MOULIN ROUGE.

Illan hämärtyessä kuumottaa taivas bulevardin päässä harmaana kuin sumu, pian mustana kuin noki, jota vasten lehdettömien kastanjain oksat haihtuvat näkymästä.

Ja sähkövalot syttyvät: lamppujen tulet läpättävät, kyltit iskevät silmää, sinkauttavat kirjaimia, pyörittävät hyrriä, renkaita, lyövät vihreinä ja punaisina salamoina, syttyvät mikä milloinkin, sammuvat hetkiseksi mikä mitenkin, ja välähtävät jälleen. — Väki kuhisee bulevardin syksyisessä loassa, mustanaan sitä virtailee kastanjakujain hämyssä. Erottaa tuossa lähellään ihmisiä, sadanlaisia; pian ne katoavat pauhaavaan pimeyteen, josta tulet ja lyhdyt ja kirjaimet ja soihdut kilvalla loimuavat. Moulin Rouge pyörittää verkalleen punaisia sähkösiipiään.

Ja myllyn ovella seisoo, kiertää mustanaan väkeä. Kun ovi aukeaa, niin päät kurkottuvat kuulemaan melua sisältä, ja tungeksien väki työntyy sinne. Ja siellä on hauskaa, hirtehismäistä, ihanaa. Valtavassa salissa, kuin kirkossa, huikaisevat sähköt, musiikki räikkyy torvista raakana kuin janitshaari-marssi, villinä symbaaleista. Tai jouhisoittimista suloisena ja hillitysti, sillä nyt ne soittavat vienosti: "_Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn_..." Imelä apéritif-juoma syöksyy petollisena päähän.

Niin, se syöksyy, se panee aivot vyyhtenä kerinpuulle. Niin että pää pyörii kuin myllyn siivet — kun torvien ja rumpujen räikkeessä tytöt tanssivat, kiljuvat. Kirkaisevat kuin pedot erämaassa, kuin kymmenet naarastiikerit!

Näyttämöllä tanssitaan, keskilattialla tanssitaan. Kirkuvat tytöt, — selkä kenossa, nuoret ja notkeat, — kukitetuissa, heleäkukkaisissa silkkiharsoissa, vatsa kaarevana. Suloiset tytöt, tuskin vielä maalatuin poskin, tytöt, joilla on rinnat kovat ja sievät puolipallot.

Ja vanhemmat tytöt kirkuvan punaisin huulin, posket valkeina, liepeet polvissa, tuon tuostakin koskettaen tanssiessaan huulillaan tanssittajan hikisiä, rasvattuja kiharoita. Ja jälleen huohottavasta tanssista menevät he pöytiinsä, juovat janoonsa ja nousevat vimmassaan ja lähtevät tanssin pyörteeseen, — nuo iäkkäämmät tytöt, joilla on kuin vampyyrin punainen imusuu.

Ja vielä vanhemmat naiset, he istuvat kiemailevina, hiukan maalattuina, — naisellisen kypsinä ja rauhallisina he katsovat miehiin suurin, mustin silmin, pää hekumallisesti kenossa ja huulet hymyillen. Ja toiset heidän ikäisensä tai vanhemmat istuskelevat hiukan syrjemmällä, povi korkealla ja nilkkojaan näytellen, heitellen katseita, jotka imevät ja pyörryttävät. Niin he istuvat, ylpeinä kuin äidit, nuo höllävyöhystät tai pinkatut kuin muurahaiset: luulisi keskeltä poikki niksahtavan, — nuo vaniljalta lemahtavat, nuo tiukka-silmät, äkä-silmät, piki-silmät. Nuo hymyillen vaikenevat tai lepertävät, räpättävät naiset. Nuo myskiltä löyhkäävät, — joilla on valkea muhvi, iso kuin jääkarhu; nuo väljässä pitsikoltussa höllehtivät. Nuo punakat tai kalpeat.

Nuo hampaiset hauet, tai nuo, joilla on suu suippo kuin haikaloilla!

