan hän sitoi jälleen riepuun, mutta toista valmistautui hän heti käyttämään.

Pojat olivat tehneet suuren tulen erään kallion pohjoispuolella olevasta kuusesta, johon oli kasvanut kiemuroita vasten päivää.

Loihtua lukien otti Pekka Matalainen esille valinkauhan ja pani siihen lyijyä. Vanhaa runoa laulellen antoi hän lyijyn sulaa, ja kun se oli juoksevassa tilassa, pani hän ehtoollisleivän kauhaan.

Kärisi ja pieni punaisenkeltainen liekki lekahti.

"Niinkuin sinä edessäni palat Niin tahdon sinun edessäsi palaa Phui, phui, phui, sanoi Kristus".

Pekka luki loihdun äänen väräjämättä. Ja tottunein elein kaatoi hän lyijyn luotikaavuriin, jossa se heikosti sähisten jähmettyi luodiksi.

Pojat olivat seisoneet äänettöminä ja totisina pirtin ulkopuolella ukon sisällä puuhaillessa. Mutta nyt hän tuli ovelle ja pyysi heitä tulemaan sisälle.

Hän näytti pientä, harmaata luotia.

"Nyt, Martti-herra, saat maistaa tokko Matalalammin suomalainen voi pitää papin aisoissa..."

− − −

Pekka Matalaisen oli odotettava kauan ennenkuin tuli torstainen yläkuu. Sillä sinä päivänä piti tuon tapahtua, jos tahtoi että taialla olisi tarpeeksi voimaa.

Vihdoinkin tuli tuo soveliaimmaksi katsottu päivä. Oli kulunut toista vuotta siitä kun Pekka Matalainen poikineen oli kärsinyt kirkkorangaistuksen, ja pitäjällä tuo oli miltei unohdettu. Ankara Martti-herra oli palannut Upsalaan, josta hänen ei pitänyt palata kotiseudulle ennenkuin kantaisi omaa kauhtanaa ja kaulusta yhtä hyvin kuin maisteri Callesson.

"Kylläpä olet kaukana", mutisi Pekka Matalainen, pirtissä hääräillessänsä, "mutta et niin kaukana, etten sinua saavuttaisi."

Jo aamulla hän alkoi valmistuksensa. Martti-herralle kuuluneen sormikkaan ympärille, jonka oli tavannut Ristinin luota, kääri hän rievun, johon ehtoollisleivän puolikas oli kätkettynä ja teki niin nuken, jolle mikäli mahdollista koetti saada ihmishahmon. Ja niinpä hän latasi pyssyn, pannen siihen voimakkaita loihtuja käyttäen varemmin valainansa luodin ja meni illan tullen metsään.

Pojat tahtoivat mukaan, mutta hän ei laskenut.

"Teillä ei vielä ole kyllin voimaa."

Pekka Matalainen suuntasi kulkunsa Puukonsuolle. Lähteestä tuodulla vedellä kastoi hän nuken pirun nimessä Martinus Callessoniksi. Ja luettuansa vielä kuvalle manauksen kiinnitti hän sen lähteen reunalla kasvavan kuusen runkoon. Hän peräytyi muutaman askeleen, tähtäsi ja ampui nukkea.

Hän oli pimeässä tähdännyt liian korkealle. Luoti ei sattunut sydämen tienoille vaan ylemmäs kaulaan. Pekka Matalainen tarkasteli tyytymättömänä nukkea ja riensi sitte kotia.

Kotiin tultuansa tapasi hän pojat.

"Henkensä pelasti pappilurjus, mutta kyllähän hän tämän jälkeen tulee vähemmän suurisuiseksi", tuumaili Pekka Matalainen.

Ja niinpä hän meni sisälle levolle.

Mutta pari viikkoa myöhemmin sai maisteri Callesson surusanoman. Hänen poikaansa, herra Marttinia, oli yhtäkkiä, päivää ennen kuin hänet piti vihittämän papiksi, kohdannut kova kolaus. Ennen terve ja vankka mies oli saanut verensyöksyn, ja kun hän lääkärien monien ponnistusten perästä oli jälleen vironnut tajuihinsa, oli hän mykkä. Hän ei voinut saada ääntäkään kuuluville.

Mutta pirtissänsä Matalalammella hykerteli Pekka Matalainen tyytyväisenä käsiänsä...