APACHIN LEMPEÄ.

Suurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa katkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä apachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella, niin hän kai lauloi ajatuksissaan, — ehkä oikeille naisille, jotka ohitse kulkivat:

— Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun ja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.

Kukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni olen saanut luottaa kuin metsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, — kuinka se voisi olla sillä, joka on varhain paljoin nähnyt, — ja nähnyt vain tyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.

Sillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, missä köyhyys asuu? Hyvyys on rikkaiden ylellisyys, — rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy hyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.

Heikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden minä olen nähnyt. Mutta taistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko ja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius heikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on tiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa, kuin että narrien on siinä paha olla.

En usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat kullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En usko muuhun kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. — — Enkä usko siihenkään oikein, sillä _kaikki_ olen varhain saanut nauttia, ja ihmisen nautintamahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut. Suurempaa nautintoa en enää tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.

Nautintoni: — hetkellinen unohtamus, ja viha ja epäusko ja pilkka.

Nainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua, typerää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se istuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus — köyhyys.

Siksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja jalon ja viisaan kaipaukseksi — valtaa tuossa ainoassa tunteessani, joka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka tiedän, että sitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä on. Ja vaikka tiedän, että sitä halveksisin enkä siinä viihtyisi. Sillä jalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi viisaus siihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, — kurjuutta ja kirousta, jota ei kannata mainitakaan.

Ja kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia "oikeita" naisia valtaa tuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi epäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan sielussani noille kulkijattarille:

Te oikeat naiset, — te _rikkaat_. Elämän jalokiviksi voin imarrella teitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän näköisiä, — rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!

Minun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä _ihailen_, mutta teitä rakastaisin, ehkä, _jos_ olisitte sitä, mitä silmäni valhettelevat.

Ne valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja uhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain luomien alla syvä kimallus, — että te olette viisaita ja hyviä. — — Siroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin muurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka vilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla värisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen ja pyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka läpi välkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taipuisat ja käsivartenne raikkaasti voimakkaat, — teidän oikeain, porvarillisten naisten, kaita-uumaisten ja siro-otsain.

Niin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, — kun sähköt pukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden varietee-huikaisuun. Teitä minä rakastaisin — ehkä.

Minun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne on muka totta ja puhdasta, — kun te ohi rientäessänne luotte kummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen rikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän ja epäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa koreilevan proletaari-siskonsa vyötäisillä, — tuon, jonka huulet ovat veripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, — kasvot, joista mustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, — tyhjinä ja suruisina, — _köyhinä_.

Se viiltää sydäntäni, varsinkin, jos teidän epäilevä katseenne on kummastuksesta kaunis.

Mutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne, noita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille, porvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja ymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa se syttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet ja omain aivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, — koska hän näkee rikkauden keltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa ajavan ohitseen sähköjen tulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen. Joten hän myrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, — teidän yhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas, typerä kauneutenne perustuu.

Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne, jonka on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, _paljon_ kultaa ja varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta kauneuttanne brysselinpitseissä.

Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, — jos sellaisia olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet! Kullalla teidät on ostettu sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, — jos sellaisia olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!

Mutta kaikilla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien asemesta kirjaviin lasihelyihin, — niin, te oikeat naiset, jotka kepsutatte ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti väristen, te laaja-uumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan teidän puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, — joiden pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.

Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon lallattavan ja hetkeksi juopuneen rintoja — tahdon yllyttää häntä rikoksiin ja halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, joka on epäuskoisen ja voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin verinen viiva, pilkan veriviiva, — hän unohtaa köyhyytensä huokaukset hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka laajan hatun otsikossa paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin indiaanin päähine. Apachitar! Suuri, punaiseksi värjätty sulkaviuhka, kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.

Häntä minä _ihailen_, jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset, kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette elämästä mitään tiedä!

RIBBY-TOM.

