Pitkät vuodet vierähtivät.

Kauan sitte oli tuorpenain pääasuinpaikka Vistejauren luona jäänyt autioksi, ja uhrituli ei milloinkaan enää loimunnut Aranoivelta. Poissa oli Kouno noita. — Monta raskasta vuotta sai hän rikoksensa tähden istua vankilassa. Eksyksissä olivat hänen poronsa tai oli ne toinen merkinnyt itsellensä. Vanha viha tuorpenain ja sirkkain välillä oli sammunut. Ei enää koskaan Raijetjatsen metsistä kuulunut surunvoittoista vuollea, joka olisi ilmaissut saamen olevan lähettyvillä. Kauas tuntureille olivat päivän lapset vetäytyneet. Sillä uusi valtias oli tullut heidän metsihinsä.

On tarina vanhasta Skalokista ja hänen miehistänsä, jotka jäivät vanhoille jumalille uskollisiksi. Yhä kauemmas erämaihin he olivat muuttaneet, alinomaan pappia vältellen.

"Hän saa pitää jumalansa", sanoi Skalok, "me pidämme omamme, niinpä on meidän paras."

Eivätpä edes omat sirkanheimoiset sukulaiset voineet löytää Skalokia seuralaisineen autioista metsistä. Sinne he katosivat — siellä vaikenevat nyt viimeisten sirkanheimon pakanoiden luut.

Mutta Raijetjatsen rantatörmälle on kohonnut talo. Se on Vilppu Hiltuisen uutistalo.

Kaksi kesää hän oli asunut kodassa ennenkuin tupa oli valmis. Pieni yksinkertainen pirtti se tosin vain oli, mutta hänen ihka omansa se oli, ja ylväältä kuin kuningas tunsi hän itsensä muuttaessaan tupaansa.

Kaskesta hän sai ohraa ja nauriita leivänpuoleksi ensimäisinä vuosina, ja nyt hän alkoi maata muokata. Viljavaa, vaikkakin kivistä oli maa. Vilppu Hiltuinen aherteli kivikoissa, raatoi ja väänsi ja niinpä kasvoikin sarka toisensa jälkeen.

Rannikolta oli Vilppu Hiltuinen hankkinut itsellensä lehmän. Monipenikulmainen matka siitä koitui ja vaikeata oli taluttaa lehmää halki tiettömien maiden. Mutta kävihän tuo päinsä kumminkin. Heinäisiä soita oli katselemuksessa tullut runsaasti hänen omakseen, ettei rehusta olisi puutetta kunhan vain kaikki korjasi. Yksin hänen oli kaikki korjattava, sillä vaimon, Margan, täytyi pysyä kotosalla. Hänellä oli kaksi lasta ja terveys oli heikko.

Ensimäisenä syksynä oli Vilppu Hiltuinen niittänyt ja haasioinnut kymmenen haasiaa suoheinää. Ja iloiselta sekä tyytyväiseltä hän itsensä tunsi. Mutta kun talvi oli tulossa, ja hän läksi heinännoutoon, olikin suurin osa joutunut lappalaisten porojen jalkoihin.

Karkeita kirouksia hän luki lappalaisille. Ja kuohuen vihasta meni hän lähinnä asuvien lappalaisten luo, uhaten tappaa ja hävittää kaikki jos tuollainen uudistuisi.

Eivätpä mitkään uhkaukset auttaneet. Vilppu Hiltuinen ampui joukottain poroja — lappalaiset häntä kirosivat ja manailivat ja koettivat häntä kaikin tavoin vahingoittaa. Mutta aina selvisi Vilppu Hiltuinen voittajana taistelusta. Niin, julma noita hän mahtoi olla.

Eräänä syksynä sattui, että eräs lappalainen, kostaaksensa Vilppu Hiltuiselle, kun tämä oli ampunut muutamia poroja, sytytti tuleen hänen ainoan latonsa. Se paloi poroksi ja kova oli kolaus suomalaiselle uutisasukkaalle. Hän ei kumminkaan puhunut mitään.

Mutta hän meni metsään tuoden mukanaan aimo taakan poronjäkäliä. Hän keitti jäkälät vedessä, johon oli sekottanut rannikolta juutalaiselta ostamansa palan arseniikkia. Sitte hän kuivatti sammaleet uudelleen ja levitti ne haasiain ympärille.

Toistasataa poroa makasi seuraavana päivänä kuolleena haasian ympärillä ja metsässä. Ei mitään väkivallanmerkkiä voinut havaita kuolleissa poroissa. Noituutta se oli, eikä mitään muuta. Ja kuin muuan lappalainen tuli uutisasumukselle valittelemaan, vannoi Vilppu Hiltuinen tästäpuolen noituvansa kuoliaaksi jokaikisen poron, joka tulisi hänen niityillensä.

