language: Finnish

RUOTSIN SALO-SUOMALAISIA

Kirj.

Valdemar Lindholm

Suomentanut

Väinö Salminen

Tampereella, Tampereen Sanomain Osakeyhtiö, 1908.

SISÄLLYS:

Suomalaiselle lukijalle! Vilppu Hiltuinen. Mali-Oosa.

SUOMALAISELLE LUKIJALLE!

Kun moni suomalainen lukija ei ehkä lähemmin tunne niitä oloja, joita tässä kirjassa käsitellään, niin lienee tarpeen, että, ennenkuin ryhdyn varsinaiseen kertomukseen, annan muutamia puhtaasti maantieteellisiä ja historiallisia tietoja niistä seuduista ja ihmisistä, joista kirjassa puhutaan.

Lukijan on suotava anteeksi, että tämä katsaus Ruotsin Lapin maantieteeseen ja historiaan on sekä lyhyt että epätäydellinen. Tämän hauskan aineen perinpohjaisempi käsittely näet vaatisi liian paljon tilaa.

Ruotsin Lappi on nykyään alaltaan suurempi kuin moni kuningaskunta ja oli menneinä aikoina vieläkin suurempi. Tunnetun Adam Bremiläisen kertomus viittaa siihen, että lappalaiset noin vuoden 1000 tienoilla olivat miltei yksinomaisina metsäseutujen ja sisämaan asujamina aina Vermlantiin saakka. Ja monet tutkijat — niinkuin Joh. Ihre, jota juuri viime päivinä on alkanut kannattaa norjalainen professori Eriksen — ovat väittäneet, että lappalaiset, joilla oli suunnilleen samanlaiset elintavat, menot ja uskonto kuin senaikuisilla suomalaisilla, olisivat Ruotsin kivikauden kansaa. Tämän väitteen todistukseksi ovat nämät tutkijat esittäneet, että monet paikannimet keski- ja etelä-Ruotsissa, sekä monet ruotsalaiset sanat ja lauseparret — etenkin muinaisruotsalaiset muodot — muistuttavat lappalaisia. Omituistahan on, että puhtaasti germanisessa ruotsinkielessä ja etenkin murteissa, on useita sanoja, joilla on suomalais-ugrilainen vartalo. Niinpä esim. sanalla _stor_, lapin stuor, suomen _suuri_, on muissa germanisissa kielissä kokonaan toinen vartalo. Ruotsalaisen maakunnan _Värmlannin_ nimi on Ihren mukaan puhtaasti suomalais-ugrilaista alkuperää. Se kirjotettiin muinoin Vermaland tai Verma, ja merkitsisi vuorimaata.

Olkoon tämän laita miten tahansa. Tuskinpa koskaan tätä seikkaa täydellisesti voidaan selvittää ja Ihren todistuksille, että lappalaiset muinen olivat Ruotsin ja Suomen ainoat asukkaat, on tuotu yhtä päteviä vastakkaisia mielipiteitä sekä norjalaiselta, ruotsalaiselta että suomalaiselta taholta.

Varmaa on kumminkin, että muinen lappalaiset olivat Halsingalannin s.o. koko Dala-joen pohjoispuolella olevan Ruotsin ainoat asukkaat, kunnes voimakkaammat heidät sieltä tunkivat pohjoista kohti, aivan samaten kuin kävi Savossa, Hämeessä ja Karjalassakin.