Ribby-Tom tulla laahustaa pimeänä talvipäivänä kahvilaan, — maailmanmatti, koroillaan elelijä ja vanhapoika. Pieni ja vatsalta muheva hän on, vaatteilta lystikkään ruudukas kuin shakkilauta: kellertävää ja ruskeaa, — se on hänen omaa amerikkalais-sekaista chic'iään. Hän katsahtaa ympärilleen mukavan untelosti ja alkaa kuoria hansikkaita käsistään, jotka ovat pienet ja veltot ja pehmeät, vaikka punoittavatkin nyt viluisena päivänä kuin kravunsakset, — ja jokunen jalokivi niissä välkähtää. Kyyppari kiiruhtaa tuttavallisesti luokse aikoen vaihtaa sanan pari hänen kanssaan riisuessaan hänen silkkivuorista palttootaan, jonka sisustassa on budapestiläinen leima, mutta vaikenee sitten ja tulee juhlalliseksi, sillä Ribby-Tom näyttää kärtyiseltä ja jöröltä. Hän antaa hiippamaisen soopelinnahka-lakkinsa kyypparille ja kepsuttaa vaivaisesti stamminurkkaansa, kaidalle ja pullistuvalle nahkasohvalle.

Siinä hän sitten hyllyy ja huokaisee, ei näytä tietävän mitä tekisi, — katselee tylsästi ruskeilla silmillään, ja sormet vapisevat. — Hänen kaljussa pääkuvussaan, jota jo harmaat hapset ympäröivät, kiiltelevät aikaisin sytytetyt kaasut kuin biljardipallossa, — vanhassa ja kuhmuisessa biljardipallossa. Hänen huulensa ovat punaiset ja pehmeät, — mutta nyt ne töröttävät kuin — virtahevolla.

Hän on kuivalla tuulella.

Älä kiusaa jumalia, ihminen!

Miksi Tomin suu on kuin virtahevon, kun hän torkkuu paikallaan? Liikaa kylläisyyttäkö hänen vatsansa huokaa? Toimettomuuttako tutisevat hänen jalkansa, amerikkalaisissa paksupohjaisissa kengissä. Mikä häntä vaivaa, — kyyppariin hän ei käännä silmäänsäkään, vaikka toinen seisoo hänen edessään, mutta lähtee sitten naurahtaen pois: Antaa originellin olla rauhassa, — hänen tapansa tunnetaan täällä, "paroni" on jöröllä tuulella.

Pakottaako menneen yön ilottelu hänen päätänsä? Vai tämä kostea ja pimeä talvipäiväkö häntä raukaisee, — marraskuun päivä, jolloin jo kello kolme tupsautetaan kaasulamppuihin tulet? Vai onko hänen donnansa ollut petollinen ja jäänyt pois kohtauksesta, teatterista, taidegallerioista? Tai onko hänen aamiaissalaattinsa ollut epämiellyttävä?

Vai mikä hänellä on, hän ei myhäile eikä loista pyöreänä, ei puhaltele pehmeästi savua sikaristaan, ei hyräile hiljaa soiton tahtiin eikä napsuttele sormuksillaan keppiin — keppi on kyllä hänen kädessään, sen nuppina on norsunluinen sfinksi!

Miksi hän on ikäänkuin suruinen? Miksi poskiparrat, jotka riippuvat kahtena villatupsuna, tutisevat hermostuneesti? Miksi Ribby-Tom tuijottaa pienin, ryttyisin otsin kuin mullikka? Miettiikö hän, filosofoiko?

Älä kiusaa jumaliasi, ihminen! — Mutta jos sitä teet, niin tee se ainakin viisaasti, sinä, heidän lempipoikansa ja lelleä sunnuntailapsensa, Ribby-Tom.

Sinä onnellinen, — onnellisin, — luulen. Sinä, jolle isäsi Uruguayssa, Paraguayssa, missä lienee, lammas- ja tupakkaruhtinas, on jättänyt sievoisen omaisuuden, jolla voit elää joka paikassa kuin omassa valtakunnassasi, — sinä möhkäkala, onnenpoika, aina matkalla, irti ja vapaana.

Kesät pohjoisessa tai vuorilla, talvet etelässä tai alhaalla, — kuin lintu. Sinä tulevaisuuden aeroplaani-ihminen, lentokone siipiä vailla, — joka paikassa oleksiva. Mikä vika on nyt moottorissa, kun se puhkuu ja pihahtelee tyytymättömästi?

Älä kiusaa Amerikan armorikkaita jumalia, vaan ole viisas, ihminen!