Nuo sudet, nuo, jotka välistä kirkaisevat älyttömästi taikka haukottelevat. Nuo, joiden luuhampaat välkähtävät hurinassa, — nuo, joilla on kasvot puuterissa ja nenä kuin iso pelikaanin nokka, nuo apinan-naamat, nuo, kymmenet, kymmenet, sadat, katsellen, hymyillen, riutuen. Kun keskilattialla nuoret, suloiset tanssivat. Niin, vatsa vatsalla nytkytellen, kädet tytön tai pojan kaulassa, ne tanssivat huokaillen ja aivan ääneti, — kun musiikki soi, kunnes yht'äkkiä huohottavat, puuhkaisevat, kirkaisevat! — Ja toisten tanssiessa rientävät toiset lasiensa luo, — valkeat pedot, nuo punakitaiset tiikerit, nuo ihmiseläimet, — kun tyrolilainen torvimusiikki räikkyy, peltilautaset rämähtelevät, tytöt näyttämöllä kirkuvat.

Mutta miesapurit istuvat naisten piirissä syrjässä, matalaotsaiset apachit, joiden tekohiukset on öljyllä sivelty, joiden paksut huulet riippuvat pitkällä. Niin he istuvat ja katselevat peileihin, joista tuhannet kirjavat paperilyhdyt heijastuvat, ja oikovat jakaustaan. — Ja mammat katselevat väliajat, kunnes heidän tyttärensä tulevat heidän luokseen, — tulevat suomuksissa, höyhenissä, käärmeennahassa; tulevat lemuten ja iho paistaen, nostavat jalkansa tuolille ja sanovat: "Sitokaa sukkanauhani, kiltti herra." Niin istuvat arvokkaat vanhat rouvat, viisileukaiset ja paksut kuin tynnyrit, — nuo kuusikymmenvuotiaat, jotka on punattu ruusunkarvaisiksi. Ja he nauttivat absinttia ja hymyilevät tottuneina ja silittelevät ylpeinä tyttäriään, kun he palaavat tanssista vimmastunut, kalpea mies käsikynkässä.

Ja musiikki räikkyy ja hivelee ja itkee. Se soittaa: "_Kennst du das Land, wo die_..."

Keskellä näyttämöä lihava vatsatanssijatar. Ammattimaisesti ja huoaten hän toimii, vatsa pyörii kuin nisulimppu, ja jänteet elävät, tuon tyynen, rauhallisen, jonka pystynenä on puuteroitu ja pukuna on keltainen silkkipeite. Niin hän tanssii väsyneenä, vanhana, — kunnes kyyppari tulee ja ruiskauttaa kylmää viiniä lasista vatsalle. Silloin tanssijatar suojeleiksen käsillään ja painautuu kyyryyn ja nauraa viattomana. Ja miesten nauru raikuu, ja nuoret tytöt riemuitsevat, — kunnes kyyppari poistuu, ja vatsatanssijatar jälleen tanssii.

Musiikki hivelee ja itkee, ja jouhet soivat sordiinilla. Ja nuoret, suloiset tytöt tanssivat kukitetuissa harsoissaan... Paljaita selkiä, pieniä nilkkoja, muhkeita lanteita. Loimahtavia, tummia katseita, — kun apéritif hullaannuttaa ja huumaa, naurussa, hälinässä, kun tuhannet tulet ja värit sinkoilevat silmissä. Ah, se on hullunkurista, se on hupaista, kun soi: "_Kennst du das Land_!" Ah, ihanaa.

Pehmeällä, punaisella samettimatolla nuo tytöt, — nuoret ja keveät kuin gasellit, notkeat ja leikkivät, povet pyöreät ja kovat kuin paratiisiomenat. —

Keskellä ihanuutta tulee kuolontanssi. Keskelle permantoa lehahtaa nuorehko tyttö, hän on kuin luuranko, laiha, selästä kylkiluut näkyvät, jok'ainoa. Hänen käsivartensa ovat kuin kynttilät, kasvot valkeat ja hiukset hajallaan. Vyötäreillä on hänellä välkehtiviä hetaleita, toinen reisi on paljas. Niin hän hyökkää tanssiin, kädessä tamburiini, jonka kulkuset kilisevät, kun hän rämistää rummun kalvoa. Ja hän tanssii — pian itsekseen, — ja nauraa jäykin suin, ja hän laulaa. Hän sinkauttaa paljaan jalkansa pään tasalle ja tanssii Salomea ja gitanaa, notkistaa selkänsä taapäin luokiksi ja laulaa särähtelevästi, — mutta ääni ja nauru katkeaa yskään ja kirkunaan, ja veripunaisille huulille purskahtaa vieläkin punaisempaa.