Norlannin ruotsalainen asutus kävi yleensä rannikolta jokivarsia pitkin vähitellen sisämaihin käsin. [Norrlannin rannikoilla asui jo pakanuuden aikana ruotsalaisia. Aluksi lienevät tulokkaat olleet kesäisin täällä oleskelevia kalastajia, jotka talveksi muuttivat etelään.] Rauhalliset ja luonnostaan arat lappalaiset vetäytyivät tieltä ja jo 12:lla ja 13:lla sataluvulla lienee heidän varsinainen alueensa supistunut Norrbottenin ja Vesterbottenin lääneihin — rannikkoja lukuunottamatta — sekä Ångermanlannin ja Jämtlannin pohjoisosiin. Tätä aluetta sanottiin silloin Lapinmaaksi. Jämtlannin eteläosassa ja etenkin Storsjönin ympäristöllä Ångerman lännissä ja Medelpadissa oli jo vuosisatoja asunut ruotsalaisia. Eräs Jämtlannin Frösöniin vuoden 1000 tienoilla pystytetty runokivi kertoo, että jo silloin koko Jämtlanti oli kristitty. Ja Medelpadiin, johon jo 700 — 800 tienoilla siirtyi kalastajia, oli 1050 rakennettu kirkko, jota nimitettiin "Heffreksi", nykyinen Hafverö.

Kristinopin niinmuodoin jo 1000 tienoilla alkaessa juurtua Norrlannin ruotsalaisiin asujamiin, kesti vielä vuosisatoja ennenkuin sen valo tunkeutui erämaiden halki Lapin pienen kansan keskuuteen.

Siihen oli montakin syytä.

Ensiksikin kieli oli esteenä ettei voimakkaasti voitu ryhtyä lähetystyöhön lappalaisten keskuudessa. Lapin kielen oppiminen ei näinä aikoina ollut mikään helppo asia, sillä lappihan oli luonnonkansan kieli, jota ei voinut oppia muuten kuin oleskelemalla kansan keskuudessa. Ja silloin oli ruotsalaisen miltei mahdoton saada oleskella lappalaisten parissa tarpeeksi kauan oppiaksensa heidän kieltänsä Lappalaisilla ei ollut juuri hauskoja kokemuksia ruotsalaisista, ja ei pidä kummastella, jos he näin ollen jokaista ruotsalaista epäilivät, jopa vihasivatkin.

Lieneepä asianlaita ollut niin, etteivät ensimäiset ruotsalaiset, joihin lappalaiset turmioksensa tutustuivat, olleet mitään kunnioitettavia miehiä.

Ruotsin historiassa kerrotaan usein pahantekijäin ja murhamiesten menneinä aikoina paenneen oikeuden kostoa "Helsingalantiin", toisin sanoin livistivät pohjois-Ruotsin metsiin. Siitäpä onkin vielä muistona ruotsalainen sananparsi "dra åt Hälsingland", mene Hälsinglantiin! [Merkitsee: mene Hiiteen!]

Ruotsalaisia seutuja he välttelivät, mutta metsissä, joissa lappalaisilla oli kotansa ja missä he pitivät porolaumoja, saattoivat nämät pakolaiset mielin määrin temmeltää. Parempien aseittensa ja tamineittensa vuoksi olivat he lappalaisille voittamattomia. Jo heidän lappalaisiin verraten tavaton ruumiinkokonsa herätti lappalaisissa ihmettelyä ja kauhua. Ja niinpä tunturikansan mielikuvitus sai vauhtia — runoja sepitettiin suurista, voittamattomista teräspukuisista, kallioluolissa pitkäsarvisten pukkien kera asuvista miehistä, jotka aina väijyskelivät lappalaisia. Niinpä syntyivät lappalaisten monet sadat tarinat Staloista, vuortenonkaloissa asuvista jättiläisistä, jotka söivät lappalaislihaa...

Staloin, suurikokoisen, teräspukuisen kansan pelko osaksi selittää lappalaisten ruotsalaiskammon. Mutta kuten sanottu, olivat he luonteeltaan rauhallisia ja juoksivat mieluummin vihollista pakoon metsiin kuin ryhtyivät taisteluun.

Täten selviääkin, mistä johtui, että Lappiin vuonna 1130 kristinoppia levittämään lähetetyn ruotsalaisen joukkueen täytyi palata mitään saamatta aikaan, kun se ei tavannut lappalaisia.

