ILLUSIONEILLE.

Ihmisen tulevaisuuden kangastus on ihana kuin tuntematon kaupunki, kun siihen tulee ensi kertaa.

Kaikki on siinä vierasta, kaunista, — hermojen huumausta ja riemullista lupausta... Kun saapuu illalla kaupunkiin, jonne on halunnut, kuinka suurelta meri sen vieressä näyttää! Tai virta, — se on outo elämän virta, joka haipuu illan pimeyteen.

Meren rannalla hohtaa haaveitten kaupunki utuisena ja tuhansin tulin... Tai virrassa värisevät rantatulten kaariviivat punaisina ja keltaisina kimaltaen.

Tuntemattoman kauneus, kun ihminen astuu katupaasille, joita ei ole ennen kävellyt, se tulistaa hermot, se nousee päähän kuin juopumus, se loihtii sieluun onnellisuuden unia kuin opiumi. Rauhattomaksi ja vallattomaksi ja tuhlaavaksi ja ihmisrakkaaksi se tekee. Se kultaa sielun, herättää mielikuvituksen, tekee anteliaaksi ja hyväksi, saa nauramaan, kyynelöimään.

Niin käy _vieraassa_ kaupungissa, jossa lyhdyt loistavat jumalanäidin kuvain edessä ja porttolain ovilla, jossa vieras rientää hyllyvillä vaunuilla suuria katuja pitkin. Taikka venheellä virroilla, joihin palatsit kuvastuvat marmori-ikkunoineen, — ja kaikki on tuntemattomuuden vapautusta ja siihen heittäytymistä, — jumalaista vallattomuutta ja palkattomuutta.

Jokin epämukavuus on outoa lähetessä vain iloksi ja hullunkuriseksi huviksi, niinkuin sille, jolla on suuret unelmansa. Jos sielulla olisi kasvot, niin ne nauraisivat koko maailmalle kuin miljonääri — pelkästään siitä onnesta, että ihminen lähestyy jotakin, jota luulee tuntemattomaksi.

Hän katselee vaunuista päättömältä näyttävää katua, joukkojen kuohuvaa ja vierasta virtailua. Hän häikäistyy sähköistä, salamoivista tulista, — koko kaupungin juhlaheijasteesta, jonka hän näkee mustalla yötaivaalla. Hän huumautuu vilinästä ja huudoista, naurusta...

Kiitäviä ajoneuvoja, loistavia ikkunoita, jumalain patsaita. Meneviä, tulevia, hätäkirkaisuja, kun hurisevat vaunut tunkevat päälle kuin helvetinkone. Meneviä ja tulevia, jyryä ja pauhua ja pillien vihellystä. Kaikki vilisee ohi, — tulet kuvastuvat laineihin... Kulta ja hopea kulisevat, kellot kalisevat, — tuntemattomain ravintolain telttakattojen alla istuvat loimottavassa valossa naiset valkein kasvoin, jokaisen huulilla hymy.

Niin, — ilotulitus on silloin meressä, virrassa, kanaaleissa, — ilotulet ihmisen kiihtyneissä hermoissa.

Ja unelmansa ensi hetket hän nauttii jossakin kolkassa, joka tuntuu kyllin yksinäiseltä, iloiselta, — ympärillä oudot kadut, ilta, yö, — ja sielu on alttojen ja sellojen säveltä, — valojen keskellä, jotka ovat ihanat siksi, että ne ovat oudot. Ja jos hän yhtyy hetkelliseen tuttavaan, on tämä hyvä tai kaunis ja suloinen, siksi, että hän on tuntematon, — katseessa syvä arvoituksellisuus.

Kas sellainen on mielestäni ihmiselle hänen tulevaisuutensa, — kaikki hänen uskonsa ja toiveensa.

