KOIRA.

"Rungottoman Tammen" kapakka Montmartre-kukkulalla on lähellä valtavaa Sacre-Coeurin kirkkoa, joka on valkea kuin haamu, jättiläiskokoinen ja näkyy penikulmien päähän. Se on kömpelö ja ruma temppeli, kuin bysanttilainen pyhimyksenkuva, pramea ja töykeä, se on kuin itämainen, valkea ja samalla synkkä Kristuksen kuva, — ruhtinas Kristuksen. — Sellaisena se kirkko seisoo keskellä köyhää kaupunginkorttelia, Montmartrea, jossa kapeat kujat kiertävät vanhain ja nokisten talojen välitse, kapuavat vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylös jättiläiskirkon prameain portaitten eteen. Keskellä korttelia, jossa punaiset myllyt pyörivät ja ilotytöt rinkuvat, — jossa on hauskuutta ja vilkkautta, ainainen väkivirta vuoren juurella puistokujilla. Siellä leikkivät lapset laitakaduilla likalätäköissä rikkonaisen katulyhdyn alla, puotien edessä, joiden ikkunoissa riippuu teurastettuja härkiä ja toisissa ikkunoissa koreita ristiinnaulitunkuvia. Ah, siellä on iloista, siellä on karuselleja, sirkusta, siellä neitseet ratsastavat sian satulassa, kädet serpentiiniohjaksissa, siellä on vilkkautta ja kiirettä.

Mitä tuo ainainen väkivirta avenuella vierii, mitä ihmiset huutavat, mitä he katselevat? Nälkänsä vuoksi he touhuavat. Miksi he järjestävät iloja? Nälkänsä vuoksi. Miksi he etsivät iloja? Heidän sielunsa ovat nälissään.

No niin, siellä muratti- ja ruohopeitteisen Montmartren kukkulan rinteellä on "Rungottoman Tammen" krouvi, — pienen, vinon torin kulmauksessa. Se on harmaa ja savustunut ja pölyinen; liuskakivinen katto on sammaltunut, ja kapakan seinustalla kasvaa vanha tammi, kallellaan alamäkeen: siitä on väännetty ravintolan nimi, kuten monien muiden huvipaikkain: "Kuolleet rotat", "Valkeat kottaraiset", "Siniset koirat", "Mustat kissat". — On talvi, ja tammen lehdet rapisevat pysytellen yhä kuivinakin oksissa.

Erään illan hämärtyessä ja tulten syttyessä ruskottaville, surumielisille kaduille istui matalassa brasseria-salissa, jota suuren lieden hulmahteleva roihu valaisi, kaksi ilonpitoon tullutta nuorukaista, nähtävästikin taiteilijoita. Salissa henkäili vartaassa ruunistuvan kauriinpaistin suloinen tuoksu, — tai kissanpaistin, ja juuri lieden vieressä, sen kotoisessa hohteessa istuivat nuoret miehet, maalaamattoman pöydän kahden puolen. Ilta oli pikaisesti pimennyt, ja alhaalta kuului jo ilon hälinä ja pauhu. Toisella nuorella miehellä oli pitkä tukka, nenä käyrä ja punoittava, silmissä uneksiva ja katseeton ilme, — hän oli runoilija, kuulin sitten. Vaalean ja likaisen manttelinsa hän oli heittänyt klassillisen olkituolin selkämykselle, samoinkuin hänen toverinsakin, jolla oli vieressään pöydällä croquis-vihko, sillä hän oli maalari. Viiniä he olivat tilanneet, paksua ja pettävää punaviiniä, ensin puolikkaan, sitten toisen, ja sitten iloisesti koko pullon. He juhlivat. Jos he olivat äsken olleet jotensakin kuivasanaisia, niin siinä he vilkastuivat, varsinkin runoilija; heidän puheensa kävi aatteelliseksi, innostuneeksi, heidän poskensa alkoivat punoittaa muustakin kuin varraspaistiroihun suloisesta heijasteesta, heidän piippunsa tuprusivat makeasti. Ja runoilija, joka istui oveen päin, hänen katseensa oli auennut ja terävä, ja hän puhui ikäänkuin vapautuneena haaveen ja haltioitumisen sanoja. Juopumuksen onnellisilla mailla he pian olivat, viinikuurnaa he polkivat, jotta rypäleet tirskuivat ja hurmehtivat heidän jalkainsa alla, heidän puheensa oli pian äänekästä ja nuorekasta ja vannovaa, ylpeästi he ylistivät, nuo pitkätukkaiset ja tahratakkiset, oikeaa korkeaa taidetta, ja halveksivat sitä taidetta, jota paljosto ymmärtää: "jouluseimen kipsistä aasinkuvaa, aivan luonnollisen kokoista ja aasin näköistä, niin, aasia". Ja krouvarin korkearintainen piikatyttö heitteli heille iloisia, ilvehtiviä katseita.

Niin he istuivat "Rungottomassa Tammessa", kukkulan sokkeloisella rinteellä, jossa apachit ja alaikäisiä tyttöjään kauppaavat äidit pitävät kokouksiaan purettavien talojen parakeissa, — jossa on iloa ja riemua, jossa rammat ja luuvaloiset kerjäläiset istuvat öisin katuojassa, kun käytävällä ei saa maata eikä voi mennä keskikadulle, sillä siellä ajaisivat päälle. Montmartressa, jonka huipulla seisoo mahtava Sacre-Coeur, kuin bysanttilainen Kristus, prameana köyhyyden keskellä, — ei ihana, helleeninen jumalanpoika. Niin he istuivat, pakisten ja väitellen ja innostuen, nuo onnekkaat, viinin höyryissä, suuren roihun valaistessa brasseriaa.

"Bacchus, Bacchus!" huusi runoilija, "sinä olet laupias, sinä olet ainoa laupias jumala". Ja maalari yhtyi viisaasti nauraen hänen maljaansa: "Humala, se on silloin tällöin sangen tarpeellinen ja kallis asia."

Niin, humala, se voi loihtia tyhjästä täyden ja tyhmästä kauniin. Se rauhoittaa sydämen ja antaa levon aivoille, jotka aprikoivat aina turhaan elämisen salaisia pulmia. Se virittää sielun laulavaksi kanteleeksi.

Niin, se tekee ihmisen hyväksi ja auliiksi, ruhtinaallisen anteliaaksi, ja hän unohtaa, mitä kovaa huominen vaatii hänen sellaisen hyvyytensä korvaukseksi, — Bacchus, unhotuksen jumala, silmäin verhooja, sielun avartaja, valistaja. —

Niin, valistaja ja silmäin avaaja kyllä, kuten monesti tiedämme. Mutta siis myöskin hetkellisten hurjain tuskien tuoja.

