Auringon punervana pallona lähetessä Aranoiven terävää huippua, virittivät vaimot tuorpenain asumuksilla kukin kodassansa joiun, niinkuin Kouno heille oli opettanut.

Samalla välkähti metsässä kuni putoava tähti. Ja heti kohosi lekotteleva punainen tulenliekki iltahämärälle taivaalle. Uhrituli se oli, joka sytytettiin tuorpenain stuoramuspassessa.

Vasta illansuussa kerkisi raido perille Aranoivelle monen tunnin kestävän matkan jälkeen. Kun Kouno, joka kulki edellä, tuli suuren seidan näkyviin, jonka juurella oli tapana uhrata, hän seisahtui ja antoi seuraajillensa merkin. Porot köytettiin jäkäläkuusiin ja miehet asettuivat levähtämään. Kouno astui esille ja otti pyhän kiven edessä, jonka etäällä näki, lakin päästänsä. Niinpä kaikki muutkin tekivät, jonka jälkeen kaikki laskivat kontollensa alinomaan kumarrellen sekä alkoivat sitte ryömiä sitä paikkaa kohti, johon vanhastansa oli tapana virittää uhrivalkea.

Etumaisena ryömi Kouno, rumpuansa kantaen ja mutisten loihtujansa. Tultuansa uhriaren luo otti hän esille teräskappaleen sekä piitä ja taulaa ja iski tulta ja pianpa loimusi suuri kokko uhrivuorella. Rovion ympärille asettuivat tuorpenanmiehet, hartaasti katsellen Kounoa. Hän oli ottanut käsille vetjeraan nahkakotelostansa ja piteli vasemmalla kädellä kobdaan pohjassa olevasta veistetystä kädensijasta, pannen arvan Beiven kuvalle ja alkaen rumpua lyödä, yksitoikkoisella äänellä laulaen uhrilaulua:

Mahtavat jumalat! Jotka taivaassa asutte Korkealla maan yllä Tunturein lumisten Lakien yllä. Sinä, joka ylempänä taivaita olet Valtias Jubmel, Anna merkkisi! Mahtavat jumalat Noaidde teitä kutsuu, Kuulkaatte suuret, Rumpumme ääntä. Antakaa merkki. Teille uhriksi me tuomme Nuoret kauniit uhriporot, Valko-vaajat[1] saapi Beive, Lihavat ja kauniit valko-vaajat, Ylväät farveet[2] Tjermeelle Routtalle taas mustat härjät.[3]

[1] Vaaja = nuori emäporo. [2] Fares = 2-vuotinen porohärkä. [3] 7 vuotta vanhemmat härät.

Kumeasti jymähteli rumpu noidan yhä kiivaammin lyödessä. Ympärillä tuorpenat istuivat keinutellen yläruumistansa ja joikaten mukana sävelmää. Yhä kiihkeämmäksi kävi rummun pärinä. Miesten ruumiit huiskuivat hurjasti edestakaisin ja laulun katkaisi tuon tuostakin noidan raju karjunta, hänen alituisesti kumarruksin ja ruumiin taivutuksin koettaessansa päästä tiedottomaan tilaan. Katse kävi jäykäksi ja ontoksi, iho kelmeäksi ja suusta kävi vaahto. Mutta vieläkin voitti noidan vihlova ääni rummun kuminan ja miesten joikaukset.

Mahtavat jumalat Noaidde teitä kutsuu Kuulkaatte suuret Rummun ääntä. Antakaa merkki.

Kuului kamala ulvahdus — Kounon silmät näyttivät pullistuvan kuopistansa — hän hypähtää ylös, huitoo käsivarsin ympärillensä ja hervahtaa sitte tajuttomana maahan kuin salaman iskemänä.