Mutta koska hän pääsee siihen, jota kaipasi, kun odotettu ja uneksittu tulee eteen, kun saapuu tulevaisuus: kas, kaikki on silloin kuin suuri, nähty kaupunki. Äitelää ja kyllästyttävää. Sillä ovathan ihmiset joka paikassa samat, samaan pienuuteen sitovat heitä heidän puutteensa aina, ja mitään uutta eivät he luo auringon alla. Ja niinpä on nähty ja koettu harmaata ja haikeaa kuin tuttu kaupunki... Mutta _hélas!_ onni kuitenkin, että tuota odottamista riittänee ihmisissä kuolemaan saakka, — niin, kuollessaankin hän haaveilee vielä jotakin uutta, johon kulkee — uusia tähtiä, Uranusta ... saadakseen siellä tuntemattomaan kaupunkiin...

Onni, ettei kuollessaan muistane sitä harmautta, jonka koki, kun näkee kangastuksen, johon pyrkii, — ettei hän kuollessaankaan voi ajatella itseään pian ruumiina, kaikkea mennyttään multana, mätänä, — sillä hän ajattelee outoa kaupunkia, jota kohti hetki häntä kiidättää.

"SULO SUOMI, POHJOLA..."

(Illusioni.)

Kerran ennen — siitä on jo kauan, — kotilaaksossani, — olin silloin vielä pieni poikanen, — keikkui nuori maalarinsälli korkeilla telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vienosti, ja syreenipensaissa nuokkuivat tertut.

Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla, paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:

"Sulo Suomi, pohjola..."

Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.

Riemuitseva loppuveto:

"Ei ole maata sen armaampaa!"

Siitä on kauan. — Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui moniksi, — sadoiksi, tuhansiksi. Nyt: missä kulkenenkin, missä aikojani viettänen...

Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, — tai riemullisena ja otsa seppeleissä, jonka unohdus antaa...

Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana...

Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä tahi keinuvan meren rantamilla...

Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä...

Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät... Taikka toivioretkillä etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla...

Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua kuin sävel, jota soitetaan ensiviulun ohuimmalla kielellä ja vaimennetaan sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan. Olinpa onnen poika, rikas tai köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä, ulkokullattu tai jalo, hyvä tai kelvoton, laskeva tai aulis, olin kiitetty tai naurettu, joskus väsynyt, joskus voittamaton kuin ainoastaan kärsivällisyys... Surinpa, iloitsinpa, elin, kuolin... Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja kaikki tiet vievät takaisin sinne, — pihalle, jossa istuin aitan portailla, paljaat jalat hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja omituisesti raukenevaa laulua:

"Ei ole maata sen armaampaa!"

... Koivut armaassa lehdessä, syreenien tertut nuokkuvat, ja aurinko säteilee vienosti.

Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin pauhaten pasuunalla.

... Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien siimeessä...

Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti pensseliä... Sinivalkea tangossa ... kun aurinko välkkyi suhisevalla koivikkorinteellä...

"Ei ole maata sen armaampaa!"

NÄMÄ SUURET KANSAT.

Niin sanovat nämä suuret kansat, nämä suuret valtakunnat: että yksi on oikeus maailmassa, ja se on voima. Ja he innostuvat siitä kuin juopuneet sotamiehet kapakassa korttipöydän ääressä. He remuavat, rähisevät ja kerskuvat kilvan. Yksi kopeilee, että hänellä on paljon kanuunaväkeä, kanuunan ruokaa, toinen, että hänpä on tehnyt paljon lapsia, nälkäistä liikalaumaa, ryöstössä verratonta, kolmas, että hänelläpä on hallussaan meri, neljäs, että hänpä muka on kotka, sillä hän lentää. Niin he kerskuvat tulevaisuudellaan ja kaunistelevat menneisyyttään, ja jokainen on isänmaallisessa asiassaan oikeassa, toinen isänmaallinen toista isänmaallista vastaan. Niin he mäiskivät korttejaan, koettavat pettää toisiaan, riitelevät ja ovat valmiit tempaamaan hukarinsa. Kaunista väkeä, nämä suuret kansat — isänmaistaan juopuneita soldateskeja. Itserakkaus heistä haisee neuvospöydän äärestä.