Tämän jälkeen katosivat lappalaiset vanhoilta asumuksiltansa. Ja eivätkä he edes muuttoaikoina uskaltaneet kulkea Raijetjatsen ja Vilppu Hiltuisen uutistalon ohi.

Ja vuodet kuluivat yksitoikkoista latuansa erämaassa, johon nyt oli tullut eloa. Tuvan ympärillä Raijetjatsen luona kasvoivat pienet sarat suuriksi vainioiksi. Vanha lehmä navetassa sai toverin — sitte toisen lisää ja pian oli puolisen tusinaa hyvinvoipia lehmiä. Viimeinen tulokas oli hevonen.

Hyvinvointi lisääntyi. Tupakin sai punaisen värin ja ikkunalaudat. Se loisti kodikkaan punaiselta valkearunkoisten riippakoivujen välistä joenäyräältä. Ja vedenrajassa oli pari upeata venettä.

Naapureitakin oli tullut. Vistejaurelle, jossa tuorpenain asuinpaikat ennen olivat olleet, oli toinen suomalainen perustanut uutisasunnon ja Nalovardelle oli pari ruotsalaista asettunut. Saamein puolelta ei enää ollut heille haittaa, sillä Vilppu Hiltuisen pelottamina olivat he vetäytyneet muille maille. Heidän oli vain taisteltava karua luontoa vastaan.

Viisitoista vuotta oli Vilppu Hiltuinen tehnyt työtä Raijetjatsen luona. Ja hänestä oli omalla työllään ja väellään tullut varakas mies. Entiset taistelut saameja vastaan ja seikkailut Kounon kanssakin alkoivat jo unhottua.

Hänen suurin ilonsa oli vanhin poika Antti. Vankka ja urhea poika hän oli, vaaleansinisin silmineen ja pellavankellertävine tukkineen. "Hän on isänsä näköinen", oli Vilppu Hiltuisella tapana sanoa ylväänä, "ja jos hän vain saa elää tulee hänestä jyry mies".

Antti kasvoi saloilla, seuraten isäänsä kaikkialle kirvesvartta pitemmäksi ennätettyänsä. Isä opetti hänelle lintujen lennot ja petojen jäljet — hän kertoi tälle minkä vain tiesi Väinön viisaudesta ja papin sanoista.

Varhain eräänä keväänä oli Antti saanut luvan ensi kerran seurata isäänsä metsoja pyytämään. Metsolla on paraikaa soitimensa, ja Vilppu Hiltuinen tietää hyvän soidinpaikan ylhäällä joenvarrella.

On vielä metsässä pimeähköä ja tähdet ovat tuskin ehtineet sammua. Tuvassa kuuluu vain nukkuvien hengitystä lampaannahkaisten vällyjen alta.

Silloin nousee Vilppu Hiltuinen ylös, pukeutuu pikaisesti ja herättää varovaisesti poikansa.

Ylös ponnahtaa Antti ketterästi. Vaatteet ovat tuossa tuokiossa yllä ja niinpä molemmat menevät ulos jouset hartioilla.

Ovi narahtaa hiljaa. Lukkoa ei ole ollenkaan sulkuna — yksinkertainen säppi riittää.

Ulkona on niin äänetöntä ja hiljaista, että Raijetjatsen kohina kuuluu niin läheiseltä kuin seisoisivat molemmat kuohujen partaalla.

Hiljaa menevät isä ja poika veräjän yli, jonka luokse keväinen aurinko on sulattanut suuria tummia aukkoja lumeen. Ruispellon saroilta pilkistelee jotakin valkeata. Rukiinoraan kimpussa juhliva jänis siinä tulee häirityksi aikaisessa murkinassansa. Se lunkuttaa muutaman metrin matkan ja istuutuu sitte takakäpälillensä, nähdäksensä mikä pelotteli. Silloin suhahtaa nuoli Antin jousen jänteestä ja seuraavassa silmänräpäyksessä potkiskelee jänis selkä katkenneena.

Metsän sisällä on puiden välissä pimeätä, mutta joki näyttää pimeässä teräksenharmahtavalta siteeltä. Äänettöminä kulkevat isä ja poika joenvartta.

Heikko sarastus kohoo idästä. Mäntyjen latvat seisovat kuin tummina varjokuvina vaikenevaa aamutaivasta kohti. Hiljaista huminaa kuuluu heräävästä metsästä. Tiainen alkaa yksitoikkoisen liverryksensä. Suomailta joen toiselta puolen kuuluu kurkien valittava, soinnukas huuto. Riekkoparvi lentää humulla ja ryskeellä metsikköön ja niiden siivet loistavat valkoisilta hämärässä.

Vilppu Hiltuinen seisahtaa kuuntelemaan. Liikkumattomana jännittyneen tarkkaavaisena seisoo Antti vieressä.

Odotappas! Eikö kuulunut ääntä? Ja taas! Sissisissi-sissi klunk-klunk kuuluu. Tuo on vanhan metson kiimavirttä.