Miettiikö Ribby-Tom, ettei hänellä ole isänmaata, että hän kulkee kaikkien kansain vaateparsissa ja sopertaa jokaisen kieltä? Isänmaa — mitä se on? Onko se vain maa tai sen ihmiset vai molemmat yhteensä? Jos se on ainoastaan maa hänen mielestään, niin: on kai hän joskus käynyt sitä katsomassa, — mikä olisi estänyt? Mutta maan kauneus himmeni, kun hän tuli sitä lähelle, kaikki suhteet pienenivät: vuoret laskeutuivat, tasanko tuli ahtaaksi, ja hän kaipasi sieltä pois. Maa oli siis jokin lapsuudenkuvitelma vain, — joka loitolla ollen sai armaan hohteensa. Se oli myös tottumus, että on lapsena käsketty ihailemaan isänmaataan. Mitä? Onhan joka maalla kauneutensa, hetkeksi. No, miksi ei siis pysyä loitolla, — jos juuri ja ainoastaan siten saa kauneutta, — sen toki Ribby-Tom tiennee.

Vai ihmisetkö olisi isänmaa? Hän ajattelee heimoaan, — mutta välittäisikö hän aivan erikoisesti heistä, jos joukkoon sattuisi? Eivätkö he ole puutteellisia kuin ihmiset joka paikassa? Ovathan ihmiset kaikkialla kuitenkin samoja, — tyhmiä, ihmislapsia. Yhtä hyvä lienee nähdä ne täällä kuin kotona, — joka paikassa he ovat yhtä — intressantteja.

Mutta jos maa ja sen ihmiset eivät ole kumpikaan mitään kaivattavaa, jos niiden paras hurmaus on vain — kaipaus, niin eivät kai ne yhteensäkään ole mitään? Eivät sille, joka ei ole niistä rahallisesti riippuvainen, — ja niin ei ole Ribby-Tom, tuo kultapilvellä ajelija. Vai olisiko isänmaa niiden menneiden sukupolvien työmaa, jotka ovat uurastaneet tulevien polvien hyväksi? Mutta ovatko he mitä saaneet paranemaan? Millaisia hyväntekijöitä he siis ovat, — jos sitä aikoivat ollakaan? Isänmaa on siis jokin, jossa rakastaa — itserakkauttaan, puutteellisuuttaan, heikkouttaan. Mutta Tomilla ei _puutetta_ liene, ja mitä heikkouteen tulee, niin: hän näyttää nyt filosofoivan. Vai kuinka on asian laita, — jos nimittäin se isänmaan ikävöimistauti häntä nyt vaivaa; ja tauti, eihän se ole hyvettä vaan heikkoutta!

Kotiako hän kaipaa, pientä suloista, siis naista, rakkautta ja lapsia? Niinkuin hän ei tietäisi, kullan-kukko, joka on saanut vapaana rakastaa, mitä samaa satakertaisesti märehdittyä rakkaus on! Huudahtaa yhdelle: Ah, minun ruumiini sielu! Ah rakkaus! _Je fadore! Quel delire! Quel jouissance!_ Minä itken! Panttaan housuni tähtesi! _A mourir!_ Ja niin rakentaa yhdelle kodin. Sitten näkee, että yksi oli paras loitolta nähden ja että niitä oli legio, joita voisi yhtä hyvin rakastaa. Mutta velvoitukset, uskottelut tai puute sitovat juuri tuohon ainoaan, — jos sitovat. Mutta mikä sitoisi Tomia, kultaista jumalankuvaa, pyöreää, vapaata, itsevaltiasta, — jolla on ollut valta kokea, että rakkaita on legio! Sellainen on rakkaus — hänelle, jonka auton edessä liihottelee joka päivä perhoslauma, niin ettei hänen tarvitse kuin haavilla heitä pyytää: kultaisella haavilla, — tuon pyöreän, pehmeän, hymyileväisen, jonka olen nähnyt ajelevan huvikaduilla kiiltohattu harmahtavalla ohimolla heiluen.

Näitäkö lienee miettinyt Ribby-Tom, nahkasohvalla kellotellen? Huokaako hän vieläkin? Kiusaisiko hän yhä jumalia, tuo onnenpoika? Mistä syystä? Ärtyiseltä hän näyttää vieläkin, — kuin jokin olisi radaltaan poissa. Ja hullunkurisesti hän nyt naputtaa sfinksillään pöytään, jotta kyyppari juoksee kiireesti hänen luokseen ja kumartaa hänelle kuin bamburuoko taifun-myrskyssä, — sillä mahtava on Tom joillekuille, tuo kultapoika. Kuin palmu pyhälle perheelle kumartaa luihu kyyppari hänelle. Ja nenäänsä puhaltaen tilaa paroni sikarinsa ja juomansa, lyhyesti, äksynä. Mutta salaa iskee kyyppari piccololle silmää ja puraisee alahuultansa, rientäessään tuomaan juonikolle tilattua. Pian kantaa kyyppari sikarit ja antaa Tomille tulen ja lennättää sitten hänen eteensä kuuman, höyryävän juoman.