Sillä kun nuorukaiset nyt heiskuvat ja kiikkuvat onnessaan, "Rungottoman Tammen" juurella, joka on heille nyt talvellakin ikäänkuin lehteen puhjennut, — kun he väittelevät innoissaan ja heidän sydämensä ikäänkuin laajenee "ottaakseen koko maailman syleilyynsä", kun viinin ylväs huumaus on heidät jo vallannut, — niin: mikä uikahti ja ulahti ilkeästi tuolla ovella, — brasserian pimeällä ovella, joka on kadulle auki ja josta kostea tuuli huoahtelee?

Mikä se oli? Katukoira. Ja se tulee näiden piipunpöllyttäjien luokse, jotka huuhtelevat tupakan karvauden pois kurkuistaan paksulla ja juovuttavalla punaisella. Se tulee heidän luokseen ikäänkuin kerjäten, — ja mikä koira! Selkä koukussa kuin luokki! Kipeä elukka, takapuoli ja lanteet vapisten, — hiipien ja kiskoen perässään hervottomia takaraajojaan. Kuin vaivainen, halvattu kerjäläinen, — likainen ja kapinen ja takkuinen Parisin koira. Se näyttää olleen aikoinaan valkea, jokin vinttikoiran sekasikiö; nyt se on — minkä värinen.

Se uikuttaa silmät rähmäisinä ja punaisina, se kurottaa kaulaansa ja ulvaisee tuskasta, se seisahtuu tullessaan vähän väliä kuin pitelemään kipeitä lantioitaan, — häntä pystyssä. Saastainen, taudin kiduttama, löyhkäävä koira!

Missäpä olisi se juoma, se jumalain nektari, joka maistuisi, kun moinen koira tutisee ääressä! Ja runoilijaa, keskellä hänen humalakorskeuttaan, yökättää, suututtaa, häntä vimmastuttaa epätoivoisesti. Hän potkaisee koiraa, ja elukka ulvahtaa ja ponnistelee pakoon etujaloillaan takaruumistaan perässään raahaten. No nyt siitä pääsi!

Mutta samassa, — mitä autuutta viini kykeneekään antamaan, niin samalla se voi näyttää helvetin kuvia! Mitä raivohullun tunteita se voi herättää. Sillä juopuneen, punanenäisen runoilijan silmä, — "Rungottoman Tammen" krouvissa, Montmartren sokkeloissa, — hänen silmänsä synkkenevät nyt, — hän vaikenee heti ja tuijottaa, — näkee luultavasti jotakin. Ja hänen herkät huulensa alkavat tutista, — ah sitä viinin ilveilyä, noituutta, sen kataluutta! Hänen silmiinsä tulevat kyynelet, — oi tätä viinin kauneutta! Totisesti viini voi tehdä hyväksi ja olla valistaja!

Runoilijasta tuntuu nyt, kuin häntä itseään olisi potkaistu ja lyöty, — ja jokaista ihmistähän lyödään, vaikkeivät he juuri siitä parane eivätkä tule sellaisiksi, jotka eivät itse lyö. Hänen sydämensä on ollut kai elämästä sairas, nyt on hänen omatuntonsa haavoitettu, se on kipeä, — ehkä on ollut kauan kipeä. Ehkä hän ei ole voinut oppia olemaan lyömättä.

"Löin — tuota raukkaa", hän sanoo, "potkaisin. Mitenkä se voivotti kivusta. Potkaista vaivaista kipeihin lantioihin —!"

Mitä hän näkee sielussaan? Mikä helvetti siellä myllyää, koska hän kiristää hampaitaan, koska hän haroo tuuheaa tukkaansa, ja hänen silmänsä ammottavat.

Mitä me olemme täällä maailmassa, ihmiset? hän ajattelee. Mitä olemme toiveinemme, tarinoinemme, nuorin voimin?

Suuressa kaupungissa, ahtaassa maailmassa me kuhisemme, vilisemme, ryntäämme. Mitä me ryntäämme? Nälkämme tähden pohjaltakin, — sen tyydyttämisen ilosta me laulamme, ulvomme, sen vaikeutta me vikisemme, uikutamme, huudamme. Sen tähden me hiivimme, nuuskimme, sen tähden mietimme, aatteilemme, innostumme, siksi kilpailemme, tappelemme, rähisemme, — tempoen toiselta riistaa. Niin vilisee väkeä laidattomissa, suruisissa kaupungin sokkeloissa. Sellaista on ahtaassa maailmassa, — joka lienee kerran yhtä ainoaa kylää ja kaupunkia, yhä ahtaampaa: kilpajuoksua yhdellä ainoalla kadulla ja turulla. —

Koiria juoksee kaduilla niinkuin tuo, avuttomia, likaisia juoksukoiria, arkoja ja äkäisiä, tuhmia raukkoja ja joitakin viisaita petoja, — isoja ja pieniä. Vain koiria, — mitä niistä, sinä ihminen! Mutta ihmiset, — he ovat paljon kummempia? Mikä välkkää tai kuultaa eläimen silmistä paitsi nälkää, — eläimen, joka hyppelee kevätkiimassa? Koiran, joka juoksee siinä aina? Viettinsä vallassa nuo hullut, koirat, sikiävät, ajatuksetta, luonnon pakosta, sikiintyvät turun loassa, nuo kulkukoirat, toistensa laumaa lisäämään, toisiaan puremaan, tappelemaan, ulvomaan ja liehumaan voiton vimmassa. Sellaiset — elukat!

Jaa, maailma on ahdas, — kerran se lienee yksi ainoa kaupunki, muurahaispesä, — koskapa siitä ihmisten tapella täytyy. Ja kuitenkin ihminen _ajattelee_ ja hänellä on "aate", suurin tyhmyytensä, hedelmällisyys, lisätä tungosta, — ah noita tyhmiä koiria. Tungosta, joka merkitsee nälkää, joka on sairautta, vääristymistä, epäsuhtaisuutta.

"Kas tuollaisia ihmisiä kuin nuo kerjäläiset kadulla: leuka pitkä ja pysty, silmissä mataluus ja ajatuksettomuus! Kas tuota toista: laihaa, otsatonta luurankoa. Kas rampaa, sielu-raajarikkoa, joka juoksee suurkaupungin kadulla."

Voi sitä, joka sen merkillisen ajatuksen saa; sen sielua synkistävät vampyyri-siivet, sen aivoissa kiehuu Baudelairen vihreä absintti-hulluus, — ihmisjärjen halveksunta.

