Paljon työtä ja vaivaa meni Kounolta uuden kobdaan hankkimiseen vanhan sijaan, joka oli joutunut tulen uhriksi. Kaikki voimakkaammat loihtunsa ja mahtisanansa pani hän työssään liikkeelle, hän ei sittekään ollut vakuutettu siitä, että oikea henki siten tuli rumpuun kiinnitetyksi. Viimeaikojen tapahtumat olivat järkyttäneet Kounon luottamusta itseensä ja voimaansa, ja tämä teki hänen mielensä alakuloiseksi. Ja eikä hän miestensä katseissa nähnyt yksinomaan ystävyyttä. Hiisu ei jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä Kounon ärsyttämiseksi, ja niinpä vähitellen kävivät kaikki heimon miehet ja naiset hänelle pahansuoviksi. Julkisesti ei tätä pahansuopuutta uskallettu tuoda näkyviin, sillä olihan Kouno noita, jolla oli salaisia temppuja sekä puolustukseksi että kostoksi.

Mutta että jumalat olivat vihastuneet Kounoon, siitä kaikki olivat vakuutettuja. Ja siitähän oli päteviä todistuksiakin, kun keskellä kesää ahma tuli ja iski parikymmentä Kounon kauneinta porohärkää.

Mikä tähän oli syynä, sitä ei Kouno kyennyt selville saamaan, kun rumpu ei vielä ollut valmis, mutta hän aavisti uutta Raijetjatsen miehen noituutta. Varmaankaan hän ei ollut kuollut. Ja kuitenkin Kouno oli nähnyt hänen kaatuvan liekkeihin, ja niiden loihtujen, joita nuoleen oli luettu, jonka Kouno oli ampunut, piti oleman tarpeeksi vahvoja tuottaakseen varman kuoleman sille, johon nuoli osui. Tämä mies oli käynyt Kounolle pelottavaksi kummitukseksi; hän tunsi häntä samalla kertaa sekä vihaavansa että pelkäävänsä. Ja ehkeivät taiat tätä vihollista vastaan mitään hyödyttäisi.

Tästä hänen oli päästävä selvyyteen. Hänen oli saatava selville oliko hänen taisteltava elävää miestä vai jabmekia vastaan. Rummusta hän helposti olisi kotona kodassaan voinut tuon tutkia, mutta vanha rumpuhan oli poltettu eikä uusi ollut valmis käytäntöön otettavaksi.

Siksipä hänen oli mentävä Raijetjatselle omin silmin nähdäksensä tuntemattomaan ampumansa nuolen vaikutuksen. Päivästä toiseen hän retken lykkäsi, mutta tuntemansa omituinen levottomuus häntä ajoi lähtemään.

Oli säteilevä, kirkas kesäaamu. Päivä paistoi sydänkesän kuumuudella taivaalta ja tuskin väreilykään kävi yli Vistejauren kuvastinkirkkaan pinnan. Heimon kaikki miehet ja naiset olivat menneet saloille etsimään ja koolle ajelemaan kevätkesällä harhaan joutuneita poroja — Kouno yksin oli jäänyt kotia, muka tärkeitä taikatemppuja tehdäksensä.

Kouno kävi kappaleen puronvartta. Hän tiesi jossakin puron läheisyydessä olevan vanhan seidan, joka jo aikoja sitte oli menettänyt voimansa, kun heimo monen monituiseen vuoteen ei ollut sille enää uhrannut. Taru kertoi tästä seidasta:

Oli tuorpenanheimon mies nimeltä Patto-podnie.

Hänen asuntonsa oli Aranoiven läheisyydessä, jossa tähän aikaan asui eräs Stalo.

Patto-podnie oli viisas mies ja monessa suhteessa koko taitava. Hopeaakin hänellä oli sekä monta kirkasta vaskikattilaa. Mutta hänen kallein omaisuutensa, arvokkain kaikesta mitä hän omisti, oli hänen tyttärensä. Kaunis tytär, joka auttoi häntä poroja paimentamaan.