Ja vain yhdessä he ovat yksimielisiä: että ennenkuin he karkaavat toistensa kimppuun ja kurkkuun isänmaitaan varjellakseen, on kaduilla ja kujilla vielä pieniä, joille he näkevät velvollisuudekseen levittää sivistystä ja uskoa, s.o. ryöstää heidän kukkaronsa ja kuristaa heidät, — nuo soldateskit, voidakseen itse juoda ja pöhöttyä, nuo villit legioona sotamiehet.

... Sinä pieni Suomi, sinä vaikenevain, pyhäin metsien poika, sinä valkotukkainen ja sielulta ehkä jotenkin lapsi vielä! Että onni onkin sinut kohottanut kansakuntien joukkoon, johdattanut maailman turulle, näiden pöhöttyneiden juopuneitten ovelle! Eikö sinun olisi ollut kauniimpaa kadota vaikka lappalaisena — kuin pakosta keinotella tällaisten kanssa. Sinä pieni ja tuhma ja kokematon, mikä kohtalo odottaa sinua täällä? Hehän karjuvat oikeuttaan kilvan, suuria, räyhääviä sanoja, nuo vanhat. Hehän remahtelevat keksintönsä ilosta. Tietysti on kohtalosi se, että he antavat sinut yksituumaisesti kuristaa, siksi, että sinulla on jokunen lantti, — nuo mahtavat sotamiehet, tuo loistorykmentti, jonka päällikkö, järki, on jättänyt.

Mikä onni sinut johti hiljaisuudesta kansain kapakan ovelle?

Mutta eihän voine olla totta, että orpo kuristetaan ja tapetaan hänen vaivaisten lanttiensa tähden? Mitä pahaa olet oikeastaan siis tehnyt?

Paimennellut olet ahoillasi, viritellyt ansoja metsiin, asetellut mertoja vesiin, pyydystellyt metsoja hongistoissasi. Siinä kaikki, — joskaan et ole juuri tehnyt hyvääkään, avannut tilkun peltoa, hiukan pilliä piipitellyt, kaarnaan ja tuoheen kirjojasi leikannut, — olethan aivan lapsi vielä.

Et pahaa, et hyvää ole toimittanut. Ja se on kohtalosi, kuin muidenkin pienten. Se on isänmaitten kapakassa julistettu oikeus ja kohtuus, — he ovat järkeviä ja viisaita, nämä komeat kansat.

Niinkö tosiaan?

Ovatko nämä kansoja, nämä miehet, jotka hurjuudessaan touhuavat?

Ah, ole huoletta! Vai kansoja nämä sotamiehet! Nämä kerskujat, pöyhkeilijät! Nämä pelivimmaiset juopuneet! Nämä, jotka kiristelevät hampaitaan, mikäli puukko hampaissa sallii, toinen käsi pistimessä ja toinen väärissä korteissa, — nämä mustat ryövärit, hattu silmillä. Vai kansoja! Harvain perverssiä luokkaa he ovat, hallituksia, kapitaalihulluja, diplomaatteja. Niitä, jotka eivät ole koskaan nähneet hätää ja ovat liian tylsiä sitä kuvitellakseen, jotka sanovat kulttuurin levittämiseksi kaivosalueiden valtaamisia, jotka saarnaavat hedelmällisyyttä itse hedelmättömän onnea tavoitellen. Tämä omituisiin, hulluihin oikkuihin kasvatettu luokka, joka ei voi luopua käsityksistä isänmaa, kansa — vai kansoja! Sanomalehtihuijareita he ovat, diplomaatteja! Nämä kapakkateuhaajat ja peuhaajat, — toinen toistansa isänmaallisempi, niin että itse Jumala halkeaa kymmeneksi, kun ei tiedä, mikä heistä on isänmaallisin ja kristityin, auttaakseen häntä.

