Kokoomisaika oli ohi ja tuorpenanväki oli palannut varsinaiselle asuinpaikalleen ajellen puolikesyjä poroja kasaan porotarhoihin. Vasikat piti merkittämän — kesä oli ollut suotuisa, ei liikoja sääskiä ja laitumet hyviä, niin että sekä porovaatimet että vasikat olivat väkineitä ja voimakkaita.

Tuorpenan miehet ja vaimot siitä olivat hyvillään, ja merkkaillessa valitsi joka perhe yhden tai pari poroa uhrieläimeksi suureen syysuhriin, joka tänä vuonna oli lykätty tavallista myöhempään.

Tämä oli johtunut Kounosta, joka kaikenlaisilla tekosyillä oli lykännyt uhriaikaa. Syynä siihen oli luonnollisesti, että hän tahtoi rumpunsa valmiiksi, sillä ilman sitä ei uhrausta voitu toimittaa. Nyt oli vihdoinkin rumpu valmis, suuri ja pärisevä, aivan entisen näköinen — hän oli kumminkin sen kalvoon piirtänyt kaksi uutta kuvioa. Valkean Kristuksen ja Karjalan.

Monia taikoja ja lukuja käyttäen oli Kouno koossaolevasta porolaumasta valinnut soveliaimmat uhriporot, jotka noidan antaman merkin mukaan otettiin svopella [svoppe = suopunka] kiinni ja sidottiin lähelläolevaan puuhun. Kun kaikki porot oli otettu kiinni, meni Kouno ne merkitsemään eri jumalten merkeillä.

Valkeat porot eivät kaivanneet merkkiä, sillä Beive oli itse ne merkinnyt valon valkealla värillä. Mutta Tjermeen uhrieläimet merkittiin punaisella rievulla, joka vedettiin poron korvan läpi, ja samaten Routtan, manalan valtiaan, porot mustalla merkillä. Jubmelalle ei suorastaan uhrattu, hän oli tuo suuri jumala, joka lopulta sai kaikista uhreista kunnian.

Suuri oli raido, joka Matinpäivän aikana pääasumuksilta Vistejaurelta kulki ylös Aranoivelle. Etunenässä kulki Kouno, taluttaen ensimäistä uhriporoa, suurta, häikäisevän valkeata härkää, Beiven uhria. Perässä pitkänä jonona tulivat muut uhrieläimet, peräkanaa sidottuina, Beiven porot ensin, sitte Tjermeen ja viimeksi Ruottan. Ja molemmin puolin kulkivat tuorpenanheimon miehet. Kaikki olivat mukana — paitsi vanha Hiisu.

Oli jotakin merkillistä, että eräs vanhemmista jäi pois stuoramus passesta. Eivätkä kaikki olleet siihen tyytyväisiä — vähimmin Kouno — mutta hän ei tahtonut tai rohjennut millään tavoin koettaa pakottaa Hiisua tulemaan mukaan, vaikka hän tiesi, että Hiisun poissaolo tällaisesta uhrista voisi viedä suuren osan uhrin voimaa. Sillä yhteisesti oli heimon uhrattava, jos mieli saada jumalat suopeasti uhreja katsomaan.

Kumminkin toivoi Kouno niiden monien hyvien merkkien jälkeen, jotka hän viime aikoina oli huomannut, etteivät jumalat senvuoksi hylkisi heimon lahjaa, ettei vanha Hiisu tahtonut tulla mukaan uhripaikalle.

Asunnoille jäivät naiset ja Hiisu ainoiksi kotimiehiksi. Miesten poissaollessa eivät naiset saisi tehdä kuin kaikkein välttämättömimpiä askareita ja heitä varotettiin ankarasti, auringon punervan kehän lähestyessä Aranoiven terävää huippua lännessä, joikaamaan ja tekemään ne taiat, jotka Kouno oli heille opettanut.

Kounon kodassa istui yksin vanha Hiisu mieli katkerana. Kostaa piti hänen — kostaa Kounolle, vaikka itse siitä kukistuisikin.

Mutta mitenkä olisi kostettava? Paljon oli Hiisu sitä aprikoinut, voimatta tehdä päätöstä. Sillä yksin hän ei rohjennut käydä Kounon kimppuun. Eipä siksi, että hän suuresti olisi peljännyt Kounon noituutta, mutta — Kounollahan oli voima, jota ei ollut hyvä yksin vastustaa.

Jospa hän hakisi apua papilta?

