Kiihkeä kiukku oli sirkanmiesten mielet täyttänyt Vilppu Hiltuisen kasken nähtyänsä ja oli saanut heidät väkivaltaisuuksiin Kounoa ja hänen asumustansa kohtaan. Mutta kaikki osanottajat alkoivat pahantekoansa kovasti pahotella ja katua. Ja lisäksi tuli vielä tuorpenain koston pelko. Sillä vaikkakin noita Kouno olisi kuollut, olisi hänen heimonsa tarpeeksi suuri ja vahva kostaaksensa, jos tuorpenanmiehet vain saisivat tietää, että teko oli sirkkain työtä.

Mutta eivät kaikki olleet edes siitä vakuutettuja, että Kouno todellakin oli kuollut, sillä eräs sirkan mies Sjoibma vakuutti, ettei Skalokin kirves suinkaan ollut sattunut Kounoon, vaan vanhaan poronpaimenämmään; hän väitti myös nähneensä Kounon metsässä muutamia päiviä myöhemmin monenmoisia temppuja tehden kaatamassa puuta.

Ja totta se olikin. Kounon tärkein tehtävä kodan rakennettuansa olikin uuden noitarummun hankkiminen. Sillä ilman sitä hänen noituutensa oli vallan mitätön. Senpävuoksi hän olikin mennyt metsään etsiäksensä pohjoisesta etelään käsin kulkevasta laakson pohjasta kuusta, joka oli kasvanut kiemuroihin myötäpäivää ja johon ukkonen oli iskenyt. Tätä tehdessään hän oli tullut sirkkain laitumelle ja Sjoibma oli hänet nähnyt kivikirveellä — sillä teräksellä ei saanut koskea siihen puuhun, josta noitarumpu oli tehtävä — kaatamassa ukkosen halkaisemaa kuusta. Kouno ei ollut nähnyt, että hänet oli huomattu ja Sjoibmakin oli katsonut viisaammaksi väistyä suuren noidan tieltä. Hän olikin senvuoksi hiipinyt pois ja kiiruhtanut sirkkain asumuksille kertoaksensa mitä oli nähnyt.

Mutta sirkanmiehet eivät ottaneet uskoaksensa Sjoibman kertomusta. Kärkkäin oli Skalok väittämään, että Sjoibma oli nähnyt vain pelkän jabmekin metsässä. Sjoibma kumminkin oli varma asiastaan, hän oli omin silmin nähnyt Kounon ja kuullut hänen kirveenlyöntiensä paukkeen. Ja sirkanmiehet, jotka vähitellen olivat alkaneet katua ja peljätä mitä Skalokin ja kiukkunsa johtamina olivat tuona onnettomana yönä tehneet, tulivat vähitellen vakuutetuiksi siitä, että Sjoibma oli puhunut totta, ja että Kouno tosiaankin oli elossa.

Perinpohjainen kosto heitä odotti, ja heimon nuorkristityt, jotka kaiken aikaa olivat vastustelleet Skalokia, mutta jotka kuitenkin lopulta olivat suostuneet lähtemään kostoretkelle tuorpenoja vastaan, pelkäsivät yhtä paljon Jumalan vihaa kuin tuorpenannoidan kostoa. Kuumeentapaisella innolla he senvuoksi antautuivat rukouksiin ja uskonnollisiin menoihin parhaan taitonsa ja ymmärryksensä mukaan. Ei heillä ollut yhtään kirjaa — eikä myöskään yhtään lukutaitoista, mutta jokainen saarnasi miten parhaiten taisi. Päivät pääksytysten jatkui itkua ja parkua ja ruttona uskonnollinen herätys levisi.

Vain Skalok ja muutamat muut — pari vanhinta sirkanmiestä — jäivät uudelle liikkeelle kylmiksi ja katselivat halveksien tai säälien muiden polvien notkistuksia, rukouksia ja kyyneleitä. Niin, Skalok luulottelu että tuo oli kokonaan Kounon jabmekin loihtimaa, joka siten vielä kuoleman jälkeenkin tahtoi sirkanheimoa vahingoittaa. Mutta nuorkristityt näkivät suureksi mielipahakseen Skalokin puoluelaisineen uhraavan ja taikovan niinkuin ennenkin. Ankaria tuomioita he Skalokista ja hänen miehistään langettivat, mutta nämät eivät niistä olleet tietävinäänkään.

