Herättyänsä horrostilasta, johon Vilppu Hiltuisen isku oli hänet saattanut, tunsi Kouno kovaa kipua suussansa ja huomasi, että oli menettänyt kaksi etuhammasta. Ei mikään olisi häneen voinut kovemmin koskea, sillä nyt tiesi hän ainiaaksi menettäneensä voimansa — jumalat olivat hänet hyljänneet. Karjala, joka oli tullut hänen tiellensä oli ollut häntä voimakkaampi.

Suru ja katkeruus täytti Kounon mielen, ja hän itki tuskan ja kiukun kyyneleitä hiljaa itseksensä, kenenkään vielä huomaamatta hänen tulleen tajuihinsa.

Yö oli jo myöhään kulunut ja aurinko alkoi pilkistellä koillisesta, mutta Kouno kuuli vielä papin äänen. Se tuntui väliin nuhtelevalta ja kovalta kuin tunturituuli puhaltaessaan vinhasti läpi laaksojen tai kuin Tjermes, joka heittelee kalliolohkareita jättiläisiä ja peikkoja kohti, väliin hivelevän lempeältä ja hyvältä kuin etäinen rastaan laulu kevätyössä.

Huomaamatta kääntyi Kouno niin, että nousematta ylös voi nähdä sinnepäin, mistä papin ääni kuului.

Missä äsken oli ollut seita uhrattujen porojen sarvien ja luiden ympäröiminä, seisoi nyt pappi korkeana ja ylevänä. Ja ympärillä istuskeli tai seisoi tuorpenan ja sirkan heimoista saameja. Lähinnä pappia istui vouti seuralaisinensa. Vaarallista karjalaa ei Kouno nähnyt.

Omituisia olivat Kounon korviin kaikuvat sanat; vuoroin jyliseviä nuhteita ja hunajaisia lohdutuksia. Ja miehet kuuntelivat ihmettelyn ilme silmissä.

Nousevan auringon säde leikitteli papin päälaella ja aamutuulahduksen kantamana kajahteli hänen äänensä yli saamein kumartuneiden päitten.

"Kääntykää jok'ikinen pahalta tieltänne ja pahuutenne jättäkää, niin jäätte ijäksi siihen maahan, jonka Herra on teille ja isillenne antanut. Älkää seuratko muita jumalia, niin että heitä palvelette ja rukoilette, niin ettette minua vihoita kättenne töillä omaksi onnettomuudeksenne.

"Herra on oikea jumala, elävä jumala, ikuinen kuningas. Hänen vihansa edessä maa vapisee ja pakanat eivät voi vastustaa hänen aivoituksiansa. Jumalat, jotka eivät ole taivasta ja maata tehneet, hävitkööt maasta ja taivaasta. Mutta Herra on tehnyt maan voimallansa ja maailman piirin viisaudellansa ja ulotuttanut ymmärryksellänsä taivaan. Kuin hän jyrisee, on taivaan alla paljo vettä ja sumut kohoovat maanääristä. Hän tekee pitkäisen sateeseen ja antaa ilman nousta salaisista huoneista. Kaikki ihmiset taitoinensa ovat hulluja ja jäävät häpeään epäjumalankuvinensa, sillä heidän kuvansa ovat vain petosta ja ne ovat elottomia. Kaikki on turhaa ja petollista työtä; niiden täytyy hävitä kuin koettelemus tulee. Mutta sellainen ei ole hän, jonka nimi on HERRA ZEBAOTH."

Omituiselta kuuluivat papin sanat Kounon korvissa, ja vielä merkillisemmältä hänestä tuntui että kaikki tuorpenanmiehet istuivat kuin näiden sanain tenhoamina.

Valhettahan hän lateli tuo valkea pappi. Hän sanoi, että saameh saisi jäädä omistamaan sen maan, jonka Jubmel heille oli antanut, jos he vain kääntyivät kristinuskoon — pelkkää valhetta kaikki! Eikö Kouno itse ollut nähnyt pappia rinta rinnan tuon karjalan kanssa, joka oli tullut saameja karkottamaan. Yhdessä he työskentelivät saameja kukistaaksensa. Nyt he tahtoivat vierottaa saamet jumalistansa, niin että he jäisivät kokonaan tuetta taistellessansa vihollisiansa vastaan.