Patto-podnien tytär paimenteli poroja; kaikkia isän kauniita poroja. Hän oli yksin metsässä. Silloin kohtasi hän Stalon.

Stalo äkkäsi sorean neidon — näki Patto-podnien tyttären. Ja kiihkeästi valtasi hänet haki omistaa Patto-podnien tyttö.

Hän otti tytön olalleen ja kulki raskain askelin halki soiden. Raskain askelin hän käveli, jättäen syviä jälkiä.

Ja Patto-podnien tytär, joka oli lähtenyt metsään isänsä poroja paimentamaan ei palaa.

Silloin itkee Patto-podnie ja valittaa. Tytöstäänpä, joka metsästä varastettiin, hän katkerasti valittaa. Ja surun painamana hän hakee laulunhengeltä lohdutusta.

Hän laulaa: "Jubmel, sinä suurin ja korkein! Jubmel, sinä joka korkeita taivaita hallitset! Katso, tyttäreni, Patto-podnien tyttö, on poissa."

"Beive", hän laulaa, "Beive, taivasten silmä! Sinä, joka säteilet korkeuksissa maan yli, katso armahtain Patto-podnien tuskaa tyttärensä tähden."

"Kuka on Patto-podnien tyttären ryöstänyt? Kuka on vienyt teille tietymättömille kauniin tytön? Antakaa, jamalat, Patto-podnie raukalle tytär takaisin."

Niinpä Patto-podnie jumalille laulaa ja hänen joikauksensa ääni kohoo Jubmelan luo. Silloin näkeekin Patto-podnie Stalon jäljet jängällä ja seuraa niitä luolaan, jossa Stalo asuu.

Stalo hyökkää Patto-podnieta kohden. Pientä saamea vastaan ryntää suuri Stalo. Patto-podniepa pakenee pyhän kiven luo ja lupaa uhriksi nuoren porohärän, jos seita antaa hänen voittaa Stalon.

Mutta Stalo lupaa samanlaisen uhrin, ja taistelu jää ratkaisematta.

Vielä kerran lupaa Patto-podnie uhrin — sata härkää. Mutta Stalokin kohottaa samaan määrään tarjouksensa ja tasapäisenä jatkuu tappelu.

Patto-podnie huutaa korkeille jumalille. Uksakka hänen päähänsä neuvon johtaa: Lupaa seidalle uhriksi Stalon kirves. Niinpä tekikin saame ahdingossaan. Stalo joutuikin heti hengiltä. Patto-podnie sai takaisin tyttärensä.

Runsaita uhreja hän sitte lahjottikin seidalle ja laski sen juurelle Stalon kirveen.

Kouno ei tiennyt, miten seidan luota oli hävinnyt Stalon kirves, eikä hän myöskään tiennyt miksi tuorpenanheimo oli lakannut uhraamasta tuolle seidalle, jolla kerran oli ollut niin suuri voima. Hän oli kumminkin tullut ajatelleeksi Patto-podnien tarinaa, ja kun hän tiesi, että ken uhraamalla unohdetulle seidalle saa sen uuteen voimaan, saa myös seidalta apua vihollisiansa vastaan taistellessaan, niin hän päätti etsiä vanhan seidan ja antaa sille tarpeellisen voitelun. Ehkäpä se nyt osottautuisi yhtä tehokkaaksi saamein auttajaksi tunkeilevia vieraita vastaan kuin silloin kun se auttoi Pattopodnea Staloa vastaan.

Kauanpa Kouno sai puron luona etsiä ennenkuin seidan löysi. Monet vuodet unohdettuna ja hoitamattomana kuin oli ollut, oli se lyyhistynyt muiden rantakivien joukkoon, ja ainoastaan kiveen, vuosikautisista lumista ja sateista huolimatta, piintyneestä verestä ja rasvasta, voi Kouno sen muista kivistä erottaa.