Hiisu ei ollut paljoakaan kuullut puhuttavan Valkeasta Jeesuksesta, mutta kumminkin hän tiesi, että tämä oli joku Jaulo-Herra, jolla väliin oli koko suuri mahti. Olihan Kouno kyllä voittanut vanhan papin, sehän oli tosi asia, mutta sehän voi riippua siitä, ettei tämä ollut ollut kyllin viisas ja lukenut varoja suojellakseen itseänsä Kounon noituudelta.

Ehkäpä jumalat vihastuisivat, jos Hiisu turvautui pappiin? Mutta eikö hän silti voisi kunnioittaa vanhoja jumalia vaikka tutkiskelikin Valkean-Jeesuksen viisauden sanoja?

Jospa hän vain ne tietäisi, voisi hän kyllä kostaa Kounolle, itse panematta mitään alttiiksi.

Tällaiset ajatukset eivät antaneet Hiisulle rauhaa. Hän ei toki uskaltanut mennä papin luo kenenkään heimolaisen tieten. Mutta kun kaikki muut heimon miehet menivät stuoramus passeen Aranoivelle, jäi Hiisu yksin kotiin.

Neljätoista päivää piti uhrijuhlan pyhällä vuorella kestämän. Uhritulien piti loimuta yli tummien syysmetsien, verta ja poronrasvaa piti seitain tilkkua. Uhrilaulun tulisi kaikua rummun raskaassa jyminässä ja uhrilihan porista kiiltävissä kattiloissa.

Mutta tuskinpa oli suuri raido uhriporoineen miesten vaietessa ja naisten laulaissa lähtenyt asumuksilta, ennenkuin vanha Hiisu nakkasi jousen olalleen ja läksi nopein, kiirehtivin askelein kirkolle käsin.

− − −

Voimakkaasti oli maisteri Ericus saarnannut sirkan keskuudessa, ja eipä hän ollut milloinkaan ennen nähnyt saarnansa kantavan niin runsaita ja äkillisiä hedelmiä. Omantunnon vaivoissa olivat sirkanmiehet kertoneet papille hyökkäyksestään Kounon asunnolle, ja miten he luulivat polttaneensa Kounon kotaansa.

Maisteri Ericus kyllä lausui ankarat nuhteet väkivallantekijöille, mutta hän silti tunsi mielessään ikäänkuin helpotusta, sillä hän tiesi Kounon olevan etelä-Lapin pakanuuden vankimman tuen ja että hänen tieltä raivaamisensa samalla oli pahimman kristinuskon levenemisen esteen poistaminen kovan, hillittömän tuorpenanväen keskuudesta.

Ja Kounohan oli noita — sehän oli sekä tunnettu että tunnustettu — jonkavuoksi hänen rangaistuksensa, elävänä polttaminen, ei ollut sen ajan noitien ja noitaämmien tavallista kohtaloa kummempi. Maisteri Ericus olikin näkevinään Jumalan antaman merkin siinä, että tuo pakana, Kouno, oli omien heimolaistensa koston vuoksi joutunut perikatoon.

Kumminkin oli jotakin, joka tuntui hänestä omituiselta. Sirkanmiesten katumuksellaan kertomanhan piti tapahtuneen samana ehtoona kuin Vilppu Hiltuinen oli haavottunut työskennellessään kaskellansa. Pappi oli ollut vakuutettu nuolen olleen Kounon lähettämä. Mutta jos sirkanmiehet samana iltana olivat surmanneet Kounon, kuka oli silloin sinkauttanut nuolen Vilppu Hiltuista kohti? Tai oliko tässä uusi taikuus? Oliko Kouno ehkä kääntänyt sirkanmiesten silmät, tai oliko hän kuollessaan loihtinut nuolen vihollistansa kohti lentämään?

Selvän tästä saisi maisteri Ericus piankin, sillä niinpian kuin juhannuskokous oli pidetty — johon vain vähäinen osa lähinnä asuvia lappalaisia tapasi tulla — hän oli päättänyt mennä tuorpenain luo, tavatakseen näitä heidän omissa metsissänsä ja koettaaksensa Jumalan sanalla ja hengen voimalla saada heidät oikealle tielle heidän kaikesta pakanallisesta iljettävyydestänsä.

Tehokasta apua hän siihen toivoi Vilppu Hiltuiselta ja sirkanmiehiltä; viimeksimainitut olivat täynnänsä äskenkäännettyjen pyhää intoa, ja Vilppu Hiltuinen varmaankin mielihyvällä soisi taikataitoisten naapuriensa, joita hänen alati oli peljättävä, kääntyvän Kristuksen lempeään oppiin.