Hyvän kappaleen matkan päässä pääasuinsijoilta oli pieni vuorennyppylä, jota nimitettiin Nalovaardeksi. Täällä oli sirkanheimolla ammoisista ajoista ollut stuoramuspassensa ja tänne, uhripaikan läheisyyteen, muutti nyt Skalok ja ne sirkanheimolaiset, jotka olivat pysyneet hänelle ja vanhoille jumalille uskollisina, papin tultua asumuksille ja vielä enemmän kiihdytettyä sirkkalaisten kristillistä intoa.

Sopivaan aikaan oli maisteri Ericus tullutkin, sillä koko heimo oli nyt siihen määrään täynnänsä kristillistä intoa, ettei maisteri Ericus sitä voinut käsittää muuksi kuin Jumalan erityiseksi ihmeeksi.

Kun pappi Vilppu Hiltuisen seuraamana ensin oli tullut valta-asumapaikalle, valtasi useat sirkat, jotka hänessä tunsivat tuon jättiläisen, jonka olivat nähneet tulessa työskentelevän, suuri kauhu. Mutta papin läheisyyshän takasi, ettei noituus voinut olla kyseessä. Siksipä molemmat otettiin mitä parhaiten vastaan ja kestittiin, eikä maisteri Ericuksella milloinkaan ollut ollut hartaampia kuulijoita Jumalan sanaa julistaessaan kuin erämaassa Njunnisvaaran rinteellä. Päivät läpeensä hän saarnasi ja opetti, ja jättäen kaiken maallisen kokoontuivat sirkan miehet ja vaimot kiven ympärille, joka kävi alttarista, kuullaksensa maisteri Ericuksen suusta Jumalan lohduttavaa sanaa ja nauttiaksensa hänen pyhää sakramenttiansa.

Eivät toki kaikki.

Skalok ja pari vanhusta, jotka siksi paljon kunnioittivat esi-isiensä jumalia, ettei kunnioitus voinut hälvetä äkillisistä tunteenpurkauksista, olivat heti maisteri Ericuksen tultua jättäneet kylän ja lähteneet Nalovarden luo.

Tämä oli tapahtunut näin:

Pappi oli heti kuultuansa Skalokin ja muutamien muiden heimolaisten vielä olevan pakanoita, mennyt Skalokin kodan luo puhutellaksensa vanhaa noitaa. Skalok olikin kotosalla, muttei näyttänyt papille suopealta.

Lempeästi ja totisesti alkoi maisteri Ericus puhua kristittyjen Jumalasta ja Kristuksesta, joka oli tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan. Skalok kuunteli vaieten ja antoi papin puhua suunsa puhtaaksi. Hän istui kyyryssä arenin ääressä ja tirkisteli tukkansa alta pienine tihusen ruskeine silmineen pappia, joka istui vastapäätä.

"Niin, niin", sanoi hän, papin lopetettua, "kyllähän daroille on valko-Jeesus, kirkossakäynti ja papin kuunteleminen sunnuntaisin hyvä, mutta lappalainen tarvitsee arkipäiväistä jumalaakin. Ei ole hyvä yksinänsä olla tuntureilla. Varminta on että lappalaisilla edelleen isien tapaan on Beive ja Jubmel ja Tjermes ja Ruotta. Daro ei tarvitse arkipäiväistä jumalaa — pitäköön hän siis kauniin ja hienon pyhäpäivä-Jeesuksensa".

"Ne jumalat joitas palvelet", sanoi pappi, "ovat vain voimattomia pahoja henkiä. Ainoa oikea Jumala on kristittyjen Jumala. Ainoastaan yksi Jumala on".

"Oh, nytpä pappi lasket loruja! Teillä kristityillä on useampia Jumalia kuin meillä — olenhan itse ollut kirkossa kuulemassa. Jumala ja Kristus ja Isä ja Poika ja Pyhä henki ja Neitsy Maaria ja Pontius Pilatus... ja manauksiakin käytätte, vaikkei niillä ole oikeaa voimaa..."

"Jumalan sanaa ei mikään pakanallinen saarna voi vastustaa".

"Ja kumminkin tuorpenannoita Kouno lähetti noidannuolen isääsi vastaan yhdellä ainoalla sanalla..."

Maisteri Ericus tunsi vihan kiehuvan sisällänsä, mutta hän tiesi, että joka vihan ilmaisu vahingoittaisi hänen asiaansa ja siksipä hän malttoi mielensä ja otti lempeät hyvästit.

Skalok seisoi kodan ovella ja katsoi hänen jälkeensä.