Tanssijoukko kaikkoaa kuin pelästyneet linnut. — Mutta kyypparien kourat tarttuvat jo luurangon käsivarsiin, väki vaikenee, hänet lennätetään ovelle, hänet työnnetään ulos. "Hän on kuuluisa diiva, erinomainen taiteilijatar", suhahtaa vieressäni tyttö, joka sanoo olevansa tai on espanjatar.

Väki huutaa riemuissaan, kun kutsumaton syöstään ulos, alastomana yöhön, — nokimustaan, sateiseen, jossa myllyn punaiset siivet pyörivät verkalleen.

Se on hupaisaa, iloista, se on ihanaa huumetta, hullunkurista ja hirtehismäistä. Sillä pyörre jatkuu, kuolontanssi on mennyt, unohdettu. Nyt on tanssia ja riemua! Nuoret tytöt leijuen kukitetuissa silkkiharsoissa, — kypsät, hekumalliset naiset selkäkenossa ja hymy huulilla, naiset rikkaiden ylellisyystavarat. Madamet nakaten jalkaterällään kiiltohatun pois rakastajansa päästä, — hohtavia selkiä, mustia silmiä, — tyttöset kuin gasellit, notkeat ja viattomat. Kun musiikki räikkyy ja soi kymmenistä jouhista, hivellen ja itkien, — kun kukkia sirotellaan ja myrttipensaissa lyhdyt hulmuavat. "_Kennst du das Land, wo die_..." Huumaus jatkuu...

AHDAS MAA.

Ikkunaani vastapäätä, pihan yläpuolella, joka syventyy ikkunan alla kuin kaivo, asuu muuan vanha rouva. Hänellä on ikkunansa koristeena köynnös, jonka lehdet ovat nyt varisseet, niin että tukinuorat hämmentävät hänen näköalaansa kuin pölyinen hämähäkinverkko. On hänellä toinenkin kukka, pelargoni. Sen hän nostaa usein aamuisin, kun aurinko pilkahtaa vähänkin sadepilvistä, ulkopuolelle laudalle, jotta se saisi päivän kalpean säteen. Ja rouva ilmestyy monesti katselemaan kukkaansa. Hänellä on musta silkkiröijy ja päässä musta pitsimyssy, hänellä on suuret, vihertävän-harmaat silmät, jotka ovat väsyneet, niin että luomet usein ovat painua kiinni.

Ja surullisina talvihämärän hetkinä, loputtomina sadepäivinä hän useasti soittelee pieniä urkuja, yksin kamarissaan. Omituisia säveliä hänen vanhat sormensa manaavat soittimesta, kun hän istuu ikkunanpielessä kynttilän ääressä; ne sävelet kajahtelevat kummallisesti ahtaassa, sateisessa pihassa. Sävel on melkein aina yhtä ja samaa: ensin korkeilla äänillä soitettu kappale jotakin säveltä, joka pian sekautuu vähäisiin keksintöihin, juoksutuksiin, jotka soivat uruista kuin piccolosta. Fantasia vaihtuu ylimmästä äänestä alimpaan, kaikkein matalimpiin ääniin, jotka soivat kuin tuuba.

Se soitto on aivan kuin hiljaista valitusta, jota kuulee kadulla ihmiskuhinassa sokean naisen suulta, — laulavan, heikon äänen, joka pyytää almua, — yhtämittaa, yhtämittaa samat sanat, toivottomasti ja väsyneesti, kuitenkaan valitukseensa väsymättä. Niin tämäkin urkujen soittelu keskellä ääretöntä kaupunkia, yksinäisenä ja avuttomana, kuulijoita toivomatta, alistuen ja ainoastaan kuin itseään lohdutellen.

Lohdutellen jollakin, joka voi olla vain sävelissä: jonkin loppuvan ja katoavan toiveella. Vanha rouva soittaa, otsa raskaana ja silmät melkein ummessa, — jo monta kertaa on se soitto herättänyt minussa omituisia tunteita ja ajatuksia.

Ja nyt jälleen, hämärän tullessa, kuuluu se soitto, ja sateisena talvi-iltana jättiläiskaupungissa se puhuu minulle taas, mitä puhunee, — jostakin auttamattomasta ja ihmisnarrillisesta. Kärsimyksestä, jota ihmisjärki ei voi poistaa, — jostakin onnesta, joka on vain — olemattomuus. Näin nuo omituiset juoksutukset puhelevat minulle:

Maailma on suuri ja harmaa. Onnekas, jonka hetki tulee sieltä poistua, ja onnellisempi, joka ei ole sinne tullut.