Aluksi sirkanmiehet kohtelivat Vilppu Hiltuista pelolla ja epäillen, mutta oleskellessaan papin kera sirkan heimon keskuudessa oli hän saanut heidät ihailemaan suuria ruumiinvoimiansa ja taitavuuttaan kaikissa missä miehuutta kysyttiin. Moni neito katseli ihailevasti, miten nuori kookas suomalainen erehtymättömällä varmuudella ampui rautakärkisen nuolensa metsänotukseen tai pilkkaan, jota käytettiin miesten huviksensa kilpaillessa nuolilla ampumisessa.

Kävipä niin, että Vilppu Hiltuinen tapasi naisen, joka tahtoi käydä hänen kanssansa elämään erämaahan. Se oli Sjoibman tytär, Marga.

Sirkat eivät suurin olleet tyytyväisiä siitä eivätkä tahtoneet juoda suomalaisen kosioviiniä [Lappalaisten kosinta tapahtui siten, että kosija tuli aiotun morsiamensa luo tuoden mukanansa viinaa, joka juotiin ennen kosiaisjuhlallisuuksia. Kihlaus ei ollut pätevä ennenkuin oli juotu kosijan "suognodia vijne" s.o. kosio-viini.], mutta kun pappi itse oli puhunut Vilppu Hiltuisen puolesta ja luvannut viisi kokonaista kiiltävätä kosiolahjaksi suojatillensa, myöntyi Sjoibma ja muut sukulaiset, ja kuin maisteri Ericus palasi takaisin kokoukseen kirkonkylään, seurasi häntä moni sirkanmies sekä Vilppu Hiltuinen ja hänen aiottu morsiamensa. Oli näet tarkotus viettää häät rukouspäivän kokouksessa.

Maisteri Ericus oli luvannut auttaa Vilppu Hiltuista uutisasumuksen katselemuksessa, että hän sen saisi laillisesti hyväksytyksi. Kun vouti vielä asui kaupungissa eikä tullut tunturiseuduille paitsi veronkantokäräjille, ei Vilppu Hiltuisella ollut suuria toiveita saada uutisasuntoansa tarkastetuksi ennenkuin seuraavana vuonna.

Kumminkin tapahtui juuri tänä vuonna jotakin merkillistä. Vouti saapuikin rukouspäivän käräjille korkeiden herrain seurassa, jotka kuningas oli lähettänyt tutkimaan miksi ei kuninkaan vapaakirjeestä huolimatta oltu perustettu yhtään uutistaloa. Matkassa olivat mahtavat ja hyvin ymmärtäväiset herrat Baltzar Beck, Jören Hansson ja "fogati" (Karle Kröplin?). He jäivät rukouspäivänkäräjiksi tänne, ja ilolla he kuulivat Lapin nyt saavan ensimäisen uutisasukkaansa. Empimättä he eivät kumminkaan olleet halukkaita lähtemään papin ja Vilppu Hiltuisen sekä muutamien oppaina seuraavien sirkanmiehien mukana Raijetjatselle uutisviljelyksen katselemukseen. Houkuttelemisia tarvittiin ennenkuin he suostuivat, mutta kerran luvattuaan, eivät he vastustelleet edes papin koetteeksi ehdottamaa käyntiä tuorpenain luoksi.

Muutamia päiviä suuren kokouksen jälkeen kaikki miehet jättivätkin kirkontienoon lähtien Raijetjatsea kohti, jossa oli pidettävä Vilppu Hiltuisen uutisasutuksen katselemus.

− − −

Vastustamattoman uteliaisuuden ajamana oli Hiisu kulkiessaan kirkolle poikennut Raijetjatselle. Hänen mielensä teki nähdä, oliko Kouno todellakin karkottanut tuon karjalan, jota hän tuntui niin suuresti pelkäävän. Ehkäpä voisi tämä karjala, jos olisi hengissä, auttaa Hiisiin kostotuumia, tieten tai tietämättänsä. Jos hän taas olisi kuollut, löytäisi Hiisu hänen ruumiinsa metsästä, ja hän tiesi loihdun, joka vahingoittaisi Kounoa, jos se luettaisiin hänen tappamansa vihollisen ruumiille.

Tultuansa alankoon levenevän jängän reunalle, seisahtui Hiisu yhtäkkiä. Sillä vastakkaisella taholla olevassa metsässä hän näki liikuskelevia miehiä ja kuuli vilkkaasti keskustelevia ääniä. Ruotsin kieltä puhuttiin, ja sen Hiisu kuuli, vaikkei muuten mitään ymmärtänyt.