Ja auringon seuraavana aamuna noustessa, oli Skalok ja ne harvat, jotka olivat pysyneet hänelle ja isien jumalille uskollisina, menneet matkoihinsa Nalovaaraa kohti.

Täällä ylhäällä pyhällä vuorella he olivat, papin alhaalla kylässä saarnatessa Kristuksen oppia, uhrattuansa vanhoille Jumalille, rakentaneet kodan, johon aikoivat jäädä, kunnes luulivat maisteri Ericuksen palaavan kirkolleen Tunturijärvelle.

Metsästäen ja kalastaen he päivänsä viettivät ja monia uhreja tällä aikaa jumalille annettiin. Illalla, kun miehet olivat kerääntyneet aren ja lihapadan ympärille, joka tulella porpotteli, juteltiin monia vanhoja tarinoita ja Skalok opetti seuralaisillensa monta salaperäistä runoa.

"Merkillisiä asioita pappi kertoi", sanoi Skalok eräänä iltana, aren ääressä istuessa satuja ja tietoja kertoillen, "mutta vähätpä hän sentään tietää siitä miten daro ja saame tulivat kahdeksi eri kansaksi".

"Kertovatko tarinat siitäkin?" kysyi Bootas-Njojte, vanhin miehistä.

"Vanhastaan on siitä olemassa joiku", vastasi Skalok.

Ja ilman että kukaan häntä pyysi alkoi hän joikata:

Itään auringosta, kuusta, Länteen lähtein tähtöisistä Attje, ihmisluoja syntyi, Yhden käden kääntehestä, Jubmelan on luottehista, Aivan aikojen alussa. Itään auringosta, kuusta Länteen lähtein tähtösistä Maa on kultaa, kuultavata Kivet hohtaa hopeoina. Aivan aikojen alussa Attje ainut ihmisluoja Mailla hopeen hohtavilla Kultaisilla kunnahilla Kultasorkkia poroja Ajoi kiiltosarvisia. Maidot pulppuilit puroina, Beive silmäänsä ei sulje. Kuuset kystinä lihoina, Juustona petäjät pitkät. Idän virtain vieremillä Beivel' laajat laituimensa, Tuhansine poroinensa, Nopsine kuin päivän nuolet Kiiltävät kuin Beiven silmä. Taivaiselle taatollensa, Puhelevi Beiven neito: Pane minut paimenehen Karjojesi kaitsentahan Idän virtain vieremille! Beive laski lapsosensa. Neito saihe metsämaille Päivän peurain paimeneksi. Beive vaali valkoistasi! Poika Maan tuo matkajavi Vaeltaa valojen maita, Huomaa Beiven kauniin karjan, Porot neidon paimentamat. Hiipii hiljaa metsän halki Jaloillansa nokkelilla Härkää suurta heittämähän. Neito Beiven metsämailla Taaton karjaa kaitsemassa Beive vaali valkoistasi! Beiven neitosen näkevi, Aurinkoisen tyttölapsen, Poika maan tuo rautajänne. Sydämehen kaiho syttyy, Povi kummastusta kumpuu, Tytön silmät nähtyänsä. Päivän neitonen näkevi Poian maan, tuon rautajänteen. Riemu tytön rinnan täyttää, Jubmel-suosikin kun näkee, Povensa hän pullistelee, Kiemailevi kaikin keinoin, Antaa katseen kauas kiitää Poikaan valot kohdistavi. Beiven neito kaunokainen Yhtyi poian kumppaniksi Metsänkäyntiin, kalateille, Nuolet poian huojentavi, Lohdut murheille tuo muistaa, Kisakumppani on oiva. Jubmel suuren lahjan lainaa, Jälkeläisen heistä jättää. Idän virtain vieremillä Beiven porot valkorinnat Samoilevat saattajatta, Paimenetta kaunis karja. Kasvoi Beiven tyttärestä, Maan pojasta nuori polvi, Maille, ilmoille iloksi. Beiven pojille avuksi, Neito peuroja kesytti, Koiria kotihin saattoi, Ruoan eestä palvomahan. Kuoli kaunis Beiven neito — Nytpä koitti kovat aiat. Näin on Neito ennustanut, Beiven luokse päästessänsä: Laskee päivä, yöhyt jakaa Pimeyttä pitkin maita Asunnoille päivän poikain. Aamusta ei kenkään tiedä. Sudet saapuu, kormit[1] pistää, Laskee päivä, taudit tappaa, Pimeässä valon lapset, Aamun koittoa et arvaa. Päivä laskee. Beiven neito, Palaa kohti valkeutta, Sen vie Beiven lapsosille. Eipä kenkään taida tietää, Koska koittaa uusi aamu — — Tämä oli toinen aika. Peikot polkee, jyryy, jyskää. Meret, maat ja taivaat suuttuu, Valo jättää Beiven poiat, Jubmelalta unhoon joutuu Beiven tytön jälkeläiset, Bjäggogalle[2] lapioittain Myrskysäitä maille heittää. Tuuli vinkuu, vesi virtaa, Jubmel kumoo koko mailman, Merten, järvein, virtain vedet Vuorten korkeuksiin kohoo. Turha ihmislasten pako. Rotaimosta Beiven-neito, Näki tuo tuhon tulevan Riensi hän Jubmelan luokse, Pyytämään rukoilemahan. Jubmel herra taivahitten, Kuuntelevi Beivenneittä, Rientää maille, mantereille, Beiven poikien avuksi. Liian myöhään taisi tulla, tapaa kaksi sisarusta Batje-poian, Nanna-tytön Ottaa heidät kainaloonsa Passevaaren[3] kukkulalle, Tuonne turvapaikkaan saattaa, Mailman takaisin hän kääntää, Että vedet poispäin virtaa. Noin tuo uusi mailma luotiin: Liejuin pohjalla on kullat, Hopeet vuoriin kytkettyinä, Makeat ei metsän annit. Nanna Passevaaran jättää Idän kulmaa kohti kulkee, Miestä, puolisoa etsein. Batje lännen puoleen lähtee Kulkein kolmen päivän kierron, Halki suurien salojen, Käyden naisen etsinnässä. Turha ompi nuorten etso, Kohtaavat ja erkanevat. Eteläänpäin Nanna lähtee, Batje pohjan puoleen painaa Parin päivän pitkän kierron. Näki neitosen norolla, Siskoksensa tuon hän tunsi. — Kulmallensa kumpainenkin Kulki etsein puolisoa. Murhemielin Beiven neito Näkee lasten harhailevan, Unehen nuo uuvuttavi; Ihanaista unta nähden Unhoon joutuu menneet muistot. Herättyään virkeimpinä Halki maiden matkajavat, Aina kunnes kohtajavat; Eivät tunne toisiansa. Poika tuosta immen ottaa, Nannetjamin[4] naiseksensa Kodan kyhää, porot ottaa, Laatuun tulee Beivän lapset. Tämä oli kolmas aika. Nannan Batjen jälkeläiset — — Saameks häntä sanottihin — Jumalan ol' suosikkeja, Rotaimon rikosten miehen Pahan Perkeleen vihaamat. Meren rantaan tuo menevi. Sieppaa savea ja hiekkaa, Saamen kuvaksi sen muovaa. Näki nuori sorja Saame Isän luokse tullessansa Kuvan oman muotoisensa Perkeleen savesta saaman. Valittavat Batje, Nanna: Kumpi oikea on näistä? Kumpi Saame — kumpi Daro[5] Beive taivaan kirkassilmä: sano kumpi näistä Saame? Beive lapsiansa kuulee, Tjermes[6] ajamahan lähtee, Kuminalla kukkuloille. Säikkymättä seisoo Saame, Aijan juoksaa[7] ei hän pelkää. Mutta poika perkeleisen, Savesta kokohon saatu, Pelkää perin pehmiivänsä, Sadevirroissa viruen; Satehelta suojaa etsii. Kaarnasta katon kyhäsi. Batje parahiten huomaa, Perkeleen petoksen hankkeet Isän mielen muuttimiksi; Turhanpäite työ on tehty, Näkee Manna, näkee Batje Kumpi oikea on poika, Jälkeläinen Beiven neidon: Poika peloton on Saame; Vaan ken arastellen piili, Raukka rankkasateina: Poika Perkeleen on Daro.

[1] Poropaannat. [2] Tuulten jumala. [3] Pyhä vuori. [4] mo nannatjam = rakkahaiseni. [5] Daro = petkuttaja, ruotsalaisen lapinkielinen nimitys. [6] Tjermes = ukkosen jumala. [7] Aijan-juoksaa pitivät lappalaiset ukkosen kaltaisena.

Äänettöminä kuuntelivat miehet Skalokin joikua ja paljon he kehuivat, kun hän laulunsa oli lopettanut.

Mutta arella oli tuli häältynyt ja sääsket alkoivat veisata yksitoikkoista nuottiansa, viimeisten sirkan heimon pakanain Skalokin kertomusta muistellen nukahtaessa.