"Meitä ihmisiä", lisää runoilija, "kuta enemmän meitä yli niin sanoakseni heikäläisen määrän tulee, sitä vaivaisemmiksi joudumme, sitä vähemmän on kullakin osaa, sitä kavalammiksi ja tylymmiksi, tyhmemmiksi tulemme, — kauneuden silmissä, — kuin elukat. Voi sitä, joka sen näkee, — ja potkaisee koiraa. Koiraa, joka juoksee nälissään ja kiimassaan.

"Mitä ovat nuo juoksukoirat kadulla? Mitä he tietävät, — sen ainoastaan, että tuntevat, kun heihin jokin koskee, kun heitä isketään, siksi että heillä on jokin vaiva, suuri vaiva: he haluavat syödä ja sikiintyä.

"Ihmisiä, ah, me olemme muka ihmisiä! Joita erottaa muista elävistä se, että meillä on järki. Järki? Jolla emme lopultakaan taida mitään. Etsimme kuin sokeat onnea, nerollamme ja voimallamme. Sattuma, pieni oikku, naurettava tilapäisyys, tauti, innostus, haave, voi meidät tuhota, tehdä sairaiksi, hulluiksi, rammoiksi, — nuoret ja viisaat. Lyödä meidät kuin kaupunginkorttelin koiravouti iskee koukkunsa isännättömän koiran kylkeen. Tai niinkuin kujeileva poika huvikseen hosaisee piiskallaan varomatonta penikkaa. Tappaa meidät oikulla, josta emme ymmärrä muuta kuin että se tuo tuskaa. Me — viisaat, ihmiset.

"Järkemme, — eikö eläin liene onnellisempi siksi, ettei hänellä liene järkeä onnettomuuttaan ajatella? Mutta ihminen on onneton aina..."

Jotakin samanlaista kuin tuo nuorukainen Montmartren iloisten tulten loimutessa lienee S. Francesco kerran tuntenut, kun hän auringon noustessa ohjasi auraa vaolla ja lauloi härkien sierainten huurutessa eläinten laulun. Jotakin samanlaista nöyryyttä ja armeliaisuuden kaipausta, — mutta tässä laulussa ei ollut Francescon iloa.

"Haha", nauraa runoilija, "ihmisiä me ollaan. — —"

Mutta kuka ties, jos onkin meitä ylempänä, — voisihan olettaa, kuvitella, — joitakin sellaisia olentoja kuin me olemme koirille. Näkymättömissä, ehkä miljardejakin. Sanokaammepa heitä vaikka jumaliksi tai ihmistä ylemmiksi, — kuten koira kai sanoisi meitä, jos niin paljon voisi ajatella, ylikoiriksi. Hahaa, — _olettakaamme_, että on meitä onnekkaampia, jotka pitävät meitä koirinaan. Tuollaisia taivaan koiravouteja, tai metsästäjiä tai isäntiä, — tahi vain vierailla koirilla huvittelevia, rasavillejä. Salliman olentoja, joille me olemme koiria, — joille me olemme samaa kuin koirat ihmisille. Olemme jumalien koiria, — emmehän tiedä mitä olemme, miksi oikeastaan innostumme muun kuin nälän tähden, mitä haluamme, mihin joudumme. He tietävät, meidän isäntämme: he _metsästävät_ meillä, he ajattavat meillä petojaan ja sukuamme, — he antavat meille ruokaa, jos olemme hyviä talonvahteja, — he pieksävät meitä syystä, jota tuskin ymmärrämme, sillä nälässä ja himossa me rikoimme, — he potkivat meitä. Jotakuta makuuttavat ehkä helmassaan. He saattavat hymyillä meille, koirilleen."

"Anna jo olla!" huudahtaa nuori maalari, joka on kuunnellut hymyillen toisen juttua ja katsellut häntä tutkivasti. Mutta toinen jatkaa:

"Tuo koira, jolla ei ole älyä, joka ei kai tiedä, miksi häntä on jossakin lyöty niin, etteivät takajalat nyt häntä juoksuta, — jonka joku usutti tappeluun, mihin hän ei pystynyt, tai nälkä siihen ajoi; tuo, jolla on tauti, josta se ei tiedä enempää kuin me järkemme heikkoudesta, mutta tuntee tuskan, — tuo koira, hahaa, meidän ihmisten rinnalla..."

"Äh, anna nyt jo olla!" huutaa toinen jo kiivaasti ja punastuen, niinkuin olisi arkaan paikkaan koskettu. "Anna olla. Koira! Vaivainen, saatana! Se on vain elämän laki: että joka on heikko, sitä potkaistaan, sen on heikkona hävittävä. Se on elämän _oikeus_!"

Hän on vaiti hetkisen, mutta jatkaa sitten kauhistuneena, sillä hänen humalaisiin aivoihinsa on jo tarttunut toisen mielikuva ihmiskoirista ja heidän isännistään, jumalista tai sallimasta: "Vai kujeiletko sinä?"

Silloin runoilija naurahtaa toisen ärtymykselle, hänen synkkä tuulensa haihtuu, sillä se siirtyy ja hajoaa toiseen, ja hän vastaa:

"No — se oli vain Goyaa, jota, kuten tiedät, olen viime aikoina katsellut ... kippis."

Ja niin he siirtyivät puhumaan jälleen taiteesta, kauneudesta, — varrasvalkean punaisessa hulmussa, "Rungottoman Tammen" vinokulmaisessa brasseriassa, Montmartren kukkulan kupeella, jonka juurella leviää auttamaton, riemuava jättiläiskaupunki ja jonka huipulla kuumottaa valkea temppeli Sacre-Coeur, itämaisine, kömpelöine kupoleineen. Sen prameudessa ja varmuudessa piilee epäilyttävä koiruus, sen itsevaltiaassa ylpeydessä ulkokultaisuus, joka pettää antamalla onnettomille pelkkiä haaveita.

Mutta kun päivä joskus talvella paistaa, silloin hohtaa sekin kauniilta, — varsinkin kaukaa katsoen; — se hohtaa penikulmien päähän Parisista, tuo korkea ja valkea temppeli, kuin hieno pitsi, — pilvenpatsas autereessa.

PARADOKSEJA MAMMONASTA.

Kauas se paistaa, tuo jumalankuva, joka on puhtaasta kullasta valettu ja taottu.

Tuhansien mielikuvissa kimaltaa se kuin voitonjumalattaren kultaiset siivet, — vaakalinnun siivet: joka sulka häikäisten.

Miljoonain unelmissa ylenee hän kuin se jättiläiskuva, jonka Daniel näki unessa. Se on kuin Neron kultainen patsas, joka kohotti muinoin taivasta kohti diadeemi-otsaansa verisen amfiteatterin sisällä.

Sellainen hän on, jonka edessä — ken pitää muita jumalia?