Mutta sepä ei saisi tapahtua. Ennen oli kaikki pantava alttiiksi. Kouno näki jousensa olevan vieressänsä. Ilman kenenkään huomaamatta otti hän jousen maasta ja tähtäsi pappia keskelle rintaa. Suhisten lensi nuoli jänteeltä pappia kohti, joka yhä edelleen pauhaten julisti Jumalan sanaa seurakunnalle.

Nuoli osui keskelle papin rintaa. Mutta lieneekö koskaan suurempaa ihmettä tapahtunut. Se ei vahingoittanut. Sen terävä kärki tylsistyi pientä hopearistiä vasten, jota pappi kantoi nauhassa kaulassansa. Takaisin kimmahti nuoli ja putosi maahan. Kauhun valtaamana Kouno seisoi jousi kädessä. Ja tuorpenan sekä sirkan miehet jotka omin silmin olivat nähneet miten Kounon nuoli ei ollut Kristuksen merkin suojelemaan pappiin pystynyt, lankesivat maahan kasvoillensa.

Kuin kivettyneenä Kouno seisoi. Hän kyllä tiesi noituudenvoimansa olevan mennyttä hampaansa menetettyänsä, mutta eipä hän olisi milloinkaan uskonut vihollisiltansa olevan niin suurta voimaa, että he voivat seisauttaa nuolen ilmassa. Ja kumminkin oli hän nähnyt omin silmin. Nuoli, jolta hän ampui karjalaa, ei ollut vahingoittanut ja haavottumaton tuntui pappikin olevan. Nämät viholliset olivat häntä voimakkaammat. Hänet valtasi mieletön kauhu, taikauskoinen pelko sai hänet vapisemaan. Ja kuin ukkosena kuuli hän papin äänen:

"Turhaan yrität ilkeitä juoniasi — turhaan lähetät nuoliasi. Herra itse on sinut tuominnut. Sillä Herra on suojellut minua pahojen pauloista ja niiden joukoilta, jotka pahaa tekevät, heitä vastaan, jotka kielensä terottavat kuin miekaksi ja ampuvat sanoin myrkytetyin kuin nuolin, ampuakseen kavalasti hurskaan. Rohkea olet kavaline juoninesi, ovelia ja viekkaita konnuuksia teet, mutta Jumala sinua äkisti ampuu, niin että perästä kirvelee. Ja kaikki ihmiset, jotka sen näkevät, pelkäävät ja sanovat: Tämän on Jumala tehnyt, ja huomaavat, että se on hänen työtänsä."

Äänettöminä, alasluoduin katsein seisoi Kouno. Hän näki kaiken kuin usvan läpi. Jumala ja ihmiset olivat hänet hyljänneet. Ei yksikään käsi kohonnut häntä puolustamaan, kun vouti käski vangita hänet Uumajaan vietäväksi. Ja hänen oma voimansa oli poissa. Sellaisia olivat hänen ajatuksensa kuin unessa, ja sanaa sanomatta antoi hän vangita itsensä. Hän oli kaikesta välinpitämätön — hän ei enää voinut mitään tehdä.

Uhrituli oli jo aikoja sitte sammunut ja aamutuuli tuprutteli hiipuvaa tuhkaa. Mutta erämaan yli kohosi aurinko säteilevän punervana ja loistavana.

Masentuneena, kädet köysissä ja Vilppu Hiltuisen vartioimana täytyi Kounon käydä voudin ja hänen seuralaistensa kera kirkonkylää kohti ja edelleen kaupunkiin vastatakseen noituudesta ja pappia vastaan tekemästänsä murhayrityksestä.

Mutta eräästä vanhan uhripaikan läheisyydessä olevasta lähteestä vastaanottivat tuorpenanmiehet maisteri Ericuksen kautta pyhän kasteen.