Lähinnä istuva tarttuu vetjeraan ja jatkaa rummuttamista, vaikkei enään niin vinhaan, joikauksen yhä jatkuessa. Puolittain tajuttomana kelmein kasvoin ja tuijottavin katsein istuvat miehet tulen ympärillä, joikaten uudelleen ja uudelleen samaa sanaa, jota loppumattomiin toistetaan, eikä milloinkaan saman poljennon mukaan, mutta aina samalla nuotilla. Tuli räiskyy ja paukkuu — rummun kumina kuuluu kaukaiselta ukkoselta. Ja Aranoiven terävän huipun takaa luo laskeva aurinko viimeiset säteensä punervampina kuin uhritulen liekit läpi keveän usvan.

Lakkaamatta jatkuu rummutus ja joikaus. Kouno makaa pyörtyneenä rummun vieressä ja miesten liikkeet ovat käyneet hitaimmiksi. Joiku muuttuu puoliäänekkääksi muminaksi, joka tuskin voittaa huminan kuusien latvoissa ja Raijetjatsen etäisen pauhinan. Rovio uhriarella on lyyhistynyt kasaan punertavalta loistavaksi hiilustaksi, josta silloin tällöin kuin koetteeksi kohoo sinisenkellertävä tulikieli. Aurinko on laskenut vuorten taa, jättäen jälkeensä kultaisen juovan Aranoiven laelle.

Silloin alkaa Kouno liikutella. Hän hosuu ympärilleen käsin ja jaloin, väliin kuin juostaksensa, väliin kuin taistelisi hän itseään voimakkaamman vastustajan kanssa. Rummun jyske lakkaa, samaten miesten joiku, ja järki palaa jälleen heidän katseisiinsa.

Kouno istuutuu ja katselee hämmentyneenä ympärillensä. Ääni on kolea kuin unissansa puhuja, ja katse samoilee jäykkänä niinkuin unissakävijän. Miehet istuvat hiljaa ja odottavat että Kouno puhuisi, sillä he tietävät, että hän on ollut Rotaimossa tiedustelemassa ovatko jumalat suopeita vai eivät, ja mitä uhreja he tahtovat.

Niinpä alkaa Kouno joikata:

Yli vetten kuljeskelin, Korpimaita kopsutellen, Mäkimaita kiiveskellen, Vaivoin vaaroille kohosin. Silmäin maat on matkaellut Saamein maann ja tummat metsät Saamein tunturiset tienoot. Lauloi Saivo-aimon joutsen: Valkovuori, kirkasjärvi, Virtain, vetten vihaisien, Rastaan öisten soidinlauluin Satain saarten ympäröimä — Tuo on saamein maa. Etähältä idän mailta Käyvät päivän ylväät poiat Beiven puoleen kohoo näiden Rukoukset hälinänä: Beive, Beive suojaa maata! Näinpä lauloi Saivo-aimon Valkea joutsen. Näinpä saamein laajat seudut: Beiven lapset laumoinensa Eksyksissä tuntureilla, Heidät pahat henget nielee. Kuljin yli öisten maitten Jabmien-aimon etsinnässä Rotaimohon löytääkseni, Neuvot saameill' saadakseni: Kuljin yli tummain vetten, Noaidde-gadzen kohtasin ma Ratsain porollani tullen. Kohtaan kodat suljettuina: Jabmekit ei musta huoli: Neuvoo ystävän en yhtään Kohtaja ma kussa kuljen. Poroseni joutuin juoksee Saivo-aimon läpi saavun. Poissa ovat kaikki saivot Tummiin kotiin teljettyinä, Savuaukkoin pääll' on peitot...

Noitaa silmälläpitäen ja kuunnellen hänen epäsuotuisia ennustuksiansa eivät miehet olleet huomanneet seuruetta, joka metsän läpi oli lähestynyt uhrivalkeata. Raskas oli heidän mielensä, sillä mitä Kouno saneli manalanmatkastansa, tiesi pelkkää onnettomuutta.

Äkkiä keskeytti Kouno kimakasti kiljahtaen joikunsa. Tiedoton, kummallinen ilme katosi silmistä ja katse muuttui tuimaksi, kohdistuen salamoivana aukkoon metsän reunassa.

Kaikki tähystelivät kummeksien ja pelonsekaisin tuntein samaan suuntaan kuin Kouno, ja kun he näkivät suuren karjalan, terveenä ja reippaana, jousi selässä uhkaavin elein, luulivat kaikki näkevänsä jabmekin ja lankesivat huudellen armoa kasvoillensa maahan.