Suuri ja harmaa ja auttamaton se on niille, joita on eniten, heikoille ja köyhille ja kurjille, jotka odottavat kaunista tuhatvuotista valtakuntaansa, mutta eivät sitä koskaan saa, sillä sitä ei ole kuin — taivaassa. Mitä on suuren, pauhaavan maailman touhu? Miksi juoksevat kaduilla ihmisvirrat, miksi soivat kellot ja torvet ahtaissa solissa ja miljoonat kiitävät pyörät rämisevät? Miksi tuo vilkkaus ja liike? Miksi syntyvät kaupungit, miksi syttyvät sähköt, miksi punaiset ja siniset tulet iskevät silmää, vaihtavat väriä, — mitä kirjoittavat nuo sähköjumalan sormet kyltteihin harmaiden muurien seinille? Mitä valonheijastajat kuvaavat yön himmeyteen taivaalle saakka? Miksi loisto ja kirkkaus, mitä valot vilkuttavat ja salamoivat? Mitä kirjoittavat sulatkin, miksi liikkuvat siveltimet, mitä piilee sanojen kauniiden naamioitten takana?

Maa on sutten häkki, — jonka ruuanantaja on heittänyt omiin hoteisiinsa; siinä repivät nälkäiset toisensa. Mitenkä loistavat sen suden silmät kauniina ja sähköisinä, joka on saanut toisella veljellään hetkeksi tyydytetyksi pyyteensä! Enimmät tuossa häkissä ovat revittyjä, kaadettuja, kuolevia susia, — jotka vielä kuollessaan isoovat ja ajattelevat: maailma on suuri, ja siinä olisi paljon ihanaa, — jos toiset pedot vain olisivat sen minulle antaneet.

Kansakunnat — susilaumoja ne ovat, koskaan niiden taistelu ei lopu, yhäti ne karkaavat toistensa kurkkuun ja riemastuvat suloisesta verestä. Ne taistelevat, ihanteidensa ja maineensa ja kunniansa ja asemansa puolesta — siksi, että niillä on nälkä, ja iankaikkisesti huuruaa maan pinta sutten verta, jota sudet juovat.

Köyhän maan pinta.

Ne rakentavat äärettömiä kaupunkeja, ne keksivät, työskentelevät, ne kilpailevat, kun pyyde niille ojentaa seppelettä. Nuo kaikkein enimmät, nuo köyhät, kurjat, heikot, — joille maailma on suuri. Suuri ja harmaa maailma; ja toiveissa kaunis maailma. Tuossa äärettömässä laumassa, joka tempoo ja raastaa ja temmeltää maaemon nisissä, on ani harvoja sellaisia, jotka olivat poikueessa veljiään voimakkaammat ja saivat äidiltään parhaan osan. He onnelliset ajavat vaunuissa, — hahaa, nuo sudet, miten omituista ajatella: vaunuissa he kieriskelevät, asuvat linnoissa, joissa valot häikäisevät, he syövät ja juovat sitä, jota heikko ei saa ehtoollisellakaan, loistavat jalokivissä, joista yksi pelastaisi satojen hengen. Mutta heille on maailma taas — pieni. Mitään ei ole, jota he eivät olisi saaneet, mitä maa voi antaa, mitään uutta ei heille ole auringon alla. Onnen aurinko koskee kipeästi heidän silmiinsä, he nääntyvät onnen kuorman alle, — he nääntyvät kaipuuseen, he jälleen, sillä heilläkin on nälkä — saavuttamattomaan kauneuteen, maan yläpuolelle. Siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, — jota ei ole kuin kuolemassa.

Susia ovat maan asukkaat, enimmät riehuvia ja pyrkiviä ja ponnistavia, joille maa on suuri, tai voittaneita susia, jotka eivät voittoonkaan tyydy. Mutta paitsi susia ovat he vielä muutakin. Maa on paitsi susihäkki myöskin kaniinihäkki, — kaikki sen asukkaat ovat paitsi susia myöskin kaniineja, jotka lisääntyvät, taistellen samalla kuin sudet. Taistelevat elääkseen, levitäkseen. Ei näet ole niillä eläimillä, jotka on tänne häkkiin suljettu, sitä yhteistä älyä, että vaikka maailma suurelta näyttää, se on liian ahdas. Liian ahdas onnen paikoista, joista kannattaa taistella.