Jokin häntä vieläkin vaivaa ja hermostuttaa. Ei nähtävästi hälinä, joka kahvilassa kasvaa, ei soittajain harjoittelu sivuhuoneessa. Kaiketi — kärpänen, joka tulee luistelemaan hänen päälaelleen, imelän höyryn viehättämänä, mikä nousee hänen lasistaan. Se on suuri kiukun syy, tuo pieni kärpänen kaiketi, — muun puutteessa! Vai ajatteleeko hän, että hänellä pitäisi olla esim. sukua, poika, toinen tuollainen Ribby-Tomin kaltainen? Ei, parempi. Hahaa, — niinkuin ihmiset tulisivat paremmiksi tai pahemmiksi, — kun ovat — ihmisiä. Yhdenlaisia — Jumalan edessä. — Mitä hän "unelmainsa" toteuttajalla, — hän, joka ei ole koskaan voinut ehkä mitään unelmoida, sillä hän on kaiken saanut.

Työtäkö hänelle vielä pitäisi olla, — tuolle pyylevälle, puhkuvalle kellukalle, — tuolle ruutupojalle elfenluusta ja teak-puusta ja kullasta. Tuolle miekkoiselle! Hahaa — nouskoonpa hän aamulla haahkanpesästään kello viiden aikaan ja menköön kaivamaan ratavallia, — hän, jonka ovelle kamaripalvelija hiipii kello kymmeneltä päivällä kuuntelemaan, joko hän on valveilla. Hahaa — moni virastomies haukottelee pulpettinsa ääressä ja ajattelee kadehtien: Ollapa kuin Ribby-Tom, — vapaa, ulkopuolella, yläpuolella, — Pekingissä, Calcuttassa, kaikessa, — paitsi tässä pulpetin ääressä. Ollapa niin, ettei mikään sitoisi. Moni sellaista miekkoista kadehtii; kyllä kai hän siis onkin onnellinen.

Vai mitä voisin vielä ajatella hänen ikävöivän? Kunniaa, mainettako — laakerinlehtiä tuon kaljun päänupin ympärille. Töistä ihmisten hyväksi, jotka eivät koskaan muuksi tule kuin mitä ovat. "Neron" töistäkö, jotka eivät mitään auta, — joista nero ei kuoltuaan mitään tiedä. Ikuisuuttako hän haluaisi uskoa? Mitä se ikuisuudella, joka on saanut maassa kaiken onnen maistaa. Vain köyhät tarvitsevat autuutta.

Mitä hän on siis niin nurjalla päällä? Varmasti hän kiusaa jumalia, en muuta ymmärrä. Mutta sehän on paha, — ja miksi hän sekautuisi niin käsittämättömiin mietteihin, viisas, itsekäs maailmanmatti?

Kiusaisiko hän näin jumalia? Älä toki tee sitä, Ribby-Tom! Mikä olet sinä jumalia kiusaamaan! Aika porho sinä kyllä olet kultinesi, mutta tyhjää sinä olet kuitenkin heidän rinnallaan. He ovat sinulle antaneet suuren onnesi, — mutta heillä on kyllä neuvonsa sinullekin, jolta ei nyt mitään puutu, joka olet irti kaikesta, — jos he sitä vain tahtovat ja jos sinä sitä tahdot! Naksaus vain heidän sormillaan, — ja sinulla on parantumaton vatsakatarri. Niksaus vain, ja voit kuolla auto-onnettomuudessa, sinä osteripussi!

Älä kiusaa siis jumalia, sinä onnellinen, sinä maailmanmatkaaja, milloin lordi, milloin pajari. Ole sinä viisas bramiini, — jos filosofoit, niin tee se edes viisaasti.