Eipä paljoa suurempi onni seurannut 1240 tienoilla Lappiin lähetettyä "kristinopinlähetystöäkään". Parisenkymmentä lappalaista kyllä hyvällä ja pahalla saatiin kastetuksi, mutta väkisin kastetut luultavasti ensi sopivassa tilaisuudessa pesivät itsensä puhtaiksi "ristinkasteesta" ja kastoivat itsensä uudelleen lapinkasteella, (samenalmakastates).

Uplannin pappein Lapinmatkojen kautta viranomaisten huomio kiintyi Pohjan perukan laajoihin alueihin. Vasta Maunu Latolukon aikana annettiin ensimäinen meidän päiviimme saakka säilynyt säädös Lapin, s.o. nykyisen Norrbottenin, Västerbottenin ja Pohjanmaan asuttamisesta. Maunu kuningas näet sääsi, että kaikki, jotka tahtoivat asettua asumaan sinne ja maksaa veroa kruunulle, "saisivat pitää lappalaiset valtansa alaisina sekä väkisin että käskemällä". Toisin sanoin, he saisivat ottaa heiltä veroja kuin kuninkaan voudit. Tämä oikeus vahvistettiin sittemmin 1328 ja 1400-luvulla.

Ja kävipä niin, että kulturin ensimäisiksi tienraivaajiksi Ruotsin Lappiin tulivat — suomalaiset. Sillä aikakirjat kertovat "Pirkkalan pitäjässä asuvain sinne lähteneen" Maunu kuninkaan kirjeen mukaisesti pakottaaksensa lappalaisia alamaisuuteen. Senpävuoksi nimitettiinkin näitä ensimäisiä kulturintuojia pirkkalaisiksi.

Ankarasti hallitsivat pirkkalaiset ja kovasti painoi heidän ikeensä lappalaisia. Vähitellen tulivat sinne ruotsalaisetkin, mutta tuskinpa hekään olivat lempeämpiä. Kirjotettua historiaa näiltä ajoilta ei ole, mutta lappalaisten suullisista muistotiedoista voi päättää, etteivät pirkkalaiset alkuaan rauhallista tietä päässeet lappalaisten herroiksi. Kerrotaan näet, että "karjalain" täytyi sotajoukoin kulkea maassa. Mutta monasti eivät joukotkaan auttaneet urhoollisia saameja (lappalaisia) vastaan. Joskus tuhosivat he mitä yksinkertaisimmin keinoin vihollisensa. Niinpä kerran oli haudattu suuri "karjalain"-joukko hirsikasan alle. Lappalaiset olivat kuulleet, että "karjalain" piti kulkea korkean vuoren juurelta erään solan läpi. He kokosivat suuren röykkiön puita vuorelle, jonka rinteelle valoivat vettä, niin että se muodostui jäiseksi iljangoksi. Kun sitte karjalat tulivat, irrottivat he kasat, jotka jyminällä pompahtelivat laaksoon, haudaten allensa kaikki "karjalat".

Julmuutta kerrotaan "karjalain" puoleltakin käytetyn, ja näistä kertomuksista voidaan päättää että "karjalat", s.o. suomalaiset, useimmin käyttivät nyrkkivaltaa kuin viekkautta valtansa pystyttämiseksi ja säilyttämiseksi.

Heidän jälkeensä tuli ruotsalaisia pirkkalaisia. He olivat toisenlaisia kuin suomalaiset. Ehkäpä muuttuneet olosuhteetkin heidän esiintymiseensä vaikuttivat. Karjalain, jotka ensiksi tulivat, oli käytettävä väkivaltaa, ja he käyttivätkin sitä sellaisella ponnella, että lappalaisten täytyi huomata, etteivät he voineet saada mitään aikaan panemalla kovan kovaa vastaan. Ja niinpä lappalaiset turvautuivat heikomman puolustuskeinoon, viekkauteen.