Maa on hullu äiti, joka ei kykene elättämään kelvollisesti lapsiaan, — se vain siittää kilpailevia ja nälkäisiä susia, ja nääntyy lisääntyessään, ja sen vaikerrus yhä kasvaa. Voiko se koskaan huudahtaa suuren sanoja: autuaat ovat nisät, jotka eivät imetä, — viisaat ne sudet, jotka eivät leviä puutteeseen, jota maa ei jaksa auttaa.

Sillä maa on köyhä äiti, suurelle lapsijoukolleen se on pieni ja ahdas. Sen vaatimuksille se on liian ahdas, — sillä ihmisten kaipuut leviävät aina siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, jota — ei ole.

Sudet koettavat sammuttaa halunsa toistensa verellä, lämpöisellä verellä, — kunnialla, rikkaudella. Iankaikkisesti huuruaa pienen maan pinta verta, jota järjettömät vuodattavat järjettömistä. — —

Sillä tavoin soivat korvissani nuo urut, keskellä jättiläiskaupunkia, — juoksutukset, jotka ovat niin hiljaisia ja väsyneitä ja valittavaisia kuin sokean almulaulu kadun pauhinassa.

Eikä noissa tummissa tuuba-äänissä ollut muuta iloista kuin silloin tällöin livertävä piccolo-juoksutus, joka oli tuskaakin hiljaisempi ja loi sieluun ikäänkuin pienen mielikuvan taivaasta, jossa on punasiipisiä ja sinisiipisiä enkelejä ja kultainen kaupunki, josta maan lapset soittelevat lohdukseen uruillaan. Johon he eivät usko, — ja kuitenkin kuvittelevat tuota autuutta ilokseen, tuhatvuotista valtakuntaa, joka on vain kuolema.

Niin, vanha rouva soitteli surullisina talvihämärän hetkinä ikkunansa ääressä, musta pitsimyssy päässä. Hänen päänsä oli kuin sammakon: niskaa ei lainkaan, tai selkä ulottui päälakeen saakka, — vihertävän-harmaat silmät kuin sammakolla, — mutta niin kokeneet ja väsyneet.

"FRANCE LA DULCE."

Taivas sininen, kuin itsestään valaiseva, auerta himmertävä, ja ilma lämmin, — jouluaatto maaseudulla etelässä. Mikä kirkkauden ihastus ja hurmaus! Ja jouluaatto, — se tuo tumman mietteen ja kummallisen tuskan sille, joka on siellä poissa kotimaastaan ja kuitenkin vierasta maata joskus ehkä rakastaa.

Taivas sininen, aurinko läikehtii. Ilmoista jo aavistaa, millainen taivas voi olla täällä keväällä, arvaa jo Provencen sinipunan. Mahtava tuuli puissa kohisee ja tammen latvat taipuvat. Se tuuli on voimaa, rajuutta ja suloutta, — _mistral_, joka lentää luoteesta. Aurinko loistaa suloisen Ranskan kumpareilla. "_France la dulce_!"

Keväisesti henkii Ranskan kumpareilla ja laaksoissa, joiden maanteitä vieras kulkee kevein askelin, jouluaattona. Kulkee matalan joen vartta, joka kiemuroitsee levollisissa käänteissä, rannoillaan poppelirivit, joiden latvoissa tuulenpesät heiluvat... Hyvä on niissä tuulen, joka pohjanpuolelta tömähtää, hyvä on leikkivän tuulen niissä keinuella ja laulella, asua kehdoissaan, jotka sille on rakentanut poppelikujiinsa suloinen Ranska!

Virran rannalta, joka etenee hopeanvälkkyvänä metsäin vehmastoon, loistavat punakattoiset talot poppelien alta, — somat kodit heleänpunaisine kattoineen, — kuin iloiset punahilkat, — _les Petits Chaperons-rouges!_ Ja talojen edessä on puutarhat, joissa vihanta versoo keskellä talvea, — salaatit aukovat mehukkaita lehtiään ja kaali kukkii. Jopa sammalruusutkin.