Ja niin hän kai tekeekin, — sillä nyt hänen kasvojensa kalseus näyttää sulavan, kun hän nauttii höyryävää juomaansa. Hänen poskiinsa tulee vaalea, kaunis punerrus. Silmät aukenevat suuremmiksi, — ja huulet jo hymyilevät, kun hän tupsauttelee sikarin savua entistä keveämmin. Hän puhaltelee lasiinsa leikitellen ja höyryjä hajoitellen. —

Ilta oli tummentunut, kaasujen ja sähköjen loimu kirkastuu. Väkeä lisääntyy.

Kas niin, nyt on Ribby-Tom virkistynyt. Nyt hänen kallonsa ympärillä on gloria-kiilto, melkeinpä autuaallinen. Ei liene tuhmasti filosofoinut, — jos sitä tekikään.

Luultavasti häntä kiusasi vain reumatismi, — se lienee hänet keskipäivällä herättänyt pahalta kyljeltä, ja nyt kunnon juoma sen lievensi.

No, se on vähäinen vaiva. Moni ottaisi sata reumatismia, jos saisi hänen muun onnensa, tuon, jolle ei ole annettu työtä, ei kotia, — jotka tuskin jumalien lahjoja lienevätkään. Sillä milloin on kuultu jumalien otsansa hiessä työskennelleen tai kattaneen tupaansa?

Mutta joskus on Zeus langennut ihmislapsille kultasateena, — niin, ihmisten _tyttärille_, — harvemmin hän kai on satanut kultaa ihmisen poikain kohdalle. No, sitäpä harvinaisempi ja jalompi on Ribby-Tomin onni.

En voi muuta kuin olettaa, että tuo jumaliaan kiusannut lapsi on nyt päässyt reumatismikohtauksesta.

Symbaalit helisevät, naiset tanssivat. Ribby-Tom puhaltelee renkaitaan ja hyräilee ja lyö hiljaa tahtia jalallaan, hän on jo antanut keppinsäkin pois. Jo vilkkuu veitikka hänen ruskeista silmistään, kun naiset luovat häneen huoaten katseensa, — hänen sormuksiinsa ja harmahtaviin hapsiinsa, jotka säteilevät jälleen nuoruutta. He tietävät, mitä kannattaa rakastaa, — yksin kallista Ribby-Tomin keppiäkin. Ilta on parhaillaan. Naiset kumartuvat sangen rakkaina yli hänen olkainsa, naiset silkissä ja kalleissa töyhdöissä. He tuudittaisivat hänet uneen kuin lapsen, he antaisivat hänelle "kaikkensa", — hän on tytöistä ihmeissään. Mutta hän vapautuu heistä, saattaen samalla parilla frangilla Ganymedeksensä, joka ajoi naiset loitommalle, kolmanteen taivaaseen.

Niin, lihavuutta puhkava ja hymyilevä Ribby-Tom ei kai kiusannutkaan jumaliaan, hyväntekijöitään, — tuo shakkilauta, ruskean ja keltaisen kirjava, tuo yksinäinen ja vapaa. Ei, hän ylistää jumaliaan: isäänsä, Uruguayn tupakoita ja Paraguayn lammaslaumoja.

SEINEN PROOMUT.

Kuulaana syyspäivänä ja keskellä jättiläiskaupungin harmaata utua ja pauhua ja sauhua virtaa Seinen vuo, ja raikas koillinen puhaltaa.

Se virtaa rautaisten siltojen alla, jotka tutisevat satojen pyöräin niillä kieriessä, ja ikivanhain kivisten siltakaarien alitse, — ja vihurit kiitävät iloisesti virran vihertävällä kalvolla myötävirtaan. Rantapuistojen lakastuneet lehdet varisevat Seineen, ne soluvat jonoina joen pinnalla, alas, monien siltain alitse, — keskellä utuista ja pauhuista ja sauhuista kaupunkia.

Vihreät laineet hyppelevät iloisesti, kun raikas tuuli lentää koillisesta.

Ja siltain kaariteitä soluvat Seinen proomut, kymmenisenä jonona, — myötävirtaan, — kohti raikasta valtamerta.

Vihuroiva vesi ja pois kierivä virta, ja koillistuulen tuoksu, — ne saavat vereni riemuun.

Nuo kauniit, pois matkaavat proomut! Pitkänä jonona, — kukin matala ja kaita, perästä ja keulasta pyöristetty! Kuin sukkuloita ovat nuo puunväriset tai tervanruskeat proomut, jotka lähtevät kohti merta, valtamerta.