Mutta ruotsalaiset, jotka olivat liukkaampia ja sukkela-ajatuksisempia kuin suomalaiset, huomasivat piankin, minne lappalaiset pyrkivät, ja niinpä he panivat viekkauden viekkautta vastaan. Ja samaten kuin suomalaiset olivat väkivallalla pitäneet lappalaisia valtansa alaisina, niin pakottivat ruotsalaiset heitä viekkaudella. Lappalaiset kyllä huomasivat tulevansa petetyiksi, mutta ruotsalaisten pirkkalaisten kavaluudelle he eivät mitään mahtaneet. Daroh, s.o. petkuttajia ja ilkityöntekijöitä olivat nämät ruotsalaiset, ja _daro_ksi heitä lapiksi sanottiin ja nimitetään vielä tänäkin päivänä.

Olipa pirkkalaisten toiminnalla Lapissa minkälaiset varjopuolet tahansa, niin sittekin on varma, että juuri heidän kauttansa tänne levisi ensimäiset kulturin säteet. Nämät ikäänkuin valmistivat maaperää sittemmin tuleville lähetyssaarnaajille.

Sillä pirkkalaisten kaupankäynnin kautta he tulivat lähempiin tekemisiin ruotsalaisten kanssa. Ruotsalaisen ei enää ollut mahdotonta oppia lappia. Useimmat pirkkalaiset taisivat puhua lappia ja niinpä myös vähitellen joku lappalainen oppi puhumaan ruotsia.

Kun 1300-luvun lopulla joukko Upsalan pappeja lähti "ristiretkelle" Lappiin, on hyvin luultavaa, että heidän joukossaan oli joku, joka puhui lappia. Tämän lähetysretken tulos olikin entistä parempi. Eikä kovinkaan monta vuotta kulunut, ennenkuin 1400-luvun alulla tarinain mukaan herra Tosten rakensi Lapin ensimäisen kappelikirkon, niinkuin kuvauksessa tuonnempana kerrotaan.

Mutta vielä kesti vuosisatoja ennenkuin voidaan sanoa kristinopin todella juurtuneen lappalaisiin. Niinkuin tuonnempana kertomuksessa Vilppu Hiltuisesta esitetään, polttivat pirkkalaiset Tosten-herran kappelin, ja sitte ei kristittyä kirkkoa Lappiin rakennettu ennenkuin vuonna 1600, jolloin Lyckselen kirkko Kaarle kuninkaan käskystä rakennettiin ja sinne myöskin määrättiin pastori.

Mutta samalla kuin Lappiin alettiin rakentaa kirkkoja, syntyi myöskin kysymys siirtolaisuuden aikaansaamisesta sinne. Kaarle IX, jonka huolenpito ylettyi laajan valtakunnan joka kulmalle — eikä suinkaan pienessä määrin Lappiin ja Suomeen, joita siihen asti, Jumala paratkoon, lapsipuolen tavoin oli kohdeltu — yritti ensiksi saada aikaan siirtolaisuutta Lappiin. Ja hänen työtänsä jatkoi valtion varallisuudesta suuresti huolehtiva Kaarle XI. Vuonna 1672 antoi tämä julistuksensa Lapin asuttamisesta, joka on Norrlannin historian ehkä tärkein todistuskappale. Ja pari vuotta myöhemmin, vuonna 1674, tapaamme Lapin ensimäisenä paikallisena asujana, raivaajana ja viljelijänä suomalaisen Vilppu Hiltuisen.

Vielä kerran näemme siis suomalaisten Ruotsin Lapissa esiintyvän kulturille tienraivaajina. Eikä ainoastaan Lapissa, vaan myöskin maakunnissa etelämpänä, Ångermanlannissa, Taalaissa, Medelpaadissa ja Vermlannissa. Kuin suomalaisesta heimosta hajaantuneina vesoina ovat he tehneet työtä ruotsalaisen kulturin palveluksessa raivaten ja viljellen maita.