Miksi kansat valavat pienemmät jumalansa kultaan, koristavat ne kullalla ja säihkyvillä jalokivillä, — joiden arvo on kultaa? Miksi on Kiinan jumalien selkänojana kultainen säteikkö, miksi on Buddha kullattu, miksi Neitsyt Marialla moninkertaiset kultavaipat yllä, miksi Kristuksen risti ulkoa kullataan? Metsäläinenkin vuolee uhrinaan lähteihin kultaa. Siten käännytään ylijumalan puoleen, — pienet jumalat merkitään hänen värillään kuin hänen sotureikseen, — kullalla, kuten ritarit puetaan kuninkaansa sota-asuilla. Sillä häntä kaikkien jumalien nimessä ylinnä ja syvinnä toivotaan, ylijumalaa, Mammonaa.

Monina hetkinä tuntuu se minusta olevan kaikki kaikessa. Se on vapaus, se on kauneus, terveys, aatteet ja taiteiden kukoistus ja elämännautinto.

Kuinka monet ovat hetkellä, jolloin Mammona on ollut heille suosiollinen ja karistanut heidän ylleen hiukankin kultatomua, virittäneet hänelle riemukkaimman ylistysvirren: kirkkaan ja pulpahtelevan kuin leivon kevätlaulu sinisessä ilmassa auringon alla, — joka on säihkyvän kultarahan muotoinen.

Kaunis on se jumala voittajalle, sille, jolle se on ollut armollinen, jota se on omana lapsenaan rakastanut!

Mitä on elämä, ellei kultaa — jota ilman ei mitään ole?

Sielujen kauneimmat haaveet, ihmeellisimmät keksinnöt eivät sen avutta toteudu.

Koskaan ei ole kaikkein suurin, enimmän inhimillistä nautintoa antava taide syntynyt muualla kuin ruhtinaiden hoveissa, sen jumalan avulla. Koskaan eivät taiteen kultaiset hedelmät ole kypsyneet muuten kuin hitaasti, itseään varten ja hyödyttöminä, — kullan avulla.

Mitä voivat puhdas ja korkea ihmisyys ja kunto ja järki, — ellei niiden takana seiso sankari, jonka ase on taottu kirkkaimmasta metallista, kullasta?

Missä kullan alueelle pääset, siellä olet rauhoitettu. Kuka tohtii sanoa sinulle silloin muuta kuin että olet kuntoa ja hyvyyttä ja viisautta loistava? Niin todistaa sinusta jumalasi, kulta.

Vain kullalla on ääni, joka helähtää niin kirkkaasti ja kovasti, että muut äänet heikoiksi hämmentyvät.

Miksi kihlatut sitoutuvat toinen toisiinsa kultaisilla renkailla, kullasta valetuilla kahleilla, — se tunne on siis kullan heijastetta? Mitä on rakkaus, ellei rakastetulle puhu kodista, toiveista, — kullasta? Toivottomuutta. Ja jos rakkaus siinäkin "elää" ja rakastavat kuolevat, — niin onko kuolema enää rakkautta, — kuolema, joka ei ole mitään.

Kultaa etsii neitsyt etsiessään voimakasta sulhoa, — hänen sydämensä on kultainen. Kultaisiin miehensydämiin kiintyy naisen rakkaus neitseestä tylsään ja armoa kerjäävään katunaiseen saakka.

Kullan väri on keltainen kuin mandariinin silkkipuku. Mutta epätoivo: mustaksi sitä aina sanotaan, — ja se väri ei ole kullan.

Voi impeä, joka onnea, — kotia: kultaa, — tavoittelematta antautuu rakastetulleen! Häntä sanotaan portoksi, — sillä hän on tehnyt sen _pelkästään_ rakkaudesta, ei onnen aikeissa ja kullasta.

Äitiys ja isyys, mitä se on muuta kuin oman tulevan turvallisuuden toivetta, kultaa? Milloin tahtoisi emo tyttärensä onnettomalle, kullattomalle miehelle? Isät haluavat poikia itselleen kultaisiksi sauvoiksi, kun he itse vanhenevat. Mitä tavoittavat kaikki maiset aatteet, työ, pyrkimykset ja uhraukset? Onnettomat ehkä sanovat etsivänsä totuutta, ainoastaan totuutta, — sillä paha on näyttää voimattomuuttaan. Se tunnustus, ettei jotakin tahtomaansa jaksanut saada, onhan se panssarissa rako, johon toinen heti iskee keihäänsä. Tulee siis sanoa etsineensä totuutta, vaikka taistelikin onnestaan, joka on kultaa.

Sillä kultapanssarissaan on kukin kirkas ja hymyilevä ja rauhallinen.

Mitä ovat puolueet ja niiden aatteet ja innostukset? Kunniaa ne tavoittelevat, — joka on valtaa. Ja valta on maita ja meriä, — ja kultaa.

Mitä ovat yhteiskuntain sisäiset taistelut, aatelisten, pappien, hiilenkaivajain? Leipään pyrkimistä, — kullan kokoamista. Niin kauan kuin aurinko palaa, niin kauan kuin taivas vihmoo sadetta, on viljakin keltaista ja kullanväristä.

Kulta on kauneutta. Miksi ovat rikkaiden ja kukoistavien maiden lapset kauniita? Elämän leikki, nautinto, joka on kultaa, on heidät kaunistanut. Niinpä ovat ylimysluokat tulleet kullan suosiosta kauniimmiksi kuin työn runtelema alhaiso.

Kulta on veljeys; jolla on olutta, sillä on ystäviä.

Ja sanopa, kulta, mikä on isänmaa? Se paikka, jossa viihtyy parhaiten, — koska siellä on mukavin tulla toimeen. Koska siellä tulee kultaa vähimmällä vaivalla.

Mitä kansallisuudet? Laumoja, joiden kunkin jäsenet ovat nähneet edullisimmaksi pyrkiä yhteisvoimin varallisuuteen, kultaan. Ne aatteilevat ja houkuttelevat jäseniään kilpailemaan toisten kansain kanssa ja anastamaan toisten kansain hyveitä, voimaa, onnea, — kultaa.

Miksi tunkeutuu kansa, sivistynyt tai sivistymätön, toisen maahan? Se huutaa tekevänsä kansallista tehtäväänsä, hankkivansa alaa omintakeiselle kulttuurilleen. Mutta miksi se tuo sinne jumalansa ja pistimensä?

Koskaan ei kulttuurin levittäjä ryntää hieta-aavikoille, ellei hän toivo löytävänsä hiedan alta kultaa ja usko erämaan takana olevan kosteikkoja. Koskaan hän ei ehdoin tahdoin kostuta verellään auttamatonta karua kalliota, mutta uhraa henkensä saadakseen louhia kivestä kultaa.