Niillä on tasapohjat ja sirot ankkurit ja pitkät, notkuvat peräsinvivut. Ja valkeana hyrskähtelee vaahto niiden pyöreään rintaan.

Kun raikas koillinen puhaltaa... Niin ne kiitävät pois kaupungista, pauhuisesta, utuisesta, sauhuisesta, — silta sillan jälkeen, — kohti vapaata merta, nuo proomut, sileäkantiset, että niillä voisi vaikka tanssia.

Ja proomumiehet seisovat pitkää peräsinsalkoa käännellen, mielestäni iloisina: toinen jalka sirosti koukussa ja yllä vihreä tai punertava merimiesjakku, jonka kaulus lepattaa tuulessa. Ja tuosta juuri allani soluvasta proomusta kohoaa kajuutasta sauhu, — ja ruorimiehen edessä seisoo nuori tyttö nauraen ja puhellen, nojaten notkeaa vartaloaan matalan kajuutan kattoon.

Ja haukkuen juoksevat koirat pitkin proomujen vankkoja reunoja. — Niin pitkänä jonona, — rautaisten siltain alitse, joita ajoneuvojen pyörät tutisuttavat, ja ikivanhain ja harmaiden siltakaarten teitä, — pois keskeltä jättiläiskaupunkia, pois pauhuista, sauhuista, kohti Havrea, raikasta valtamerta.

Nämä Seinen proomut soluvat minusta lännen merille päin riemuiten, kuin Paltamon tervavenheet rientävät suurten ja surullisten metsien keskeltä länttä kohti. Sillä ääretön kaupunki, syyspäivänä harmaa ja utuinen, on kuin suuri syksyinen metsä, se on pauhuinen kuin autio metsä syysmyrskyssä.

Ihmekö siis, että näyttävät mielestäni riemuitsevilta nuo kaidat ja pitkät Seinen alukset, kun ne kulkevat ja kääntelehtivät siltojen alta tulevana jonona, vaahto keuloissa kuohuen, — kun virta vie ja hinaajat kiidättävät ja tuuli avittaa, — solumalla kulkien, savu kajuutoista suitsuten, kirjavat kaulukset liehuen, — kohti raikasta valtamerta. Kohti Atlanttia, — Atlantista.

Kuinka? Atlantista? Sitäkö, joka sadussa kätkeytyi aarteineen merten pohjaan? Jota ei ole.

Ah, vain Roueniin ja Havreen ne kulkevat, ainoastaan toisia samanlaisia kaupunkeja kohti, — sumuisia ja pauhuisia. Sitä edemmäksi ne eivät aio, sinne ne pysähtyvät, sitä loitommalle ne eivät jaksa, nämä tavalliset ja avuttomat proomut, kuorma-alukset. Ne palaavat jälleen ylävirtaan, palaavat iäti, joutuvat entisille kohdilleen, — tuoden kivilohkareita ja sementtiä, jauhoja sekä viiniä tomuisissa tynnyreissä, sikuria, kahvia, sokeria, — vieden meren rannalle jättiläiskaupungin sepelisoraa ja raudan kuonaa ja rautaromua ja kalkkia ja rupaa.

Minne Atlantikseen? Sinnekö, joka on merten syvyydessä, jota ei ole. Vain kaupunkeihin, kilpaaviin, kiitäviin, turhaa touhuaviin, sauhuisiin...

Mutta hyvä, että ne edes lähtevät! Että ne edes liikkuvat. Etteivät ne aina voi olla paikallaan, nuo tavalliset ja vaatimattomat proomut. Että ne edes vaihtavat, — ikäänkuin hulluttelevat. Ja että edes muutto tuntuu riemulliselta, — myötävirtaan, raikkaassa koillistuulessa. Koillistuulessa, joka minulle tuntuu humahtavan: Hyvä on, että on onni, joka on siellä, missä ihminen ei ole...

Niin kulkevat Seinen proomut, — siltain alitse, kun joen virit hyppelevät vihreinä ja syyslehdet soluvat virran harmaalla kalvolla, — miehet ruorissa pakinoivat ja tyttöset nauravat, koirat haukkuvat. Niin ne kulkevat keskellä kaupunkia, joka on pauhuinen, sumuinen ja sauhuinen, — kohti raikasta valtamerta, kohti — ei mitään.

KOHTALON TÄHTI.

Muhammed:

Minne johdat minua, säteilevä tähteni?