Niin auringon lauhkeassa paisteessa laaksoista ylös mäille. Kaitoja solia myöten, joiden kahden puolen ovat maatalojen sulkevat muurit. Vanhat muurit, paikoin sortuneet, muratin verhossa, joka on nyt talvella himmeänvärinen ja väsynyt, — Herra ties, millainen mies aikoinaan noidenkin ikivanhain muurien pohjakivet väänsi!

Mutta harmaita muuri-solia myöten noustaan aukealle harjulle, pellolle, jossa hohtaa paljas multa! Ruskea, väkevä, tuoksuva multa. Maa hedelmällisyydessään ja voimassaan, alastomana auringon sylissä! Ja se maa valvoo ja riemuitsee, nauttii ja uhkuu rikkautta. Se on viinipelto, jossa viinivesat värisevät keppeihinsä sidottuina, vieri vieressä — ruskeita viinivesoja silmänkantamiin. Mitkä aukeat, suuret rinteet viinimäkiä, — juovutusta, ruumiin voimistusta ja sielun janon sammutusta miljoonat vesat, — tuonne korkealle saakka.

Tuonne korkealle, jossa jättiläiskuusi kohisee ja jossa näkyy vanha ranskalainen kylä. Kevein jaloin ja riemu sielussa sinne kiipeää viinimaan polkuja pitkin, — kivikylään, joka on kuin ammoisten aikain vaakuna. Niinkuin linnoitus, — taivas tietää, milloin rakennettu; talot yhdessä ryhmässä ja vielä korkeilla muureilla varustetut ja raitille päin umpinaiset. Niiden maakartanoiden katot kyömyilevät kymmenissä mutkissa ja niitä peittää naava ja vihertävä sammal. Tai kohoavat niiden talojen yläosat kuin ruostuneet kypärät aitavarustusten keskeltä, jotka ovat kuin itsestään kalliosta kasvaneet.

Kivillä lasketut ja askelissa kapisevat kujat ovat hiljaiset. Niitä pitkin kiertelee nyt yhä ylemmäksi, — kun armas aurinko hautoo kunnaita, — jouluaattona.

Tuossa on suuri, jykevä talo, sen tammiporttiin, joka on vesiharmaa, on leikattu vuosiluku 1481! Sen talon pihalla se jättiläiskuusi kohisi. Taloa ei kadulta näe, mutta ylempää mäeltä kyllä. Raitilta muurin alta näkee ainoastaan valtakuusen oksan ja kuulee kohinan kuin surulaahus viistäisi maata. Ja vahtikoira räiskää pihalla. — Mutta ylempää mäeltä näkee, että talo on kodikas ja turvallinen. Sitä verhoaa muratti kuin kaapu ja huppu munkkia. Siinä on soma parveke, jonka kaiteen yli luumupuut kurottavat oksiaan, ja korkeasta savupiipusta pöllyää päivällissauhu. Tahtoisitko asua täällä iäti, kylien rakastaja? Rikkaassa, rauhallisessa, kauniissa kylässä? — —

Sitten tulee kyliä joka viiden minuutin päästä, vieri vieressään kuin harmaita vanhuksia, — pienten, vinojen kirkkojensa ja kalmistojensa vieressä. Kyliä, joiden viinimäet silmikoivat, kyliä, joiden takana soi metsä, kaunis metsä, harsottu köynnöksillä ja murateilla. Siellä välkkyvät pyökkien rungot heleää, homeenväristä vihreää, ja haaraiset tammet karistavat lehtiänsä väkevään multaan, joka yhä hedelmöityy...

Kunnes sillä tavoin joutuu korkeimmalle kukkulalle, missä tuuli pauhaa, missä aurinko aivan kuumentaa, missä matkalaisen vaippa avoinna hulmuaa!

Ja sinne kukkulalle kuultaa paitsi kyliä kymmenittäin kaupunkeja, valkeina ja punertavina päivänpaisteessa, mäkien rinteillä, loistaa tiheältä punaisia kattoja. Paitsi kyliä, joissa asuu tervettä ja rikasta ja herttaista väkeä, myöskin kaupunkeja, joissa työ ja leikki kilpailee ja joissa palvellaan kauneutta kai enemmän kuin missään muualla, — niin luulen, — _la douce France!_

Tahtoisit iäti asua täällä?