Tiedämmehän miten 1500-luvun viimeisinä vuosina Suomessa raivosi hajottava sisäinen riitaisuus. Linnaleirin rasitus ja Flemingin nihtein ylimielisyys ja kotimainen knaapiaateli oli herättänyt kansassa vihaa ja kiukkua. Suurissa joukoissa nousi väestö kotimaisia sortajia vastaan, herttua Kaarlen tukemina, joka ei vielä ollut ennättänyt rautaisin käsin ryhtyä valtion peräsimeen, eikä siis voinut mieltä myöden auttaa heitä. Talonpoikain järjestymättömät joukot eivät voineet pitää puoliansa Siuntion Klaun rautapukuisia ratsujoukkoja vastaan; kaikkihan tietävät nuijasodan surkean lopun. Kauheasti kosti Fleming "kapinallisille". Kaikkialle kohotettiin hirsipuita ja Turun linnassa sekä Siuntion kartanossa kitui monta. Ja metsiin piiloutui joukottain ihmisiä Flemingin kostolta, peltojen ja niittyjen jäädessä autioiksi.

Mikä oli luonnollisempaa kuin että tällaisina koettelemuksien aikoina pyrittiin vieraille maille etsimään vapautta ja rauhaa, joita ei isänmaassa voinut saada? 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa syntyikin Suomessa suuri siirtolaisuustulva. Suomalaiset hakivat usein joukottain vaimoineen lapsineen uutta kotia itselleen vieraissa maissa. Jotkut menivät Saksaan, Viroon ja Puolaan, mutta huhut rahvaan orjallisesta asemasta näissä maissa, pelotti ihmisiä siirtymistä jatkamasta. Sensijaan pyrkivät he yli meren Ruotsiin, vanhaan emämaahan, jossa talonpoikaisvapaudella oli vanhat juuret ja jolla oli samat lait kuin Suomellakin.

Nämät suomalaiset näyttävät ensin tulleen Helsinglantiin, joka on Norrlannin eteläisimpiä rannikkomaakuntia. Täällä näyttää oikein "kansainvaelluksia" tapahtuneen, osittain länteen käsin Taalaihin, Taalainmaahan ja Vermlantiin, jonka syvät, luoksepääsemättömät metsät tarjosivat tulokkaille tervetulleen turvapaikan, osittain pohjoiseen käsin Medelpadiin ja Ångermanlantiin.

Kuten jo varemmin olen sanonut, kulki ruotsalainen asutus rannikolta ylöspäin jokilaaksoja. Vielä 1500-luvulla olivat kumminkin suuret jokilaaksojenväliset maat suuremmaksi osaksi erämaita, petoeläinten metsästysaloja.

Näistä erämaista tuli nyt maanpakolaisten suomalaisten uusi kotiseutu.

Kaskeamisella, metsästyksellä ja kalastuksella, senmukaan kuin kotipuolella olivat tottuneet, he elelivät täällä monet vuodet ruotsalaisten edes aavistamatta suomalaisia siellä oleskelevan. Mutta ruotsalainen asutus kävi yhä ylemmäs jokilaaksoja. Uutisasutuksia alettiin perustaa saloille — ja niinpä koitti päivä, jolloin salo-suomalaisten asumukset löydettiin metsistä ja taistelu ruotsalaisten ja suomalaisten uutisasukkaiden välillä alkoi. Ruotsalaiset, eivät suinkaan lempein silmin katselleet suomalaisia, sillä he pelkäsivät anastuksia tai oli heillä todella haittaa metsiin, kalavesiin, metsästysmaihin ja metsäniittyihin nähden. Senpävuoksi tapahtuikin näinä nyrkkivallan aikoina, että ruotsalaiset omakätisesti kävivät oikeutta ja murhasivat suomalaiset missä ikinä heitä tapasivat. Niinpä tietää tarina kertoa, että hurjistunut talonpoikaisjoukko ryntäsi Ångermanlannin Finnsjönin suomalaisten kimppuun murhaten heidät viimeiseen mieheen.