Mutta — mitä tuo merkitsi? Eikö miesten keskellä näkynyt suuri karjala? Hänhän siis ei ollut kuollut, huolimatta Kounon nuolesta ja loihtuluvuista. Ja tuolla — eikö tuolla ollut muutamia sirkanmiehiä? Mitä se mahtoi merkitä?

Vaara tässä kumminkin saattoi piillä, sillä nyt tunsi Hiisu sekä voudin että papin. Ehkäpä he tulivat veroja vieläkin korottaaksensa, niinkuin oli käynyt silloin kun kuninkaan uskottu kamreri Daniel Thordinpoika Hjort kerran Hiisiin nuoruudessa oli tehnyt retken näille maille.

Varovaisesti hiipi Hiisu lähemmäksi nuotion ääressä istuvia sirkanmiehiä mahdollisesti heidän puheistansa saadaksensa selkoa mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta sirkanmiehet olivat saaneet käsiinsä voudin ja ylhäisten herrain viinat ja istuivat juopotellen, puhumatta selkeätä sanaa. Heidän joikauksistansa älysi Hiisu kumminkin, että oli vietetty häitä ja että sulhanen oli suuri karjala.

Tuli loi punaista loimuaan kohti lörpötteleviä, nauravia ja joikaavia sirkanmiehiä. Tulella porisi lihapata, jota suuri karjala hoiteli. Vastapäätä istuivat pappi, vouti ja pari muuta herraa vilkkaasti keskustellen.

Kauan piili Hiisu metsänreunassa, harkiten menisikö nuotiolle. Ettei matka kokonaan menisi hukkaan ja kosto raukeisi tyhjiin, oli hänen tavattava pappi ja kun hän nyt on täällä, eihän häntä silloin kirkolla voinut tavata. Kyllähän Hiisun ei ollut mieleen tavata sirkanmiehiä ja etenkin voutia, jolta hän tuskin odotti mitään hyvää itselleen tai muille saameille, mutta koston ajatteleminen sai hänet kaikki syrjäyttämään ja äänekkäästi lausuen "puorist" astui hän metsästä nuotion ympärillä olevien miesten luo.

Pahasti vilkuilivat sirkanmiehet esille astuskelevaan tuorpenaan, mutta papin rauhanjulistusta seurattiin, ja rauhassa sai Hiisu maistella lihapadan sisällystä ja sai tuliaisiksi pari aimo ryyppyä voudin lekkeristä.

Viina päästi valloilleen Hiisun kielen ja kiihdytti hänen vihaansa Kounoon. Ja nyt saivat sirkat kuulla, että Kouno vielä eli ja että tuorpenat pitivät väkivallantekoa Vilppu Hiltuisen noituuden matkaansaattamana.

Hiisu jätettiinkin tuohon luuloonsa. Taikauskoisella kunnioituksella katseli hän kookasta suomalaista, ja Kounolle kantamastansa vihasta huolimatta kuuli hän pelolla uutisen, että tämä karjala oli tullut sukulaisuussuhteisiin sirkkain kanssa.

Tarkoin kyseli pappi, missä tuorpenanheimo nyt asusteli.

"Jos lupaat auttaa minua Kounon mahdin musertamisessa, saat tietää missä hän on, muuten et. Jollei sinulla ole kyllin voimakkaita mahtisanoja voittaaksesi Kounon taiat, niin ei sinulla ole siellä mitään tekemistä, silloin käy sinun kuten isäsi", sanoi Hiisu.

"Jumala on minun voimani", sanoi pappi, "ja hänen sanassaan on suurin viisaus."

"Isälläsikin oli Jumalan sana, mutta eipä hänellä silti ollut tuota oikeata voimaa."

Silloin nousi vouti.

"Mitä Kounosta kerrot, todistaa hänen olevan kiivaan noidan, joka on annettava Jumalan ja ihmisten lain käsiin, joka säätää, että hän on menettävä henkensä esivallan käden kautta. Tämä on minun loihtuni ja viisaudensanani, ja jollei se häneen pysty, niin pystyneepä tuli ja miekka."

"Onko sinulla kuninkaan kirje sitte?"

"Minulla on kuninkaan valtakirja olla voutina Vester-Bottenin Lapissa ja valani olen rehellisesti vannonut, ja niinpä ei noituus voi minua vahingoittaa."

Hiisusta tuntui mahtavan miehen puhe sattuvalta ja kunnioittaen hänen viisauttansa ja valtaansa lupasi hän viedä voudin seuralaistensa tuorpenain stuoramuspasselle. Kumminkin oli kaikkien yhteisesti luvattava ettei kellekään muulle kuin Hiisun katkerasti vihaamalle Kounolle tehtäisi mitään pahaa.