Suuret kansat sulattavat sillä itseensä pienemmät, että ovat väeltään lukuisammat, voimakkaammat, rikkaammat, etevämmät, — sillä, että niillä on lopultakin enemmän kultaa.

Kultavyöt ja kultavirrat kiertävät maapallon ympärillä, ja ne virrat leviävät ja lainehtivat ja kultaavat maapalloa, — suuret niistä vetävät puoleensa pieniä ja sulattavat ne itseensä. — Ja kerran suurimmatkin sulavat toisiinsa, yhdeksi kultapinnaksi. Silloin on maailmassa yksi kansallisuus, tuo miljoonien haaveksima. Silloin on ahdas maapallomme yhdessä suhteessa täydellinen: se on kultakeränen, valtaomena Mammonan ruhtinaan kädessä.

Satoja, tuhansia alijumalia on Mammonalla, — ja lukemattomia nimiä: kansa, kansallisuus, sivistys, valistus, taide, onni, veljeys, rauha, miehuus, tiede, terveys, kunnia, vihreät laakerit, huikaiseva totuus, kansanvalta, ihmiskunnan tehtävät, filosofia. Yhteensä ne muodostavat kuitenkin sen kaipuun, onnen kaipuun, — jonka nimeä ei tavallisesti mainita.

Sillä suurimmalla jumalalla on satoja nimiä kuin juutalaisten Jahvella, mutta yhtä ja tosinta nimeä ei lausuta, — niin pyhä ja peljättävä on se jumala. "Ei sinun pidä turhaan lausuman", — sillä ainoan valheettoman tunnustaminen voisi mystillisesti repiä reiän panssariisi, jota taistelussa käytät.

Sen olemuksen voi ilmaista myöskin täten: herkkuja ja hedelmiä, pehmeitä vuoteita, ihania näköaloja, rauhallista työtä, rakkautta, taiteen nautintoa, — kaikkea. —

Ja kuitenkin, kulta, kaikki antava, jonka tuhansia nimiä miljoonat sekasortoisessa kuorossa huutavat, ryömien toistensa ruumiilla, sinä kaikkein ylimmäinen, jonka eteen miljoonain rukoukset nousevat kuin hirvittävän hekatombin sauhu, musta ja veripunertava ja paksu ja äitelä, — kuitenkin: sinunko pappisi olisin?

Sinä, — kultainen aina kultaisesta vasikasta dollariin saakka!

Sinä, joka olet Brahma, jonka surmavaunujen alle miljoonat ruhjoutuvat!

Sinä, Molok, jonka syli hehkuu punaisena ja kiehtoo äitejä siihen lapsensa heittämään.

Julmilla aseilla on laulu leikattu sydämestäni, — nakatakseni sen kasvoillesi, sinä verenimijä, korkein jumala. Sillä lukemattomat kerrat olen halunnut laulaa sinulle hymnin oman sydämeni helpotukseksi, silloin, kun sinä olet riistänyt kaiken minulta, sinä itsevaltias herra. Laulaa aivojeni kevennykseksi, joihin kaiken raukkuuden näyt nousevat kuin raivohulluus, — raukkuuden ja heikkouden, jotka sinun epäsuosiosi ja suosiosi luovat.

Laulun, joka kajahtaa kuin _kirous_, — niinkuin Baalin papit muinoin viileskelivät itseään veitsillä, kun jumala ei heitä kuullut.

Mutta sinun epäsuosiosi teki minut voimattomaksi ja turrutti sydämeni ja mykisti suuni. Itsesi ylistyksestäkin, sinä aikamme ja kaikkien aikain Baal! Sinun suosiostasi riippuu sekin, miten paljon sinua kirotaan.

Niin, kun sinä tahdot, jää kaikkein synkin ja katkerin ja totisinkin iäksi tekemättä. Sytyttämättä polttouhri, jonka tulisi kohota sieraimiisi kuin satojen kärvennettyjen sydänten äitelä ja imelä ja katkera savu!

Mutta — se on Mammonan tahto, ettei hänen nimeään kukaan saa koko sen kauheudessa lausua. Se on sen Jahven jumalallinen salaisuus.

Tuon kaikkeuden vakavoiman, jonka avutta tuhannet ja miljoonat eivät ole voineet tehdä mitään hyvää. Kuin kahleet käsissä ja jaloissa he ovat viruneet köyhyydessään. Kalpeina he ovat kituneet pimeydessä, sen kaikkivoivan vihan alla.

Miten se jumala solvaa ja sortaa ja vääristää! Se kapuloi totuudensanoja lausuvan suun, se lamauttaa tahdot, tuo kiduttaja, jonka leikkiriistaa me olemme.

Se kauneuden ehto ja kauneuden kukistaja! Pohjimmainen olevainen, joka panee suuremman kansan kiskomaan kielenkin heikomman suusta, jos voi siten tulla lähemmäksi sinua, kulta! Joka teet olojen köyhyydellä lumisten maiden asukkaat rumiksi ja tihrusilmiksi, — heikkoälyisiksi kuin jäisen Tulimaan lapsetkin.

Köyhyys ja rumuus kulkevat käsitysten. Tai selittäin: toinen on rampa, toinen aistiviallinen, köyhyys kantaa kehittymättömyyttä ja pienuutta. Ja kuitenkin ne toisiaan sadattelevat kuin kurjat ja kerjäläiset ainakin, vaikka ovat toistensa apuun kytketyt. Ja ne huutavat pelastustaan, metallia, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa.

Kuinka moni lienee huoannut: "Jos vanhemmillani olisi ollut kultaa, olisivat he valinneet kauniin, voimakkaan isän ja äidin minulle. Niin en olisi nyt ruma ja heikko, vaan sopusuhtainen. Minkä ajatusten kirkkaudenkin olet minulta riistänyt, Mammona! Miten jo äitini kohdussa teit minut rumaksi, sielulta pieneksi, ja eloni alusta alkoi katkeruus ja pienentyminen edelleen. Rautapyörillä on minua ruhjottu, ja ne haavat eivät koskaan parane. Yksinäiseksi ja surevaksi ja aprikoivaksi tulee köyhä."

