Matalalammen Olli oli aina ollut jörö ja sulkeutunut luonne ja Martti-herran käynnin jälkeen hän kävi vieläkin sulkeutuneemmaksi ja luoksepääsemättömäksi. Pitkät ajat hän saattoi kävellä itseksensä metsässä, mietiskelemättä mitään muuta kuin että hän oli kadotettu syntinen, joka oli vetänyt sen, jota rakasti, helvettiin.

Mali-Oosa, joka ennen oli hänen silmäteränsä ja sydämensä ilo, oli nyt ikäänkuin alinomainen elävä syytös, eikä hän enää rohjennut häntä puhutella tai hyväillä, peläten hänenkin ylitsensä vyöryttävänsä sen kirouksen, jonka tunsi hartioillansa lepäävän.

Koti sai ränsistyä. Mali-Oosa sai paljasjalkaisena ja rääsyisenä ressutella ylt'ympäri itseksensä ilman seuraa ja kenenkään sanomatta ystävällistä sanaa.

Sillä iso-isä, Jussi-vaarikin oli aivan muuttunut. Hän ei enää koskaan soitellut. Mutta paraikaa istuessansa sattui, että hän katsahti viuluun, joka riippui seinällä, ja kuunteli.

"Ettekö kuule kuinka se soi — ettekö kuule polskan sävelten kajahtelevan viulusta. Se on perkele, joka houkutelee — perkele houkutelee."

Eräänä päivänä oli hän lähtenyt viulu mukanansa metsään. Mali-Oosa seurasi jälessä, hiljaa kenenkään näkemättä.

Jussi-vaari meni Bergoosalle. Korkealla harjanteella oli paljas paikka ja tähän alkoi Jussi kaivaa kuoppaa. Ukko itki ja kyyneleet valuivat alas ruskettuneille likaisille kasvoille. Vihdoinkin oli hauta valmis — ja sitte hän pani viulun sinne ja peitti varovasti sen mullalla ja sammalilla.

Tultuansa kotia näytti hän tyyneltä ja tyytyväiseltä, ja Mali-Oosa, joka lapsen sydämellisyydellä oli kiintynyt isoisään, iloitsi että hän pian tulisi entisellensä.

Mutta pian valtasi hänet omituinen levottomuus. Parhaillansa istuessansa verkkoa kutomassa — se oli nyt hänen lempitehtävänsä — saattoi hän jäädä istumaan jäykästi eteensä tuijottavana ja ikäänkuin kuuntelemaan etäistä soittoa.

Ja hän voi nakata kaikki luotansa ja lähti metsään.

Eräänä päivänä hiipi Mali-Oosa jälessä. Hän oli vain lapsi eikä paljon ymmärtänyt. Mutta hän oli nähnyt ukon nopsin askelin rientävän Bergoosalle. Korkealle oli hän istunut — juuri siihen, mihin oli viulun kaivanut. Ja tässä oli hän istunut ja kuunnellut — kuunnellut jotakin, jota vain hän yksin voi kuulla, kunnes lopulta suuret kirkkaat kyyneleet alkoivat vieriä alas hänen poskillensa.

Mutta sitte hän ryntäsi yht'äkkiä ylös — raastoi tukkaansa ja partaansa kuin epätoivon puuskassa, ja heittäytyi polvillensa, kiemurrellen kuin mato ja ääneensä huutaen Jumalaa avuksi taistelussa perkelettä vastaan.

Peljästyneenä seisoi Mali-Oosa kuusen takana ja katseli isoisän surkeata valitusta. Hän olisi niin mielellänsä juossut hänen luoksensa — mutta oli jotakin eriskummaista, joka pidätti. Hän pelkäsi. Täällä ylhäällä oli jotakin suurta ja käsittämätöntä, joka hyydytti veren.

Itkien — itse hän ei tiennyt minkävuoksi — Mali-Oosa juoksi suorinta tietä metsien ja soiden halki kotia.

− − −

Pari vuotta kului, ja Mali-Oosasta kehkeytyi pieni kaunis tyttölapsi. Mutta hiljainen ja omituinen hän oli. Isä, Olli, ei ollut enää tullut entisellensä sitte papin käynnin, mutta nyt oli hiljainen tyyneys saanut hänessä vallan — tyyneys kuin myrskyn jälkeen, joka on murskannut suurimmatkin laivat hylyiksi ja pirstaleiksi.