Paljain päin ja kumarrellen laskeutui Kouno polvilleen ja tarttui molemmin käsin seitaan, lukien manausta:

Erämaiden suuri henki, Metsänriistan suoja parhain, Veriuhrein voitelema Ellös sie pahaksi pane, Kosta, ettäs koskettelen Kunnioittain, pehmein koprin.

Seita tuntui keveältä. Sitä piti Kouno jumalten suosiollisena enteenä, jonka vuoksi hän kantoikin seidan kappaleen rannasta ja pani sen suurelle maakivelle.

Tuskinpa oli tuo tehty, kun Kouno kuulee ryskettä ja jyminää metsässä. Suuri koirasmetso lähti liikkeelle ja istui suureen mäntyyn ainoastaan muutaman askeleen päähän Kounosta.

Suotuisampaa merkkiä jumalat tuskin voivat antaa. Vironakan ylväs lintu oli itse tullut seidan luo tarjoamaan itseään uhriksi. Kouno sieppasi jousensa, jonka oli pannut luotaan seitaa etsiessänsä, ja tarkasti tähdätty nuoli osui kauniiseen lintuun.

Nopsasti leikkasi hän sen kaulan poikki ja antoi veren tippua seidalle. Ammutun linnun pään, jalat ja siivet uhrasi hän sitte Patto-podnien kivelle.

Kouno tunsi itsensä tyynemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin pitkiin aikoihin, ja nopein askelin kiiruhti hän Raijetjatsea kohti. Oli paahtavan lämmin ja ilma puiden lomissa väreili kuumuudesta, mutta vaikka hiki valui, ei Kouno hiljentänyt pehmeitä askeleitansa. Vasta Raijetjatsen kohinan kuuluessa niin läheltä että hän koska tahansa saattoi nähdä sen valkean vaahdon vilahtelevan metsän lomitse, alkoi hän hiipiä hiljemmin ja varovaisemmin.

Ei muu kuin kosken pauhina häirinnyt hiljaisuutta ja vaikka Kouno kuinka tähysteli, ei hän voinut huomata mitään, mikä olisi ilmaissut suuren tuntemattoman miehen vielä oleskelevan täällä.

Ei yhtään verkkoa — ei edes koukkua ollut pantuna tyveneen kosken alapuolelle. Ei mistään näkynyt kohoavaa savua, joka tietäisi ihmisen läsnäoloa.

Kouno, joka alussa oli varovaisena hiiviskellyt, peläten näyttäytyä piileskelevälle viholliselle, kävi nyt rohkeammaksi, "Karjalan voima ei ollut nuoltani väkevämpi", hän mutisi.

Hän kävi metsän halki kaskelle käsin. Äkkiä hän seisahtui. Sillä varjoisen, pilviä piirtelevän kuusen juurella hän huomasi havuista, oksista ja eläimentaljoista kyhätyn vuoteen. Muutamia yksinkertaisia tarvekaluja siinä myös oli, mutta näytti sillä kuin olisi kaikki äkisti moniaita päiviä sitte jätetty paikalleen.

Kouno juoksi havuvuoteelle ja istui siihen nauraen täyttä kurkkua. Hänen vihamiehensä oli kuollut metsään. Ei hän milloinkaan palajaisi. Tai oli hän paennut, peljäten naapurejaan. Ei milloinkaan hän tulisi takaisin. Vielä oli Kouno suuri noita — ja riettaan karjalan oli hän noituudessa voittanut.

Kasken luo meni Kouno. Tuli oli itsestään sammunut suurta vahinkoa tekemättä. Laidun ei ollut mennyt piloille. Oi, jumalat olivat suopeita.

Ehkä löytäisi Kouno täältä vihamiehensä kuolleen ruumiin? Kiihkeästi hän alkoi etsiä mitään löytämättä. Olihan selvää — karjala oli paennut. Poissa hän oli eikä koskaan palaisi.

Ja vielä kerran nauroi Kouno kalseata vahingonilon nauruansa.

Kevennetyin mielin hän lähti paluumatkalle tuorpenain asuinpaikalle.