Nytpä toimeen! Hiljaa ja varovaisesti hiipivät molemmat metsästäjät eteenpäin kuunnellen ääntä. Vilppu Hiltuinen kulkee edellä ja poika perässä.

Ka, tuossa istuu metso korkealla suuressa kuivassa hongassa aivan joenäyräällä. Siivet riippuvat, pää on eteenpäin kurotettuna ja pyrstö on kuin viuhkana ilmassa. Silloin tällöin se vaikenee kuunnellaksensa. Se on vanha ja varovainen uros.

Mutta lemmenkiima saa vallan. Heti se taas suhahtaa, maiskuttaa ja napsahuttelee unohtaen kaikki vaarat. Se ei näe eikä kuule.

Antti makaa mänty näreikössä ja tähtää.

Pah!

Suhisten nuoli jänteeltä lentää.

Räpyttelemistä, se putoo mötkähtää maahan. Ja niin on metson elämäntaru lopussa.

Riemuiten juoksee Antti ottamaan ensimäisen metsonsa. Ja hymyilevin katsein seuraa Vilppu Hiltuinen hänen liikkeitänsä.

"Taitava ampuja ja suuri metsämies hänestä tulee" ajatteli uutisasukas.

Vielä pari metsoa menetti henkensä ennenkuin Vilppu Hiltuinen poikineen ajatteli paluumatkaa. Mutta auringon alkaessa nousta puidenlatvojen tasalle vaikeni metsojen soidin ja silloin oli aika kääntyä takaisin.

Vanha uutisasukas paneutui mättäälle levähtämään. Antin piti sillaikaa mennä joenrannalle nähdäksensä olivatko telkät jo tulleet. Isän neuvon mukaan oli hän asettanut telkille pönttöjä pitkin rantoja siten koko mukavasti saadaksensa telkänmunia — makupaloja erämaassa.

Aurinko juuri nousi, Vilppu Hiltuinen katseli miten se kohosi yhä korkeammalle, levittäen ruusunpunervaa valoa yli puidenlatvojen ja vuorenharjanteiden. Alemmas ja alemmas ruskeanpunervia honganrunkoja pitkin hiipivät auringon säteet. Hento tuuli puhalsi läpi latvojen ja hälvensi viimeiset öiset usvat.

Äkisti täyttivät tuhannet omituiset äänet metsän. Kuiskaili ja sipsotteli kaikkialla kuin kevätkiireissä. Puiden juuret ja kannotkin näyttivät elävän. Varjot liikuskelivat. Vanhan suomalaisen tuli niin omituinen olla.

Herra Jumala! Eikö hänen vanha vihamiehensä Kouno, noita, seisonut tuolla ylhäällä metsässä!

Vilppu Hiltuinen kavahti ylös — mutta näky hävisi samalla.

"Tyhmyyksiä" mutisi hän itseksensä ja istui uudelleen. Suurten vesipisarain kaltaisina putosi samalla pari talven yli säilynyttä haavanlehteä hänen jalkoihinsa.

Oli merkillistä, että vanhat muistot juuri nyt heräsivät. Niin — hyvähän oli pojan päästä niistä kovista vuosista, jotka isä oli saanut kokea.

Vilppu Hiltuinen ajatteli kotitaloansa. Punaisena ja kauniina se oli viljavien sarkojen ympäröimänä. Hikeä ja vaivaa olivat nuo sarat maksaneet, kieltäymystä ja puutetta erämaan yksinäisyydessä. Mutta nytpä tämä ei enää erämaata ollutkaan. Pelottava autiuus oli poissa. Hän, Vilppu Hiltuinen oli karkottanut erämaan peikot.

Ja nyt piti kotipirtin jäädä perinnöksi pojalle sitte hänen pojallensa ja niin aina edelleen. Polvi polven jälkeen he asuisivat täällä, liittäisivät uusia aukkoja ennen viljeltyihin, raivaisivat salon viljelysmaaksi.

Tyytyväiseksi ja ylvääksi tunsi Vilppu Hiltuinen itsensä, sillä hänen työnsä ei katoisi hänen mukanansa.

Silloin kuului halki metsän tuskan ja hädän huudahdus. Vilppu Hiltuinen ponnahti pystyyn, sillä hän tunsi poikansa äänen. Vinhaa vauhtia kiiti hän sille taholle mistä oli kuullut huudon, ja kauhun puuduttamatta näki hän pojan rantaan kyyristyneenä telkkäpöntön viereen. Verta pulppuili suusta ja sieramista — nuoli oli takaapäin lävistänyt keuhkot. Kalpeana, lasimainen ilme silmissä makaa nuorukainen siinä kuolevana.

Mutta ylhäältä metsästä kuului kova vihlova nauru ja kun Vilppu Hiltuinen kumartui kuolevan poikansa yli, kuuli hän Kounon kostonhimoisen äänen:

"Tämän lähettää sinulle Kouno, tuorpenain viimeinen noita".