Ah, ole huoletta, — kärsi, — _ehkä_ se auttaa.

Vaikka _he_ antaisivatkin mielellään kuristaa sinut, poloinen, ryöstää siksi, että olet väärässä, koska olet heikko, niin yhdellä _kuvittelulla_ toki voit edes lohduttaa itseäsi odotellessasi:

Katsele ajan merkkejä, katsele kadullekin, älä tyrmistyneenä näiden kapakkaan, niin mitä näet kaduilla, missä liikkunetkin? Siellä näet ihmiset, kansat, joilla, vaikka he ovatkin vanhoja ja pitkiä, on yhtä ystävälliset ja kiltit silmät kuin sinulla kuitenkin kaikitenkin — ehkä lienevät. Ja mitä näet niissä silmissä? Rauhallisen ja vähään tyytyvän ihmisen, ainoastaan leipäänsä, kotionneaan ja pientä huvia haluavan, ja suuttumuksen näitä puukko-souvareita kohtaan, näitä soldateskeja, joiden yhteinen nimi on: yksinvalta tai harvainvalta ja sotilasvalta ja dollarikiihko ja sanomalehti-humbugi ja kirkko, joka on epäkristillisistä epäkristillisin, — mutta jotka tohtivat nimittää itseään kansoiksi. Niin, nuo silmät, ne katselevat kummastuneina, — mutta niissä huomaat heräävän järjen — ehkä. Että milloin on aika, jolloin ei rauhallisia petetä kauniilla sanoilla: isänmaa, uskonto, sivistys? Että taistella isänmaan puolesta on kauneinta: murhata oman tai läheistensä leivän puolesta. Miksi ei sulautua halulla toisiinsa? Milloin ovat isänmaa- ja kansallisuus-sanat yhtä hullunkurisia kuulla kuin nykyään kertomus gnostilaisista uskontotappeluista? Milloin puhutaan vain yksityisistä ihmisistä, yksityisistä konnista tai sairaalloisista tai tyhmäpäistä, ei isänmaista, ja milloin ihmiset viisastuvat sen verran, ettei mikään asia taivaan alla ole heille niin pyhää, että he sen vuoksi antaisivat itsensä teurastettaviksi?

Niin supisevat tosiaankin ne todelliset suuret kansat, kuunnellessaan sotamiestensä meteliä, heidän rähinätään silloin, kun oikeat kaipaisivat päivätöittensä perästä rauhaa.

Pieni sinä olet, metsän poika. Mutta kun sinun kerran täytyy kasvaa ja varttua näiden suurten kujilla, niin totta et kasva, et voi, luojan kiitos, koskaan kasvaa tahraamaan käsiäsi rosvoudella ja verellä, — niin taidan omassa isänmaallisessa pöyhkeydessäni luulla. Mutta varttuessasi painuu vereesi vanhempien veljiesi pyrkimys masentamaan jo nuo korttihuijarit, nuo pitkin katuja ratsastajat, mellastajat, rääkyjät, — että oikeat ihmiset saavat heidän diplomaattivehkeiltään rauhan.

Niin sopii haaveilla:

Että kansat kasvaisivat, että niiden aivoissa olisi jokin lokero varattu järjelle ja anarkian itsekkyydelle, — sopii _haaveilla_, että pieni Suomeni, sinä pyhäin metsäin poika, olet kerran valmis suurten kelpo veljiesi kanssa kohottamaan sen punaisen lipun, joka kerran yksinään kohoaa ja ajamaan osaltasi pois melupaikoistaan nuo soltut, nuo sananväärentäjät, nuo ulkokullatut, perverssit, ja hautamaan heidän korttipöytänsä, noiden huojuvien juomapöydän.

Niin sopii - haaveilla, ja - lapsetella!

PATRIOOTTEJA.

"Viel' ei ole mennyt Puola!"

