Kokonaisen viikon oli Martti-herra ollut suomalaisten keskuudessa saarnaamassa. Sigfridin vaimo Ristin oli ensimäinen, joka tuli armosta osalliseksi. Herkkätuntoista lappalaismieltä eivät painaneet mitkään ankarat sielulliset taistelut, käännytystyö kävi uskomattoman helposti. Ja äsken pelastetun hartaus oli niin suuri, että hän, kuten muinen Maria, Jesuksen jalkain juuressa, unohti kaiken maallisen, kuunnellaksensa mestarin sanoja.

Olliin olivat papin sanat kovin sattuneet. Useana päivänä kulki hän kuin unissansa. Hänhän oli jumalattomuudellansa ja Jumalaa kohtaan nurjalla mielellänsä vetänyt Herran rangaistuksen Elinin yli. Tämän oli henki riivannut hänen tähtensä — hänestä oli tullut kadotettu olento, itsemurhaaja hänen tähtensä. Niinhän pappi oli sanonut — ja totta sen täytyi olla. Hän tunsi itsessään, että se oli totta.

Hän muisti miten Elin viimeisenä juhannuksena, jona eli, oli tahtonut, että he yhdessä menisivät kirkolle, käydäksensä pyhällä ehtoollisella. Mutta hänellä ei ollut aikaa, sillä oli keskellä särkien kutuaikaa ja hänen täytyi saada suolakalaa talveksi. Sitte oli hän käynyt yhä synkemmäksi ja pian sen jälkeen oli tuo kamala tapahtunut.

Olli kärsi sielun tuskia, jotka häntä mursivat ja kouristivat. Keskellä yötä hän heräsi nähdessänsä Elinin liekkein ympäröimänä huutavan hänen nimeänsä ja tietäessään itse pakottaneensa hänet tähän kidutukseen.

Martti-herrasta oli tämä hillitön suru, joka kokonansa masensi vankan miehen, varma merkki Jumalan työstä katumattoman sydämessä. Ja niinpä hän vähitellen alkoi puhua lohdutuksen sanoja toivottomalle.

Mutta se ei auttanut. Olli ei enää voinut saada rauhaa evankeliumin sanoista. Lain säkenöivä miekka oli vihlonut rikki hänen sielunsa ja evankeliumin lempeä ääni ei voinut kuulua yli tuomiopasuunan.

Jussi-vaariinkin oli papin saarna kovasti koskenut. Syvällisesti ja hartaasti oli hän katunut syntejänsä ja nöyrästi anonut anteeksi ja Martti-herra hänelle vakuutti synnit anteeksi annetuiksi. Viulun, perkeleen välikappaleen, hän oli ripustanut seinälle, pyhästi luvaten olla siihen enää milloinkaan koskematta.

Kun Martti-herra lopultakin meni matkoihinsa suomalaismetsiltä, oli hänen sielunsa täynnä ylvästä riemuitsevaa iloa. Sillä jumalattomat salo-suomalaiset olivat nöyrtyneet jumalan edessä ja hyljänneet syntiset tiensä.

Eivätpä kumminkaan kaikki. Pekka Matalaista poikineen hän ei ollut saanut käsiinsä. He olivat livistäneet metsään välttääksensä pappia. Mutta merkillisiä juttuja hän oli kuullut puhuttavan heidän noitatempuistaan ja loihduistaan. Siitä huolimatta — loppu piti tuosta tuleman, jollei muuten niin pakolla. Martti-herra oli päättänyt ilmottaa noidat kirkkokurin saamista varten.

Sen hän tekikin, tultuansa isänsä luo, joka levottomana oli odotellut kauan poissaolevaa poikaansa.

Maisteri Callesson vastaanotti ilmotuksen jonkunlaisella epäröimisellä. Hän luuli ettei noitien julkinen rankaiseminen vaikuttaisi hyvää seurakunnassa. "Rauhassa oli hän elänyt kaikkein pitäjäläistensä kanssa ja rauhassa hän tahtoi täältä eritäkin."

Ankaran herra-Martin nuhteen sai tämä lausunto osaksensa.

"Tuskin mahdollinen pyhään papin virkaan on se, jonka omatunto oman rauhansa vuoksi antaa myöten olla käymättä taisteluun niitä vastaan, jotka uhkaavat Jumalan kirkkoa. Vai eivätkö nämä noidat olleet herran seurakunnan vihollisia?"

Vihdoinkin maisteri Callesson taipui ja Pekka Matalainen poikineen haastettiin kirkkokuulusteluun.

Pojat eivät saapuneet. Mutta Pekka Matalainen tuli. Hän oli pieni ja köyryselkäinen. Terävien silmien välissä kaareili kotkan-nenä, joka ilmaisi suvussa olevan mustalaisverta.