Hän puhui vähän tai ei mitään, mutta hänen riemujaan oli kun Mali-Oosa lauloi värttinän ääressä virttä tai surunvoittoista vanhaa suomalaista laulua.

Mali-Oosalla olikin heleä ääni. Se oli kuin joutsenten laulu varhaisena aamuna.

Jussi-vaari oli käynyt yhä omituisemmaksi ja eräänä päivänä hän oli poissa. Hänet löydettiin Bergoosalta, jonne hän oli viulunsa kuopannut.

Hän kumminkin sai kristillisen hautaamisen ja maisteri Callesson, jota tänä vuonna olivat kovat surut ja onnettomuudet kohdanneet, puhui rauhan ja lohdutuksen sanoja haudalla.

Mutta Sigfridin vaimo, lappalainen Ristin, oli toista mieltä kuin pappi.

"Olisipa autuuden saanut, mutta viulu ja soitot vetivät hänet helvettiin", sanoi hän Mali-Oosalle.

Nuo sanat piintyivät Mali-Oosan muistiin. Pelottavina ja kaamean selvinä soivat hänen mielessänsä nuo sanat:

"Viulu se oli, joka hänet veti helvettiin."

Hänhän tiesi miten kauniisti isoisä oli soittanut. Täytyihän joko itkeä tai nauraa aina sen mukaan olivatko säveleet iloisia tai surullisia. Mutta ainahan ne olivat suloisia ja ihania — eivät koskaan pelottavan kovia kuin Martti-herran puheet. Oi — kaikki muistui mieleen. Tuo pitkä kalpea mies, joka oli vienyt rauhan Matatalammelta. Hän miltei vihasi ja samalla kertaa pelkäsi häntä, sillä hänhän paraiten tunsi tien taivaaseen ja helvettiin.

Oliko väärin, että isoisä oli soitellut? Voiko kaikkein ihanin ja hienoin viedä helvettiin?

Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi keskustellut. Ristiniä hän vaistomaisesti kammoksui ja isää, Ollia ei hän kertaakaan ollut uskaltanut puhutella viimeisinä vuosina. Siksipä hän sulkikin kaikki omaan poveensa — mutta korvissa soi kumminkin alati: viulu se oli, joka hänet veti helvettiin.

Huu... puistatti kun ajatteli, että isoisä, kiltti, hyvänsuopa Jussi-vaari, joka osasi niin kauniisti kertoa Jeesuslapsesta, paimenista ja viisaista miehistä ja tähdistä, jotka näyttivät tietä erämaan läpi — että hän olisi joutunut helvettiin. Oi, kyllähän hän tiesi mitä se oli: Järvi, jossa iankaikkisesti palaa tulta ja tulikiveä...

Painajaisena nämä ajatukset häntä vaivasivat ja hän muisti, miten oli nähnyt isoisän ahdistuksessa ylhäällä Bergoosalla ja kuullut hänen tuskissansa rukoilevan Jumalaa auttamaan perkeleen viettelyksiltä...

Ehkäpä viulu sittekin...

− − −

Ypö yksin oli Mali-Oosalla tapana soutaa Latoniemelle ja istua siellä pitkän pitkät hetket itseksensä laulellen.

Väliin sattui että Olli, tullessansa metsästys- tai kalastusmatkalta nähdessänsä tytön siellä istuskelevan, hiipi jälessä. Sillä tuntui kuin olisi hän tuosta laulusta saanut lohduketta ja lievennystä synkkään murheeseensa, joka alati häntä ahdisteli.

Mutta Mali-Oosa vaikeni aina isän nähtyänsä, ikäänkuin olisi hän laulullansa luullut tekevänsä pahaa.

Hän ei järvellä laulellut virsiä tai muita kuulemiansa lauluja, vaan isoisän soittoja, sellaisina kuin hän ne muisti. Väliin sai hän vastustamattoman halun laulella näitä säveleitä. Oli kuin niitä olisi kuullut metsästä ja pienten laineiden lipinästä rantaa vasten. Ja hänenkin täytyi lauluun yhtyä.

Mutta yksin hänen täytyi olla. Eikä missään ollut niin tyventä, ihanaa ja rauhaisaa kuin Latoniemellä. Täällä ei häntä kukaan kuullut ja isoisän soitot, jotka olivat hänet itsensä vieneet helvettiin eivät täällä voineet muita sinne viekotella. Mutta hänen täytyi niitä laulaa, vaikkakin se olisi synti, joka vetäisi hänet kadotukseen...