Nykyisen historioitsijan on vaikea päättää ken oli oikeassa. Luultavasti oli tässä kuten monessa muussa tapauksessa, että molemmat olivat yhtä oikeassa.

Toiselta puolen on muistettava, että suomalaiset viljelemällä autioja tiloja, jotka sodan ja ruton aikana olivat jääneet rappiolle ja raivaamalla maata saloille, ovat suorittaneet Ruotsin hyväksi kulturityön, joka ansaitsee tunnustusta.

Mutta toiselta puolen antoivat suomalaiset todella syytä valituksiin. Jos he vain löysivät sopivan kaskimaan, piittasivat he vähät kuka oli metsän omistaja. Ja myöhemmin tapaamme näiden seutujen tuomiokirjoista tiedonantoja, joista käy selville, että suomalaiset usein olivat syypäät rangaistaviin tekoihin.

Kumminkin palautui pian suomalaisten ja uutisasukkaiden naapurisopu, ja molemmat kansat sulivat vähitellen yhteen. Suomen kieli hävisi vähitellen. Se näyttää kumminkin paikottain olleen elinvoimainen, sillä vielä 50 vuotta sitten oli Borgsjönissä vaimo, joka puhui suomea. Vanhimmat Medelpadin Borgsjön pitäjän suomalaista heimoa olevat asukkaat, nimittäin Johan Månsson ja Jonas Sjölund voivat vieläkin kertoa tästä Meedelpaadin viimeisestä suomeapuhuvasta akasta.

Kertomuksessa "Mali-Oosa" esitetään kappale Borgsjön suomalaisten historiaa. Tarinan sellaisenaan ovat minulle kertoneet mainitut ukot Johan Månsson ja Jonas Sjölund.

Mutta jos suomalaisilla eteläisen Norrlannin viljelyksen historiassa on ollut tärkeä sija, on kumminkin myönnettävä, että heillä vasta Lapissa esiinnyttyään kulturin edelläkävijöinä on mitä suurin merkitys.

Kun Kaarle XI vuonna 1672 yllämainitun "Plakaatin Lapin asuttamisesta" julkaisi, ei ollut ainoatakaan ruotsalaista, joka olisi uskaltanut muuttaa Lappiin uutisasukkaaksi. Sillä lappalaiset olivat ruotsalaisten kesken huudossa jumalattomasta noituudesta, jota ei kukaan voinut vastustaa. Jopa aikalaiset sivistyneetkin luulivat lappalaisen taitavan loihtia, ja varmaankin he tunsivatkin monta muilta salattua luonnonvoimaa, kuten nykyajan intialaiset fakiirit. Ei ole siis kummasteleminen, ettei tahdottu panna itseänsä alttiiksi lappalaisten noituudelle.

Mutta suomalaiset olivat itse taikataitoista väkeä, ja vaikkeivät olisi olleetkaan oli heillä kumminkin sellainen maine, ja se jo riitti pitämään arkoja lappalaisia aisoissa. Siihen luottaen Vilppu Hiltuinen — joka tarinoiden mukaan oli mahtava noita — teki tuon uhkarohkean yrityksen ja läksi Lapinmaata raivaamaan.

Hänen jälkeensä tuli muita, ensin suomalaisia sitten ruotsalaisia. Ja salosuomalaisista etelä-Lapissa ei ole jälkeäkään enää. Suomi on ja oli jo sata vuotta sitte kadonnut näiltä tienoin. Mutta muisto Lapin suomalaisasutuksesta elää vielä kansantarinoissa ja monissa paikan nimissä.

Vilppu Hiltuisen tarinassa on lappalaisilla tärkeä osa. Senpävuoksi heistä muutama sana.