Mutta Kounon ääni kuului ankaran käskevänä halki metsän hiljaisuuden.

"Pois täältä, sinä saastainen karjala tuorpenain stuoramus passelta! Väisty jumalten vihaama — joka häväiset pyhän paikan. Jumalat sinut kiroovat — me sinut kiroomme. Susi ja karhu sinut syövät. Peikot sinua ajavat takaa, polkevat sinut. Väisty saastainen karjala!"

Mutta metsästä astui pappi. Suurena ja valoisana hän asettui Kounon eteen, joka ei voinut sietää hänen silmiensä salamoja.

"Ken sinä olet joka kiroot, itse Jumalan kirooma. Sinun ja joukkosi kiroukset takaisin kimpoavat, sinä pahojen jumalten musta pappi."

"Kuule — kuule — hän pilkkaa meidän jumaliamme! Surman omaksi Valkean Kristuksen pappi!" huusi Kouno vihasta vavisten.

Uhkaavina ponnahtivat miehet ylös, mutta papin tyyneys, hänen seisoessansa riutuvan hiiloksen valaisemana pienen, vihasta hypiskelevän Kounon vastapäätä, sai heidät hetkiseksi epäröimään.

"Ottakaamme kiinni kristitty pappi ja uhratkaamme hänet Ruottalle", kuului Kounon ääni, ja veitsi kädessä syöksyi hän maisteri Ericusta kohti. Mutta samalla kaatoi hänet Vilppu Hiltuisen jykevän nyrkin isku.

Ja tuorpenat, jotka hetkisen näyttivät aikovan noudattaa Kounon kehotusta, seisoivat toimettomina, rohkenematta kättänsäkään kohottaa molempia miehiä kohti.

Nyt tuli vouti seuralaisinensa esille ja Kounon näöltänsä hengettömän ruumiin luo juoksi vanha Hiisu.

"Tämä on rangaistus — jumalien rangaistus ettäs olet käynyt käsiksi vanhukseen. Poissa on voimasi — missä ovat nyt loihtusi?"

Ja pilkallisesti nauraa hohottaen potkasi Hiisu Kounoa niin että pari etuhammasta irtautui.

Siten vei Hiisu Kounon voiman, sillä noita ei voinut olla kukaan, jolta yksikin hammas puuttui.

Hämmästyneinä ja kauhuissaan seisoskelivat tuorpenanmiehet. Tapahtuma oli heidät kokonaan lamauttanut eivätkä he voineet selvittää ajatuksiaan ja tunteitaan.

Jumalat olivat heidät hyljänneet — Kounon voima, joka kerran oli ollut tarpeeksi suuri vastustaaksensa Valkean Kristuksen pappia oli nyt ainaiseksi murtunut ja vielä heidän oman miehensä kautta.

Ja papin vieressä seisoi tuo karjala, johon ei Kounon noituus ollut tehonnut. Pappi sanoi hänelle jotakin ruotsin kielellä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän sieppasi Kounon kobdaan ja heitti sen voimakkaasti uhrituleen niin että säkenet ja kekäleet ympärillä lentelivät. Kumea paukahdus kuului — nahka halkesi ja kärventyi käppärään, tuli syttyi puuhun ja suuri liekki lekahti ilmoille.

Tuorpenanmiehet odottivat, että mies, joka oli tehnyt suurimman kaikista pyhäinhäväistyksistä, kaatuisi maahan ja kuolisi. Mutta mahtava noita hän lienee, mahtavampi kaikkia tuorpenain noitia. Sillä tyynenä ja välinpitämättömänä hän seisoi tulen ääressä, jossa noitarumpu poltettiin. Ja yhtäkkiä kuului yli kaiken muun papin ääni, hänen erämaan suuressa kirkossa, vihamielisten pakanain ja noitain ympäröimänä laulaissansa Lutherin virttä:

Jumala ompi linnamme, Varustus vahva aivan.