Kuinka monen sinä hirviö, Mammona, epäsuosiollasi seisautat hänen kauniimpain kaipuidensa tiellä! Sinä imet kuin iilimato voiman ytimistä ja tylsistät silmät ja heikonnat aivot. Sinä kuristat kurkusta ja sinä raiskaat, sinä lasten saastuttaja, Astarte! Sinä, joka panet jalot kynät ylistämään typerää ja taivas-taikauskoista, itsekästä, ja kohtelemaan hartaudella älytöntä ja heikkoa! Sinä, joka teet yksinäiset ja korkeat niin harvoiksi. Sinä olet toive, jonka tähden ihmiset haluavat toistensa seuraa; missä kaikki toivo loppuu, siinä loppuu veljeys, rakkaus, ja sijaan tulee kuolema — joka ei ole mitään. Sinun puutteesi, kulta, on mykkyys, kaikkien suurin kärsimys: sanaton tuska. Sinun helinäsi vaimentaa muut äänet, kuin riemuitsevat soittimet tukahduttavat taistelussa kaatuvien voivotukset.

Sinä ihmisten auttamaton luonteen pohja, sinä totisin valta, joka saatat heidät palvelemaan jopa itseäsi, sinä rietas, järjetön, sokea ja kiduttava!...

Sinuako ylistäisin, vaikka pappisi olen, sinä Baal, vaunuilla rusentava Brahma, ulkokullattu risti, kullattu Mariankuva, jolle tämäkin kärvennetty sydän huutaa samoinkuin miljoonien sydämet!

Koettaa huutaa ylistykseksesi herjausta, vaikka suukapulasi tukkii kurkkuni, herjausta, joka voi saattaa kuulijat epätoivoon ja vihaan: että maailman väkevin olisi muka kultaa. Että kaikki, mikä elää, on sitä, esiintyen tuhansilla nimillä. Mutta kaikkikäsittävää nimeä ei saa mainita, sillä se Jahve vaatii: ei sinun pidä lausuman!

Ei sinun pidä lausuman, sinun, joka rukoilet kirouksella, samoinkuin miljoonat muut, kidutetuin sydämin ja taivaalle kurotetuin käsin, tuota ylimmäistä, jonka metallilla Buddhat ja ristit merkitään, tuota kaikki synnyttävää ja kehittävää ja tappavaa, jonka nimi on Mammona, itsekkyys.

LÄPI MATKASIN PARISIN...

Oli sieluni uupunut, oli aivoni turtuneet.

Talvinen päivä oli ollut harmaa, tihkusade harsonnut bulevardien jylhiä onkaloita, — penikulmaisten katujen, joiden päästä tornit kuumottivat usvasta kuin erämaan takaa. Seine vieri raskaana ja kellertävänä, — ei turkoosinvärisenä niinkuin aurinkoisina päivinä.

Ihmekö, jos sellaisten päivien iltoina huudahtaa: Oi olematon, anna minulle, jos siihen pystyt, jotakin, jota en epäile, en muissa enkä itsessäni!

Ja niin lähtee illalla kulkemaan. Niin matkasin läpi kaupungin, — oli sieluni uupunut, oli aivoni turtuneet.

Bulevardilla seisoivat lehmukset, tuossa ensimmäinen alastomana ja ruskeana, jokin lehti oksassa hiljaa värähtäen. Se seisoi sumussa, kuin uneksuen, — hämäränä varjokuvana, kuin olisi ollut vain sakeampaa sumua. Se seisoi kuin itse uni, — keskellä harmaata maailmaa.

Ja sitten toinen lehmus: se alkaa kuultaa sakeasta usvasta, nyt sen jo erottaa, — sekin seisoo kuin unessa, jäykin oksin ja värähtävin lehdin...

On sunnuntai, ja väki kulkee hiljaa ja rauhassa — kerrankin! Kerrankin, touhuavassa maailmassa. Ja kulkiessaan he tuijottavat kauas usviin, rauhallisin silmin. Kerrankin.

Niin haluan tuntemattomille paikoille minäkin, kuljen tunneleissa, joissa junat kiitävät ja jyrisevät, mutta niiden jyrinä ja kiito tuntuu ikäänkuin rauhalliselta, sillä väki istuu vaunuissa sunnuntaisessa levossa ja väsyneen näköisenä. Ohitse kiitävät merkkitulet, ja vaunujen valo heijastuu valkeista tunnelien kaakeliseinistä. Ja yhä oudompina, kauniimpina aukeavat maanalaisen tien holvit, mustina ja tulikiiluisina, — ja ihmisiä lähtee ja tulee rauhallisina ja raukeina, sunnuntaina, kerrankin.

Ja katso, kun nousen jälleen oudossa kaupunginosassa maankamaralle, — niin: lumihiuteita lentelee! Kuin valkea kuolinvaippa, — koko touhuisen elämän paareille, — sillä kuollut on kiivas touhu, kerrankin.

Pian verhoaa lumi katot valkealla, — mutta väen posket alkavat punertaa viileyttä ja silmiin syttyy vilun kirkkaus.

Ja kuulkaas: minun mielestäni bulevardin lehmus raikkaan lumen tullessa ikäänkuin onnesta värähti, — tuo uneksija, jonka kesä oli kuollut, mutta joka ei ollut saanut vielä talven rauhaa...

Ja tulet syttyivät salaperäisille kaduille, singottaen kirkkaita säteitä läpi lumisateen harson. — Vanhassa korttelissa, jossa vinojen talojen katot pian ovat valkeat.

Ja krouvista, kellarikerroksesta, — sieltä kumisee intohimoinen ja raskasmielinen kontrabasso, siellä laulaa heleä ja toivorikas altto, — sinne minä aionkin. Minä painun sinne. Siellä on lämmintä, siellä on väkeä, — siellä istuu joukkoa kuin maaseudun krouvissa, — keskellä suurta kaupunkia.

Siellä minä sain jälleen mitä olin kaivannut.

Sillä siellä nousi lavalle ensin nuori poika: laiha hän oli ja kalpea ja rinta kuopalla. Hänen ihonsa oli kuin tuhka ja äänensä särähtävä ja yskäinen. Mutta hän lauloi humalasta, — viinistä ja muusta juovuttavasta. Ja kun hän sai pikarin virkistystä, niin hän voimistui, — hänen silmänsä alkoivat loistaa leikillisinä, hänen äänensä selveni, hän innostui. Pian taputti väki hänelle hurjasti käsiään ja lauloi mukana, maljat kädessä, kun hän haltioituneena tulisti heitä laulullaan, — laululla viinistä, juopumuksesta.

Hänen jälkeensä nousi maalaamattomalle lavalle keski-ikäinen madame, — hänen tomuinen pukunsa oli violetin värinen, ja hänen vyötärönsä oli kuin säkki. Mutta hän oli väen tuttu lemmikki, se läiskytti käsiään, kun madame kiipesi esiintymään, ja se huusi hänen nimeään. Hänenkin poskensa alkoivat hehkua, ja kujeilevasti ja älykkäästi ja kokeneesti hän lauloi lemmestä, — nuoren tytön keralla, jonka huulet olivat vielä luonnostaan punaiset ja silmänluonti arasteleva ja povi kaino ja kiivaasti hengittävä.