Lappalaiset elelivät näihin aikoihin heimottaisin, suunnilleen samaten kuin intiaanit, ja metsästelivät sekä kalastelivat monin verroin enemmän kuin nykyään.

Pakanoita, vaikkei nimellisesti, useimmat lappalaiset näihin aikoihin olivat ja tarina tietää vieläkin kertoa, miten lappalainen noita, Kouno iski noidanpuskun pastori Olaus Graniin, joka hänkin oli lappalaista syntyperää. Varmaa on myöskin, että lappalaiset Lyckselen laamanninkäräjillä tammik. 11 p:nä 1687 tunnustivat "rummuttamisen" ja uhraamisen vielä olevan yleisesti käytännössä "esi-isäin tapain ja taidon mukasesti". Ja kuvaavaa on erään laamanninkäräjäin lautamiehen lappalaisen Olavi Månssonin sanat, puolustaessaan itseänsä syytöksiltä, että oli uhrannut Jubmelalle ja Ruottalle: "Jumala tietää, ettemme me köyhät lapinmiehet sillä mitään pahaa tarkottaneet".

Tästä vastauksestahan selviää, silloisten lappalaisten omituinen kristinopista ja pakanuudesta syntynyt sekauskonto.

On myöskin muistettava, että kuin lappalaiset elivät heimottain, joita sanottiin kyliksi, erillään toisistansa ja ollen usein keskenänsä riidassa, saattoi hyvinkin sattua, että toinen heimo oli kristitty, toisen ollessa aito pakanallinen.

Lappalaisten uskonto oli monessa suhteessa esoteristen viisausoppein tapainen. Usko sieluinvaellukseen ja auringon palveleminen korkeimpana havaittavissa olevista jumalista, ovat tuon uskonnon, jossa on koko suurenmoisiakin piirteitä, silmiinpistävimpiä ilmiöitä.

Lappalaisten papit, noidat, olivat heimon väkevimpiä ja lahjakkaimpia miehiä. Mitään vioittumaa ei "noaiddessa" saanut olla — yksin puuttuva hammaskin vei hänen mahtinsa. Yhteyttä jumalten kanssa piti hän yllä lyömällä noitarumpua, gobdasta tai koobdasta. Rummuttaessansa pyrki hän kiihottuneeseen tilaan, joka päättyi siten että noaidde joutui horrostilaan (lankesi loveen) jolloin hän luuli saavansa tietää jumalten tahdon.

Lappalaiset ovat runollista kansaa ja heillä on ollut rikas kansanrunous, josta nyt on vain muutamia harvoja katkelmia jälellä. Noidat olivat runoilijoita, jotka muovailivat tarinat runoiksi ja sepittelivät lisäksi omistakin kokemuksistapa. Runoja ei milloinkaan pantu muistiin, vaan kulkivat ne suusta suuhun. Niinpä turmeltui alkuperäinen muoto, joka varmaankin oli samanlainen kuin suomalaisissakin runoissa ja meidän päiviimme säilyneet näytteet ovat vain heikkona kajastuksena alkuperäisistä runoista. Kristityt papit vainosivat noiddeja ja heidän laulunsa ja tarinansa hävisivät. Jotakin on säilynyt toki, vaikkakin vähän, ja siitä olen käyttänyt mikä käytettäväksi sopii. Kristityt papit ovat muistiinpanoissaan säilyttäneet vanhoja tarinoita ja näitä olen käyttänyt lappalaisen kansanrunouden näytteenä. Muoto ei ole sama kuin pappien muistiinpanoissa, mutta sisältö on sama.

Kirjan aihe on ollut suuri, miltei liian suuri. Jollei minun ole onnistunut, niinkuin olen mielinyt, luoda eloa ja todellisuutta Lapin nuoruudenajan tarinoihin, niin suotakoon anteeksi.

Tahto ainakin on ollut rehellinen.

Tukholmassa kesäkuulla 1908.

_Valdemar Lindholm_.

VILPPU HILTUINEN