Erämaassa, — siitä on jo kauan, — erämaassa, jossa aurinko paahtoi kuin vaski, tai surullisessa erämaassa, koska iltarusko punersi hietameren, minulle ilmestyit, ihana, kohtalon enkelin otsalla.

Tumman, sinisen yön holvin alla, taivaasta, jossa tuhansien tuhannet kultatähdet tuikkivat, luolassa itkiessäni, — siitä on jo kauan, — ja hentoja käsiäni kurotellessani, — silloin ilmestyit minulle, pyhä, valkea enkelini, ja vapisin.

Pyhään Mekkaan sinä minut johdit, vaeltamaan kaupunkiin, joka keitaassa hohti, sinä riemuotsainen ja säteilevä: säteilevä tähti otsallasi.

Että julistaisin uutta oppia, uutta uskoa, kauneutta, raikasta kuin tuuli, joka erämaassa lentää.

Että herättäisin erämaan heimot teltoistaan, hurjat heimot karkeloon kutsuisin. Että rientäisimme valtaamaan sinulle, Allah, uusia maita, uusia virtoja, joita ei korvessamme ole, uusia, hohtavia meriä, oi Allah!

Pian oli hiottu keihäät, pian oli taottu tuhat sapelia, tuhat välkkyvää käyräsapelia kuin kuun sirpit. Niin kiiti beduiiniparvi pilven pyöränä ja silmät haavetta loimuten, nauraen sille, jota se odotti: oi itäiset virrat, oi jalokivet kuormattuina erämaan laivain satuloihin!

Ne valloitin, juuri sen, mitä halusin, sinä johdattava tähteni.

Mutta koska sen sain, mitä minut saamaan tahdoit, kun sinne tulin, jonne veit, niin silloin sammuit. Ja katso: sinä sytyit taas muualla, ja minä tahdoin nyt muualle ja muuta.

Mihin johdat vielä minua, outo, taivainen tähti?

Pois halusin uskotonten taisteluista, joissa päät koristivat ratsujen rintoja, pois idän kullan ryöstöstä sinne, missä vedet lepäävät tyyninä, missä palmu läpättää ikuisen Niilin partaalla ja sfinksi hymyilee mykässä rauhassaan taivaan kuvun alla, missä mantelisilmät uuvuttivat minut uneen, — sinun hymyillessäsi, oi tähteni, Allahin enkelin otsalta.

Niin minut rauhoitit, niin minä huvikseni läksin sitten ylös valtaamaan taas uutta, kuin ajan kuluksi; katso, sinä olit kylmentänyt otsani ja muuttanut vihansapelin hymyileväksi järjeksi kuin tikariksi. Sitä sinulta tahdoin, sen sain, kohtaloni, Allah.

Mitä on saatu? Kuin rakkaus, kuin puku naisen yllä: outo on kaunis; — koska sen riisuu, ei siellä kauneutta ollut, se oli katsojan silmissä, hänen odotuksessaan. Siispä tahdoin taas odottaa, rientää kokemaan Baalin ja Astarten, kullan ja himon.

Mutta Jumala oli kuitenkin yksi, sinä, Allah.

Jaa, siitä on kauan. Mitään, missä ennen olin, en halaa.

Minne tahdot mua vielä? Tahdotko minne, Itämaitten tähti? Kaukaisimmat maat, tuntemattomimmat meret minua houkuttelevat, ehkä, haaveen metsät ja loistokukka-maat, merkilliset, ennen näkemättömät. Tahdotko minua sinne, säteilevä tähteni, kaunis kuin aurinko?

Katso, minä olen väsynyt, luulen, että en niitä maita enää näe. Minulla on valkeita suortuvia, — ah, kuinka ne kerran kiilsivät, oi Allah, sinun lahjoittamasi voimanhapset! —

Muut erämaan lapset, en minä, ovat niiden tuntemattomien merten takana kerran veisaavat sinulle voittolaulunsa, — asettuvat sinne, rakentavat sinulle säteilevät temppelisi, joita minä en rakentanut, joka matkasin ja viitoin teitä. He sinulle veisaavat kunniaasi, oi Allah.

Niin luulen, vai minne aiot minua, tähteni?

Vai vietkö tummaan paratiisiini, Aishan helmaan, tuon suloisimpani, orjani, valtiattareni, — jonka sylissä on hyvä hulmahtaa viimeisen veriaallon, katsoen sinuun, tähteni, kaipuu?