Niin miettii ja katselee kauan vuorelta. Ja siten on tullut ikäpuoli, jolloin lähtee takaisin laaksoon, — kaiken maailman ihanuuden nähneenä, ja samalla kuten nöyrtyneenä. Ja pian kulkee jälleen laakson pohjalla leveällä ja sileällä maantiellä, auringonpaisteessa.

Siellä valtaavat vanhenevan sydämen jälleen viattomat, lapselliset mielikuvat, hullut haaveet. Omituinen riemu ja silkkiset unelmat. No, vallatkoot!

_La douce France!_ Hei, minäkin olen, — olen entisaikain _trovere_, — kävelen silkissä, luuttu kainalossa, — pistäydyn viinituvissa, joissa tumma viini sammuttaa janon ja vapauttaa sielun, ajan orjan. Kuljen juopuneena jälleen, notkahtelevin ja kevein jaloin kohti linnaa, jossa lauluja odotetaan, — suloinen "herttarouvani", — kuljen sepitellen haltioitunutta laulua suloisesta Ranskan maasta, — "_France la dulce_" — —

Virran rannalla ovat poppelipuut nyt mielestäni kuin hupaisia, jättiläissuuria peltokortteita. Ei, kuin harpun kielet ovat nuo ohuet poppelit, puut rivissä, — ja raikas, iloinen tuuli kannelta soittelee.

Mikä maa! Talvellakin sirkkalehtiä aukova. Silmuja tuoksuva, kukkiin puhkeava. Rikas maa. Älykäs, onnellinen kansa, — niin näyttää. Viisas ja iloitseva kansa. Iäti tahtoisit asua täällä?

Sitä ajatellen valahtaa sieluun vuorotellen riemu ja haikeus, — ilon ja surun sekavuus. Kuin omituinen tauti...

Että näille on kaikki annettu, — ja meille, maalle, josta vieras on kotoisin, ei mitään.

Tahtoisit asua täällä?

Se täyttää sydämen melkein lapsellisella ja synkällä vihalla. Ettei edes vapautta ole meille suotu.

Ja jouluaatto täällä. Tuntuuko koti-ikävä? Se omituinen tauti. Tauti tosiaan: riutumus, väsymys, kummallinen kyllästyminen ja hermostus. Tauti, joka ei ole hyvettä, vaan heikkoutta, kuten kaikki taudit. Sen syyt eivät ole hyvät ja terveet, huomaan. Sillä voinko ikävöidä kotimaan jouluaattoa? kysyn itseltäni. Ja heti nauran: tuota pimeimmän ajan juhlaa, joka puhkuu liian täyttä vatsaansa. Ja hartaimpana onnitteluna toivon kotijoulun aviopareille, etteivät söisi illalla silavaa niin paljon, että vuoteessa yöllä hiostuvat ja saavat aamulla joulukirkossa lentsun. Sitäkö ikävöisi täällä!

Ilta on tullut, ja poppelikujat kellertävät kuin kulta...

Iloisessa pikkukaupungissa, jossa on vain kuusitoista tuhatta asukasta, siellä on kadulla juhla, siellä on huminaa ja hälinää ja naurua tumman taivaan alla. Siellä kulkee, kuohuu väkeä toreilla, siellä loistavat tummat naisten silmät, siellä soivat kitarat, siellä, siellä leviää krouveista suloisen keitetyn viinin tuoksu, siellä varustaudutaan nauraen ja kuherrellen jouluyön messuun. Siellä on hyvä olla.

Tahtoisit iäti asua siellä, sijaa antaisi kai sinullekin aulis _la douce France_?

Kuitenkin, — tuo tauti. Että vaikka tahtoisikin, — ei tahdo olla siellä.

Se on katkeruutta, jopa raivoa. Ettei, _hélas_, ole mikään _trovere_, — kaukana se meistä. Vaan otsa on synkkä ja ajatus raskas ja kömpelö ja mielikuvat lapselliset ja ilo muokkaamatonta...

Että otsassa on kätkössä, kuin vaanimassa, kuva toisesta maasta, synkästä ja surkeasta ja pimeästä ja häväistystäkin. Että sen vähäpätöiset joulukynttilät tuikkavat korkean katedraalin tuhansien kirkkaiden vahakynttiläin takaa, — ja on kuin sen tuuli kohisisi kolkosti yöllä korvissa.