Hän oli ennen usein ollut pappilassa ja silloin mieluisena vieraana, sillä aina oli hänellä myötänsä joku lintu, kappale hirvenlihaa tai karhunpaisti ystävyyslahjaksi. Ja väliin oli sattunut, että kun joku pappilan lehmistä oli kipeä, papinrouva oli salavihkaa pistänyt ukolle jonkun hopeakolikon jotta hän katsoisi lehmää. Tuo oli kumminkin tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa, sillä pastuska tiesi hyvin ettei maisteri Callesson sietänyt taikatemppuja käytettävän.

Pekka Matalainen ihmetteli suuresti mitä tällainen ylimääräinen kutsu, jonka hän nyt oli saanut papilta, mahtoi merkitä. Kutsun oli tuonut perille Ensillren lautamies Sven Persson ja oli sitä totellut Pekka Matalainen, mutta eivät pojat.

"Jos pappi meille jotakin tahtoo, niin voihan hän tulla tänne. Matka on meille yhtä pitkä kuin hänellekin."

Kun Pekka Matalainen tuli pappilaan näki hän heti että jotakin vakavaa oli tekeillä. Sillä nimismiehen peltopyy oli pihalla. Ja nimismies ei ollut mikään jokapäiväinen vieras papin luona.

Pelkäämättä hän kumminkin meni sisälle. Pieni valkohapsinen ja hurskas Callesson paiskasi hänelle kättä ja pyysi istumaan. Oli kylillä kulkemassa rumia huhuja hänestä ja papin velvollisuus oli tutkia mitä perää niissä huhuissa mahtoi olla, ja jos jotakin vääryyttä oli tehty, varottaa sekä rangaista.

Nimismies, joka jo oli ehtinyt koko perinpohjaisesti koetella papinrouvan oivaa, kototekoista olutta, istui välinpitämättömänä ja oluen huumaamana suuressa nahkaisessa sohvassa. Koko juttu ei juuri häneen koskenut — kyllähän laki määräsi noituuden ja loihtimisen rangaistavaksi, mutta nimismies Forzelius oli jo aikoja sitte lakannut uskomasta sekä jumalaan että perkeleeseen, ja mitä noitumiseen tulee, piti hän sitä kokonaan pelkkänä loruna. Hän ei sentään ollut voinut ja rohjennut kieltäytyä, kun Martti-herra oli vaatinut häntä tulemaan pappilaan ottamaan osaa noidan, Pekka Matalaisen kuulusteluun.

Nimismies niisti nenänsä perinpohjaisesti suureen nuuskanenäliinaan, jonka hän käydessänsä Sundsvallissa oli saanut ystävyyslahjaksi vanhalta Grönlundilta, kaupungin suurimmalta kauppamiehet, joka kävi kauppaa yli koko Norrlannin ja täsmälleen kuin kello rihkamakuormineen tuli jokaikisille markkinoille Lyckselen ja Svegin välillä. Forzelius koetti näyttää juhlalliselta, mutta väkevä kotitekoinen olut oli noussut hänen päähänsä, niin että hän oli halukkaampi leikinlaskuun ja ilonpitoon kuin vakavaan virkatoimitukseen.

"Kuuleppas Pekka Matalainen — sanotaan että noituilet ja käytät jumalattomia loihtuja."

"Vai niin", sanoi Pekka tyynesti. "Niin, niin — lieneekö joku akanraihna ollut haistelemassa noitalastujani ja saanut turpansa kipeäksi."

Pienet terävänharmahkot silmät välkähtävät Martti-herraa kohti, joka tähän asti oli istunut äänettömänä kuunnellaksensa kuulustelun kulkua.

Martista tuntui katse pahalta ja hän ponnahti ylös kiihkeästi takertuen Pekka Matalaisen sanoihin:

"Sinä siis tunnustat itselläsi olevan noitapussin? Ja että sen avulla teet jumalattomia temppuja?"

Pekka Matalainen istui ja hymyili.

"No maltahan toki poika", sanoi hän lopulta murteellisella ruotsin kielellä, "minulla on käärmeenpistin ja lollakonleukoja ja yölepakkoja ja seitsemän kirkkotarhan multaa. Ja krapsutellut olen kirkonkelloja kussa olen kulkenut."

Nimismies Forzelius päästi rämäkän naurun ja hetkiseksi veti maisteri Callesson suunsa hymyyn. Punaisena kiukusta seisoi Martti-herra keskellä lattiaa. Ja pidätetystä kiukusta vapisevin äänin julisti hän sekä isällensä että nimismiehelle yhtä kovaa rangaistusta kuin Pekka Matalaiselle.

Ja seurauksena oli, että Pekka Matalainen kirkkolain mukaisesti tuomittiin kolmena sunnuntaina perätysten seisomaan vaakunahuoneessa poikinensa, jotka myöskin oli havaittu noituutta harjottaviksi.

Pekka Matalainen säkenöi vihasta.

Ja kun hän sai mennä, puisti hän nyrkkiä Martti-herralle.

"Sinullapa on julma kieli — on parasta ettäs sitä käytät niin kauan kuin voit. Kyllähän sitä sitte saat lepuuttaa."