Ja sitten esiintyi vanha mies, yllä kulunut sortuutti, toinen jalka ontuva. Hänen tukkansa oli hurrillaan ja musta parta riippui sekaisena. Hänen mustat silmänsä kuulsivat surumielisinä, mutta niihinkin tuli loiste, kun laulu jatkui, — omituinen laulu elon matkamiehistä, — matkoista aina Pohjan tuntureilta Calcuttaan, — vaihtelusta.

Siellä oli lämmintä, siellä oli viuluja ja juopumusta. Siellä lauloivat nuo kolme laulajaa, jotka kaikki olivat kärsiviä ja kuihtuneita, iloiten he lauloivat hetken illusioneista. Yksi ontuva, toinen vanhahko, kolmas sairas, — mutta kaikkien heidän silmänsä loistivat leikillisesti — hetkisen.

Mitä on kaikki pysyvä ja tuttu ja koettu?

Ei, he lauloivat vaudevillensa vaihtelusta, hetkestä, unohduksesta, kuolemastakin, — kulusta kohti ennennäkemättömiä ilmanääriä. Lauloivat lemmestä, lauloivat matkoista, lauloivat humalasta, joka kultaa sielun...

Talviyönä, kun krouvin ovi sulkeutui jälkeeni ja ilma huurusi ovella, oli kaupunki lumen käärinliinoissa. Lumisateesta kiiluivat lyhdyt kuin arolta tai ulapalta.

Tuossa häämötti lehmus, jonka oksiin lumi oli tarttunut, häämötti kuin unelma, kuin ollen vain sakeampaa usvaa; sitten ilmestyi toinen valkea lehmus, sitten uusia, uusia. Mutta sydämeni jälleen riemuisesti löi.

MADAME MAQUERELLE.

Madame Maquerelle istuu baarissaan, Bar d'Aboukirissa, välkkyvän ja sinkillä peitetyn tiskinsä takana, joka ympäröi häntä kuin hevosenkenkä. Bar d'Aboukir, se on jossakin katusokkeloiden aarniossa Seinen pohjoispuolella, — peileineen, joista tulet heijastuvat ihmeellisenä fantasmagoriana.

Madame Maquerelle, hän on kuin hevonen, kuin nuori ja vetreä tamma, — niin hän istuu tai kulkee keinahdellen pitkin tiskinsä rintamaa, kaadellen laseihin myrkkyä, punaisia tai vihreitä juomia, hän, pompöösi ja komea baarin emäntä.

Niin, hän on tosiaan kuin hevonen, kuin nuori ja voimakas tamma. Ei, hän on meijeri, sillä korkeina kohoavat hänen rintansa. Äärettömiin monistuvat peileissä hyllyt ja niillä kirjavat putelit; näyttää kuin siellä olisi miljoonia pulloja, samanlaisina sarjoina toistuen. Siellä on muhkean makuista mustaa olutta ja kitkerää vaaleaa. Siellä on paloviinaa, väritöntä kuin kirkas lähde, kuminaviinaa, valkeaa ja sakeanlaista, joka kihahtaa nopeasti päähän; tummanpunaista quinquinaa, jolla on ruskosokerin ja siirapin sivumaku, noissa sievissä, sipulikaulaisissa pulloissa; — Danzigin viinaa, haalistuneen-kellertävää elämänvettä neliskulmaisissa pulloissa, joiden nurkat säkenöivät peileissä kuin prisma. Siellä on rauhoittava vermut, siellä kuultaa grenadinen haalea oranssipuna, siellä houkuttelee paksu cordial médoc, sydämenvahvistustippa, joka lohduttaa kipakasti. Siellä on sokerinhajuista, imelää ja tiilenpunertavaa madeiraa, noilla peiliseinäin hyllyillä. Siellä on paksua, ruskeaa ja täyttävää malagaa, siellä komeilevat tummat likööripotut paksuine lakkoineen, kaulakääreineen ja rakkosuineen. Siellä kutsuu lämmittävä bourgogne, ihmisen juoma, joka nostaa paatokseen ja lämmittää hermot, siellä kiiluu hyllyllään silmälasikäärme, absintti, joka ilmaisee kauas myrkyllisyytensä vihreällä, samealla värillä, levittäen aina ovelle aniksen löyhkää. Siellä on, — niin, siellä on vaikka mitä, melkeinpä kaikkea, mitä ihminen on keittänyt ja keksinyt unhottaakseen. Ja siellä on madame Maquerelle.

Hän on jättiläiskokoinen kupukyyhkynen, rinnat noin kohoillen, untuva-booa kaulassa. Hän on panssarilaiva: kupeet vankasti korseteilla raudoitetut. Hän on kuin teekeittiö, tiukasti vaskeen valettu. Hän on kaksi valtavaa pylvästä, jotka pitävät yllä komeaa pyhättöä, laajaa perää. Hän on manttaalin tila, seitsemän leivän uuni. — Niin, hän on masina, madame Maquerelle. Hevonen, vankka tamma.

Hänen tukkansa on musta, se välkkyy kuin korpin sulka, jopa vivahtelee vihreälle kuin harakan sulka. Runsas tukka, — ainoallakaan hevosella ei olisi niin runsasta harjaa, jos sen levittäisi, sinimustia jouhia, jotka on sievästi kääritty viidelle paksulle palmikolle madame Maquerellen pään ympärille, kuin kruunuksi.

Hänen leukansa on paksu, nenä klassillinen ja suuri ja silmät pienet ja loistavat. Niin hän istuu siellä ja pitää kirjaa, koukerrellen numeroita sormin, jotka ovat lastatut sormuksilla, lasihelyillä. Niin hän kävelee ja kaatelee laseihin, astelee rinnat koholla kuin kupukyyhkynen, kuin kalkkuna, jos häntä voisi uroskalkkunaan verrata. Hän on komea ja kaunis helmifasaani, — hän on mainio.

Illan hämärtyessä ja tuhansien vilkkuvain tulten syttyessä käy siellä varsinkin väkeä, Bar d'Aboukirissa, katusokkeloiden keskustassa, baarissa, jossa piano soi ja jokin viulukin vinkuu. Siellä on vilinää, hurinaa, siellä lasiovet paukkuvat, sinne yksi tulee, toinen lähtee. Ja kun joku tulee, niin madame kohoaa istuimeltaan pulpettinsa äärestä, hänen rintansa nousevat taivasta kohti rautakorsettia pullistaen. Hän astelee niin, että pehmoiset, pyöreät korvalehdet, jotka ovat koristetut kiiltävillä, valkeilla helmillä, keikahtelevat, hän kysyy, mitä halutaan, tai hän kumartuu tiskin yli ja puhelee tutun kanssa sormet ristissä ja hiljaisesti nauraen ja maalatut posket oikeaakin verta hohtaen.