Skrevelin, Peijanen ja Tunkkala ovat myöskin patriootteja, kaikki paksuja miehiä, kansanedustajia he kaikki ovat, ja isänmaan kohtalo heitä raskauttaa. Niin, he ovat kaikki povi pullollaan, kunnioitettuja miehiä he ovat, kelpo miehiä.

Vedä suruharso kasvoillesi, Suomi, isänmaa-äiti! Vanha vainooja uhkaa silpoa kappaleen ruumiistasi, — jos ei juuri kahta maakuntaa, niin kuitenkin pari kolme kuntaa, pääkaupunkinsa tsinovnikkain mukavuudeksi, jotka tahtovat huvitella kesät alueellasi viinoilla ja hirsipuilla. Vedä suruharso tummaisille kasvoillesi, pyhä isänmaa!

Niin lausuvat Skrevelin, Peijanen ja Tunkkala, jotka ovat kaikki patriootteja, kaikki kunnioitettuja miehiä, kansansa edustajia. Ensimmäinen heistä kymmenkunta vuotta sitten Ruotsista Suomeen siirtynyt kyyppari, joka on metsäkaupoilla ja moukkia puijaamalla, — ei omalla nerollaan, vaan muitten tuhmuudella, — paisunut hotelliherraksi pikkukaupunkiin ja sitten tullut pääkaupungissa sivistyneen säädyn kermaksi. Toinen on itäsuomalainen kauppias, tuo Peijanen, ja kolmas on rusthollari, pönäkkä ja punakka, joka on nyt tullut pääkaupunkiin tilaltaan Hämeestä puolueen tärkeillä asioilla.

Vedä suruharso kasvoillesi, äiti! Voi heitä, jotka ovat tulleet sinua syyttä leikkaamaan; ethän ole sairas, eihän sinussa ole syöpää, ei muuta sisusvikaa, — ei vainkaan.

Vastalausekokousta varten avaa nyt Skrevelin välkkyvät ovensa, yksimielistä kokousta varten, — sillä onhan koko isänmaan kohtalo kysymyksessä, — jonne hänen lupaava veljensä Peijanen ja Tunkkalakin tulevat, ja paljon väkeä. Ja Skrevelin puhuu kerrankin sovinnossa Peijasen ja Tunkkalan puolueiden kanssa. Ja Peijanen puhuu ja Tunkkala puhuu ja aprikoi. Ja laaditaan ankara vastalause uhkauksen johdosta, jonka tähden isänmaan on täytynyt vetää kasvoilleen suruharso. Ja sitten on pitkät pöydät katettu, ja Tunkkalan ja Peijasen viisikertaiset niskat hikoilevat rasvaa, kun heidän suunsa käyvät ja Skrevelin kohottaa paistimaljan ja lausuilee juhlallisesti ja kunniakkaan isänmaallisesti. Ja myöhäisten päivällisten jälkeen pohditaan hotellissa sikarin savussa ja juomain hajussa, mikä oli syynä noiden kuntain katoamiseen, jos ne meiltä katoavat, ja miten olisi vasta vältettävä sellaiset vaarat. Ja Peijanen väittelee, että kansan taloudellinen ja sitä mukaa sivistyksellinen tila uhatulla alueella on huono, rajavartiosto nukkuu; sen sivistystä on siis kohotettava. Ja hän väittää arvokkaasti, jopa kiivastuenkin Skreveliniä vastaan, joka julkeaa kahden kesken puhuen suosiollisesti epäillä, sopiiko suomalainen rotu koskaan varjelemaan yhteiskuntaa. Ja Skrevelin julistaa innon korkeimmilleen noustessa, sittemmin, ettei hän tästälähin, kosk'ei isänmaan punakeltainen väri ole sallittu, liputa huvilaansa lainkaan, johon päätökseen myöskin isänmaan rouvat riemuiten yhtyvät. Ja Tunkkala jälleen, hän on lähtenyt muita varhemmin pois kokouksesta, noilta Pohjoismaiden tomuisilta plyyssisohvilta, jotka ovat tehdyt ikäänkuin uneen torkahtamista varten, hän on lähtenyt arvokkaana ja todellisena suomalaisena liian suurmaailmallisesta ja myöhäisestä juhlasta, ja kotiin astellessaan hänkin miettii syitä, miksi nuo kunnat meiltä voidaan riistää. Ja hän joutuu siihen johtopäätökseen, että syynä on vihollisen pääkaupungin liika läheisyys, — joten noita alueita ei voi mikään pelastaa, tuskin koko isänmaatakaan, koska se on mahtavaa keisarikuntaa liian lähellä, joten sen katoaminen on melkeinpä oikeus ja kohtuus. Hohoi, onni, että hänen rusthollinsa on rajasta loitompana, helpompi on olla, rauhaisempi, menestyä rakkaassa isänmaassaan, kunnioitettuna isänmaanystävänä.