Että tahtoisi sinne, sen vaivaisten töllien ovelle, kun vainoojat hiipivät niitä ryöstämään ja häpäisemään. Että tahtoisi kuitenkin olla siellä elämässään ja pienessä kuolemassaan, — vaikka ympärillä on kaunis _la douce France_, karkeloiva iloisena yönä, — vaikka viisaat ja mustat silmät hymyilevät, suloisessa maassa, jota tuntee joskus rakastavansa.

PYHÄ LAURENTIUS.

Pyhä Laurentius, kuinka kauan saat venyä vielä halstarilla, suitsevat hiilet alla, kuinka kauan kipu viiltää luitasi ja rintasi tuskasta kohoelee?

Kuinka kauan ihminen, kuka tahansa, voi kestää kaipuunsa tulella, aivoissa sama, tylsän-kolkko ajatus?

Vuosia kymmenet hän saattaa riutua hiljaisella valkealla, punaisilla hiilillä. Monena yönä hän valvoo vuoteellaan kolkoin ajatuksin: mitä hän on uskonut ja parhainta tahtonut ja tavoitellut. Monet unelmat ovat ihmistä johtaneet, hän on tuijottanut taivaan rannalle ja hurmautunut kuten nähden siellä ihanan näyn. Ja sinne hän on mennyt, vaivalla tai helposti; mutta mikä harmaus ja kyllästys hänet on siellä ottanut vastaan!

Ja se on voinut hänelle tapahtua monen monesti, kymmenenä vuonna. Että hän on kauneimman saavuttamansa nähnyt narrillisena, pienenä, tyhjänä.

Siksi hän on usein ihmetellyt, miten paljon, miten paljon hänen ympärillään on jo tuhkaa, palaneita pyyteitä, jotka eivät enää koskaan syty. Mitkä keot mustuneita hiiliä! Ja silloin hän on jo rohjennut ajatella: nyt eivät poltetut luuni enää kestäne, nyt loppuu työ halujen hiililtä. Nyt on kaikki nähty, ja kaikki on jotenkin vajanaista ja auttamatonta ja inhoa ja tyhjyyttä. Kaikki, mitä ihmisen maailmassa on, kaikki on hänestä tuntunut selvästi ajatellen samalta: typeryydeltä tai rumuudelta.

Niin on kymmenesti tapahtunut. Mutta hän elää vielä! — Mistä on uutta poltettavaa tullut, kuinka hän ei ollut jo loppuun palanut?

Minkä enkeleiden hän on antanut itselleen tuoda lisää voimaa? Mitä hurmaavia ääniä hän on kuunnellut, yhä nääntyäkseen, ihminen, kuka tahansa, jokainen ehkä!

Millaisen uuden halun hän on antanut itseään petellä? Miksi hänen täytyy virua hiilillä?

Sinä ponnisteleva ja lankeava ja taas nouseva ihminen, joka aikoinasi ehkä olit selkeä ja kirkas: eivätkö huulesi monena raskaana yönä ole auenneet kuin kuolin virteen? Jonkin vaivasi tähden?

Ainakin olen minä joskus kidutettu tarpeeksi, mikäli tunnen, niin että melkein laulan hourua virttä, kun kaikkialta auttamattomasti ammottaa tyhjyys, — niin että alan haluta jotakin olematonta: siis näen taivaat avoinna ylläni, täynnä utuista kauneutta.

Mutta sehän on uskonnollisuutta, järkiheikkoutta, sillä ei sellaisella ole toden pohjaa.

Miten lienee muiden, kenen tahansa, ehkä kaikkien!

Hahaa — uskotteleeko pettyvä ihminen, joka on melkoisesti väsynyt, täten: Minä olen Pyhä Laurentius, — minäkin! Ja huudahtaa itselleen: Ole huoletta, Pyhä Laurentius! Pian on loistava säteikkö pääsi ympärillä. Pian olet taivaassasi, — mutta silloin muistostasi, sinun, joka olet jalon kaipuussa elänyt, jotkut saavat rohkaisua ja lohdutusta. Silloin sinun nimessäsi rukoilevat kaikki, joita puhdas tuli polttaa.

Mutta mitä iloa siitä sinulle, ihminen?

Kuinka kauan saat venyä vielä hiilillä, Pyhä Laurentius? Kuinka kauan?