Siellä käy kaikenlaista väkeä, kunniallisia ja kunniattomia, herroja, työväkeä, kokotteja, grisettejä. Siellä käy punakoita ja paksuja katunaisia, jotka pyytävät omenan tai oranssin ja puraisevat, hotkaisevat hedelmän kuin sudet. Siellä käy souvareita, autokuskeja, muurareita, maalareita. Sinne sattuu tulemaan sikariaan sytyttämään joku hieno snobbi tupsukenkineen, leveine liepeineen.

Ah, madame Maquerelle, hän on hyvä tyyppi, komea, hänen reitensä ovat kuin kirkon pylväät.

Siellä käy kotimaan väkeä ja ulkolaisia, siellä istuu taiteilijoita ja saksalaisia turisteja polvihousuineen. Siellä käy nuoria tyttöjä Egyptin haikaran valkeissa kynkkähöyhenissä, imaisten laajojen hattujensa varjossa väkevää quinquinaa. Sinne tulee vanhoja naakkoja, sellaisia, että heillä on enää jäljellä vain toinen kiiluva silmä; heille madame kaataa valkeaa ja huokeaa ja ilahduttavaa paloviinaa. Siellä istuu merisolttu, hänen lakkinsa iso pumpula heilahtelee, kun hän kallistaa tiskin ääressä oluttaan, mutta kadunlaskijoita istuu pyöreän pöydän ympärillä plyyssipuvuissa, joiden lahkeet ovat kuin höllät säkit. Apachin näköisiäkin siellä istuskelee, otsatukkineen, kaulassa punaiset liinat, vieressä velton ja villin näköiset tytöt, joiden lantiossa nytkähtelee kuin: oh, la-la-la! kun ovet liikkuvat, kaasulamput hurisevat, peiliseinät säteilevät, ja kun viisuja lauletaan lavalla ja piano rämisee ja soittajan pörröinen pää heilahtelee uutterasti pianon takana.

Ja madame Maquerelle, — hänen puheilleen tungeksitaan sinkkisen tiskin luo, hänelle supatellaan, ja hän nauraa, näyttäen kaksikymmentä loistavaa hammasta. Hänelle tarjotaan sigaretteja, hänelle heitetään kujeellisia lentomuiskuja. Ja hän ilahtuu sellaisesta, ja on ylpeä ja kohottaa rintojaan kuin kahta isoa kurpitsaa, ja alkaa välistä lauleskella viisua, jota viulunsoittaja esittää lavalla.

Hän on mainio, hän on republiikin vertauskuva — hän sivelee tiskinsä takaa miesten ranteita kädellään, jonka kyynärkoukku taipuu taaksepäin ja jonka ranne on paksu ja pehmyt, melkeinpä olemattomissa.

Hän on hevonen, hän on panssarilaiva, — kun hän joskus astuu ja purjehtii ulos tiskiaitauksestaan puhelemaan miesten kanssa tuttavallisemmin. Hän nauraa suulla, jonka ylähuulessa on selvä puraisun merkki, hän lyö heitä helyjä välkkyvällä kädellä olalle. Niin, hän purjehtii ulos satamastaan, tuo komea barkassi, hänen lantionsa ovat oikea kuljetettava lasti. Kun joku vieras sitä taputtaa, niin madame nyökkää iloisesti: "Kiitos, hyvä herra." Tai toisille antaa korville, kun eivät malta jättää hänen aarrettaan sipaisematta. Hänen läväyksestään miehet ovat iloissaan. Niin juuri hän astuu nytkin tiskinsä sinkkisen kaiteen ulkopuolelle, hänen hiukan maalatut poskensa hehkuvat vienosti, hänen pyöreät, pienet korvalehtensäkin mustan tukan juuressa punastuvat hiukan, hänen silmänsä hohtavat haavetta ja äidillistä hellyyttä. Sillä hän menee nuoren miehen luo, joka istuu kamiinin luona pyöreän pöydän ääressä, ja kumartuu valtavin kyyhkysrinnoin hänen puoleensa, nuorukaisen, joka on koulupojan takissa. Ja poika: veri syöksyy hänen aivoihinsa, hänen kasvonsa ovat tulipunaiset, hän on kuin keitetty krapu, — hän on niin nuori vielä. Hänen silmänsä ikäänkuin pienenevät, pieniksi kuin neulannuppi, ja palaviksi: ne näyttävät kuumeisilta ja melkein punaisilta ja samalla väsyneiltä, — kun hän välistä tohtii katsahtaa madame Maquerelleen, jonka tukka on kuin Itämaitten yö, jonka ääni on hellä ja vieno. Poika on katsonut tiskin taa sydän hiljaa sykkien, mutta nyt sydän lyö ankarasti ja hänen polvensa tutisevat, kun madame silittää hänen kiharaista, mustaa päätänsä, madame syvin silmäyksin ja povi huokauksesta kohoten — sinkauttaen samalla mustan ja tiukan katseen kokotteihin, jotka hymyilevät hänen viattomalle, herttaiselle koulupojalleen.

Mutta nyt, pojan silmät yhä enemmän samenevat, — silloin tulee vanha, punanenäinen herra pojan ja madamen luo. Hän on äsken liehitellyt madamea, tuota vienoa ja pehmoista, ja remahdellut riemuiseen nauruun, kun madame on lyönyt hänen rohkeaa kättään. Mutta nyt hän huokaisee karvaasti. Niin, hän katsoo silmät palavina ja häijyinä viatonta poikaa ja oivaa madamea, — juuri tullessaan nopeasti heidän luokseen. Ja tuo punanenä, hän vääntää silmänsä kieroon ja hän puree vähiä hampaitaan, tunkeutuu heidän väliinsä, nyhjäisee poikaa kiusoittavasti kyynärpäällään, madamen läsnäollessa, ja kumartaa ja supattaa sähisyttäen koulupojan korvaan, kätensä alta, mutta tahallaan niin, että madame kuulee:

"Ah, aijai, nuorimies. Aijai, vai sellaisissa te käytte!" ja hän heristää sormellaan. "Tämä — niin, hän on hevonen, Ardennien pulska hevonen. Mutta tuo, jota ihailette ... tuo pyöreä: luuletteko, nuorimies, että se, enempää kuin nuo rintamuksetkaan, — haha: tuolille ne yöksi jäävät — haha — nuorimies, — madame Maquerelle!"