Niin hän tallustaa turkinkaulus pystyssä, ja illan sähköt näyttävät hankisessa kaupungissa vaivalla palavan. Ja koko surullisen kaupungin yllä paistaa kuu, pienenä ja toivottomana pakkastaivaalta.

Joten hän menee mielellään maata aikaisin ja nousee myöhään.

Myöhään nousee myöskin koko maa, niin sivistyneet, jäykistyneet tai humalapöhöiset, silmissä valottomuus, kuin myöskin muu avuton kansa. Ja pohjolan unisessa aamussa luetaan sitten lehtiä, — vastalausekokouksesta, — niin, Peijasen ja Tunkkalan ja Skrevelinin suoria ja mieheviä sanoja tyytyväisyydellä ja kunnioituksella. Ovathan he toki jättäneet jälkimaailmalle kunniakkaat sanat, jos muu menneekin. Siinä on suorastaan uskonnollista hartautta, mikä tuikekin.

No niin, — Jumala ompi linnamme. Mutta mitäpä auttavat pikku kansaa varustukset ja linnat! Mutta onpahan nyt kuitenkin tehty mitä on voitu. Skrevelin, Peijanen ja Tunkkala ovat kunnioitettuja miehiä, kaikki patriootteja, kaikki paksuja miehiä, pulleapovisia miehiä.

Ovat yömyöhään pitäneet neuvottelukokousta, aprikoineet, mistä syistä isänmaa-äidin täytyy vetää kasvoilleen suruharso, miten tuollaiset vaarat vasta vältettäisiin.

Mutta sitäpä eivät aamulehdet lukijoilleen tiedä kertoa, miten nuo mainitsemani herrat, eivät muut, ovat keinotelleet ja vaurastuneet juuri noiden hukkuvain kuntain kustannuksella. Skrevelinhän on siellä ostanut moukilta tiloja polkuhintaan ja myynyt ne huvilapalstoina keisarikunnan rikkaille yli-virkaherroille, — tuotti se satoja tuhansia, ja vielä arvoa ja sivistystä. Ja Peijanen, toinen seudun asiantuntija, on palstoittanut synnyintilansa "valloittajain" huvila-alueiksi, tosin vain auttamattomassa pulassa, — ne loistoelämän velat; mutta eipä hän ole myynyt kuin omansa, vähäpätöisen osan. Ja Tunkkala on kyllä maakansan tarpeet tuntevana saanut kahdesta ratasuunnitelmasta jo kauan sitten toteutetuksi sen, joka johti hänen navettansa nurkitse, — toinen olisi sitonut noita muukalaistuvia nälkäkuntia kiinteämmin isänmaahan.

Niin, sitä eivät aamulehdet tiedä kertoa. Me vain valitamme, miksi vihamies ottaa poloisia maitamme, meiltä, jotka olemme itse myyneet maamme viholliselle, niin rikkaat kuin köyhät. Ne selostelevat vain Skrevelinin ja Peijasen ja Tunkkalan suoria sanoja eilisessä kokouksessa. Ja ne lukijat aprikoivat vain syitä, miksi isänmaan täytyy vetää suruharso kasvoilleen, — kuten aprikoivat Skrevelin, Peijanen ja Tunkkalakin, — kaikki kansanedustajia ja patriootteja, kaikki paksuja miehiä! Pulleapovisia, pulleaposkisia miehiä, kunnioitettuja miehiä.

ABÉLARD JA HÉLOÏSE.

Näin ajatteli Abélard, koska hän illalla kiiruhti Héloïsen luo:

Arvoituksia olen minä ajatellut ja niistä surrut. Nyt en ajattele enää.

Saarellaan Seine-virrassa on temppeli, ylenee jalo Notre-Dame. Valkea ja harmaa se on, suljettu ja tumma, muun maailman keskellä. Sen tornien kulmapilarit ovat kuin luurangon nikamista rakennetut, siinä on omituisuuden tenhoa. Sen räystäissä istuvat irvistelevät piru-koirat ja näyttävät haukkuvan alas Seinelle ja kaduille, — kuin temppeliäni vartioiden ja ivaten maailman touhua. Siinä on mystiikan suloista haavetta, — sen ikkunat ovat ulkomaailmalta verhotut, värilliset ruudut kuultavat sisustassa kuin omituiset punasiniset ruusut. Suuret, valtavat, säteilevät ruusut, — kukin niistä _Rosa mystica_. Kierikööt maailman rattaat, soikoot kellot tallatuilla kujilla, — temppeli on pyhyyttä ja rauhaa.

Päivää olen rakastanut ja ulkoilmaa. Nyt olen viisastunut ja tullut välinpitämättömäksi. Nyt on päiväni arkinen ja harmaa, ja sen parissa olen vieras ja outo. Mutta illoin, kun Seine hälvenee pohjattomaan pimeyteen, josta vain siltojen ja rantain tulet lekkuvat, silloin alan elää. Silloin minä sytyn ja minut valtaa ihmeellinen hulluus. Silloin sytytetään alttarikynttilät minun temppelissäni, Notre-Damessani, joka on sydämessäni.

Se on pienoiskuva sinusta, jalo, kivinen, harmaa Notre-Dame, — sisältä loistava ja hiljainen ja riemukas. Siinä vasta olet minulle autuutesi antanut, kivisen temppelin jalo rouva, kaiken äiti, jota olen usein rukoillut.

Mitä olen sinulta ennen rukoillut? Anna minulle jokin, josta henkeni hurmautuu ja johon se uskoo, olen rukoillut. Ja anna minulle hulluutta, että sen uskon edestä voisin taistella. Anna sielulleni juopumus, sinä jalo temppelin asukas, sinä kaiken äiti, jonka silmät säteilevät mystillistä, vaaleaa kirkkautta.

Niin olen rukoillut pitkät ajat. Nyt en rukoile enää. Sillä kylmäksi on jäänyt Notre-Damen rouva, kuvaksi kivisen temppelin pääalttarilla, eikä ole vastannut, ei antanut mitään. Kylmänä ja korkeana on kohonnut yötaivaan korkeuteen harmaa ja musta temppeli. Kylmemmäksi yhäti on sydämeni tullut, kaikki innostus on ollut minusta ulkoa kalkituiden hautain kaltaista, kaikki pyrkimykset ja pyyteet kuin portot, jotka rientävät luokse koreina ja maalattuina.

Tyhmät olivat rukoukseni. Nyt en niitä rukoile enää, en kysy mitään. Arvelen, että juuri kaikella hartaudella ja innolla tehdään maailmassa enimmän pahaa, tunkeudutaan lähimmäisten pyhättöihin. Miksi ei kukin ihminen tyydy omaan temppeliinsä?

Niin minä arvelen, sillä kivikirkon rouva, tuo armelias, lienee silmäni avannut. Niin, hän on antanut minulle oman pyhättöni, pienoiskuvan omastaan, suljetusta ja mystillisestä, jossa yön _Rosa mystica_ kukkii.

Hän on ilmestynyt minulle itse lihassa ja veressä, ei aatteissa.

Viimeinkin lienee taivas kyllästynyt rukouksiini, työlästynyt hullun etsintään. Se on säälinyt minua ja vastannut. Héloïse, unhe ja maailman kielto! Kun kiiruhdan sinun luoksesi, en kysy mitään, en välitä, vaikka maailma palaisi. Ja tuntuu kuin taivas minua nyt nuhtelisi entisten rukousteni tähden. Kuten se haastaisi korviini: Kuinka olet pyytänyt kuonaa, — kun kulta on sinulle aiottu? Mitä olet anellut, tyhmä ja haaveileva lapsi! Miksi olet luullut sydänten valtiatarta, ihminen? Mutta nyt olet juovuttavan maljasi saanut, — mitä puuttuu sinulta vielä? Mitä vielä tahtoisit taivaan sinulle antavan?

Niin, totisesti en mitään. Olen tyytyväinen, kaikkeen väsynyt. Paitsi siihen, joka seisoo sydämeni alttarilla, Héloïse, — unohdus kuin kuolema.

Hän on kuin kevät, syvä kuin yö, hän on tuli, joka polttaa ja kuolettaa.

Sydämessäni seisoo jalo temppeli, Notre-Dame, ylhäisenä ja salaperäisenä. Ja sen jumalatar pukeutuu silmieni iloksi valkeaan, pukeutuu siniseen, hän on koristettu kullalla ja on tuoksuva kuin kaukaisin, taivaisin haave.

Hän on kuin lilja. Kuinka monta tummantuikkeista kynttilää olen saanut hänen edessään polttaa, ennenkuin hän on minulle ihanuutensa antanut! Kuinka hartaasti, missä tuskissa olen häntä rukoillut temppelin hämärässä! Mystillistä syvyyttä ja ristiriitain tummuutta hän on minulle antanut, minulle, joka olen oppinut ihailemaan himmeäin pyhättöjen suloa, en päivän räikeyttä. Kunnes hänen suosionsa on ollut tulta ja hurmausta.

Hän on neitsyt ja hellä kuin äiti. Aina voin maailman poluilta paeta hänen luokseen, joka minua eniten rakastaa. Mitään, mitään ei hän vaadi, — ainoastaan rakkauttani.

Hän on hehkuva kuin kiirastuli, hän on lilja ja neitsyt ja Diana ja Astarte. Hänen silmistään hohtaa hymyilevä viisaus ja sydämestään sammumaton liekki.

Kaikki hän on minulle antanut. En nyt enää katsele elämän kukkia, kun minulla on unhotuksen _Rosa mystica_. Hän kiertää minua, hän tukehduttaa minut syleilevillä kukkaköynnöksillä.

Turhaa ja joutavaa minä ennen haaveilin. Nyt en kysy enää mitään, nyt nauran kaikelle, jos se mieleeni johtuukaan. Mitä on minulla elämän kanssa tekemistä?

Juopuneena riennän minä kivitemppelin ohitse, jolta olen paljon kysynyt ja joka minulle nyt on vastannut, — valkean ja harmaan Notre-Damen, jonka kynttilät illan pimentyessä tuikkavat kirkkaammin, Notre-Damen, joka ylenee saarellaan keskellä kaupunkia hiljaisena ja suljettuna. Minä riennän riemuiten sen ohitse oman temppelini kammioon, Héloïsen helmaan, jonka kanssa tahdomme nauttia ja kuolla.

Totisesti me uinumme kerran yhteisessä hautakammiossa, ja ruusut haudallamme toisiinsa kietoutuvat.

Paris, lokak.-jouluk. 1911.