LAULU MAANTIELLE.

Maantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa laulun sinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet rajaton, lopun-näkymätön!

Maantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka olet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista asti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.

Pieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota humaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin katsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta vasten nojaten:

"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."

— — oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimmäinen oli kaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.

Se oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. — Ja silloin huomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa kiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana, aukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään, rakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit lainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti alamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta, poppeleita ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka kellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.

Silloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin aavistus.

Olen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua rakastanut enimmän maailmassa, — ehkä yhtä paljon vain liitäviä pilviä, — kotimaassa ja muuallakin, — sillä sinä olet universaali kuin itse kauneus.

Sinä veit minut kotilaaksosta surumielisenä elokuun iltana.

Ensimmäisillä seikkailuilla diligenssissä mielistyin varrellasi majatalojen vallattomaan riemuun.

Ajoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että sinä johdit minua sieltä pois, sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa kai sinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien.

Ja sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina. Ensimmäiset lauluni olet sinä innoittanut. Ensimmäiset ihanat, melkein lapsen kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.

Niin, ne olivat onnen päiviä, mutta niitä seurasi muuta, — elämän vaihtelu kuin maantie, joka päivänpaisteisilta vainioilta painuu metsän pimentoon.

Sinulle, uskottu, ovat kyyneleni tippuneet. Sinua pitkin olen sairaana kulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille, kuin unhotuksen virroille, — kunnes taas olet kutsunut minut elämään suloisilla, epämääräisillä lupauksillasi.

Mitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut kanssani kuin ystävä käsikoukkua, — kesin, talvin, keväällä, rattaiden pyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin harmahtava nauha.

Enkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiidin seurassasi hanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?

Enkö sinun varrellasi metsäruusulehdossa voittanut sinisilmäistä neittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani?

Enkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia ohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, — tuskaan, että olin unohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa sinua parempana!

Taas kiidin veikkojen kanssa elon-uhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen, syksyn keltaisen kuun kumottaessa.

Ah, sadat ja parhaat ovat minun muistoni sinusta, öin ja päivin, talvin ja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi, jalon, kiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.

Ja kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen synnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan astella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat jo astelivat.

Ja muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle, joka kahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän, tumma, kääntyi ja kietoutui kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon väristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja ylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.

Kesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa naista, — senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi kiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia kuljettavaan pilveen... Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin meren sannan, joita ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo kulkea, yhä kulkea, kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa nähdä mitä tulevan käänteesi takana piilee? Mitä ihmisiä ja kohtaloita olet näyttänyt minulle! Viisautta, — hulluutta. Kuinka onnellisia ollaan hevosenkengän kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta minä tunnen rikkaat lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai ajoin vaunuilla. —

Ah, maantie, kuinka syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten keikaileva ja kevyt olet, kun kevät-ilta hymyilee ja sielussa herää suloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.

Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas kuin elämä! — Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet lumivalkea, — siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.

Miten erilainen kuin kotituulella ollessasi, — lapsuuden laakson maantie, jonka varrella emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista kirkasta viinaa.

Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. — — —

Ja sinä, joka olet kaikkea, — sinulle en ole ennen laulanut! — Parhaalleen on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka on kuitenkin uskollinen? — Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin se rakkaus, jota — ei ole missään.

Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa, kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakuta ihmistä, johon tutustuu tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi, suuri, tuntematon, iäti uutta antava!

Niin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa! Mutta tänään näin sinut jälleen — Jumalan kiitos! Pelastitko minut vielä kerran kuolemasta, paikalleni juurtumasta kuin puu? — Näin sinut taas tänään ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Parisin ruohoisilta valleilta! Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä höyryt, siellä riemuiset lähtösoitot, vihellykset!

... Menet jonnekin, riemastut, katselet, — kaikki tulee pian tutuksi, nähdyksi, — rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin määrätön, että se aina pysyy kauniina, — sitä kauniimpana, kaunoiseni.

Jälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä _nyt_ tiedän mihin sovellun?

Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota olen rakastanut enimmän maailmassa.

"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."

Paris, marrask. 1911.

JUNASSA.

Vaunuosastossa ottaa nuori ja harmaaihoinen pappi käsille kultareunaisen rukouskirjansa ja alkaa lukea höpötellä, tuo, jonka naama on litteä kuin loukussa olleen rotan ja parransänki karkea.

Hänen vieressään istuu ranskalainen nuori mies, ja pappiin katsoessaan hän vetää suunsa hymyyn, silmähtää uudestaan pappiin ja sitten nuoreen madameen, joka istuu häntä ja pappia vastapäätä.

Madame ottaa vilkkaasti vastaan hänen hymynsä, kuin tempaisemalla, ja vilkaisee pappiin; ja häntä hytkähdyttää niin nauru, että hänen täytyy kääntyä ikkunasta katsomaan.

Ja hymyilevä nuori mies keikahtaa sohvalla selkäkenoon ja ummistaa silmänsä kuin uneen. Ja madamekin kallistaa nyt keikailevasti kasvonsa seinän nojaan, ummistaa silmänsä, mutta povi kohoilee huokauksesta.

Sillä välistä he kumpikin raottavat silmiään ja katsovat toisiinsa, ja nuori mies hymyilee sitten silmät ummessa ja ojentelee kiusaantuneesti sääriään.

Pappi, hän supisee kultareunaista kirjaansa; nyt hän katselee varovasti ympärilleen ja luulee, että toiset osastossa nukkuvat. Silloin hän laskee kirjan helmaansa, raaputtelee uutterasti päätänsä ja haukottelee ikävissään.

PILARIN TAKAA.

Suuressa kaupungissa, suuressa kahvilassa viulut vinkuvat ja sähkötulten heijasteet sinkoavat peiliseinästä toiseen... Viulut vinkuvat aikaisin illalla suuressa kahvilassa, ja sellot ja oboet ja piccolot, ja sunnuntaiväkeä kuhisee pilarisalissa: punakoita porvarisrouvia, joita ei arkina siellä juuri näe, porvaris-äitejä höyhenissä ja katinkullassa, tuoden tyttäriään tapaamaan tulevia vävyjään, kävelyttäen meheviä ja muhevia ja punaposkisia porvarisneitoja.

Talvinen sade lyö rankkana kadulla, ja kun kahvilan ovet lentävät vähän väliä auki, koska tulee lisää väkeä tai entisiä lähtee, kuuluu ulkoa kavioiden läiske ja pyöräin räsähtely välkkyvissä vesilätäköissä, ja ovensuussa puhaltaa kylmä viima. Mutta kahvilassa iloitsee pyhärahvas, valossa, sähköliljain peiliseinistä paistaessa, ja viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia.

Paksun, kiiltävän pilarin kupeella istuu — tuon ison, sinisen hattusulan takana — muuan mies kahden naisen seurassa. Mies on pitkä, hän heilahtelee tuolillaan, hän on kuivanahkainen, mutta hänen nauravat huulensa ovat paksut ja punaiset, ja hän on kiilusilmä; — tukka on lähtenyt keskeltä päälakea vakona melkein niskaan asti. Hän ja hänen molemmat naisensa nauttivat kuumaa viiniä, naiset, joista toinen istuu miehen vieressä: laiha ja vanhahtava, mustiin puettu. Hänen nenänsä selkä kohoaa kuin setolkka, hän on sormuksissa, ja hän on kelta-ihoinen. Hän hymyilee ja huokaa; hänellä ei ole kädessä hansikkaita.

Mutta näitä kahta, herraa ja tätä naista, vastapäätä istuu pilarin vieressä kolmas. Hän on vaaleaverikkö ja nuorempi, hänen kasvonsa hehkuvat — kuumasta viinistä. Hän on punainen kuin ruusu — tekoruusu. Hänen silmänsä ovat kuin mustansiniset orvokit, niissä on kostea ja riemukas loiste. Hänen povensa aaltoaa, — ja hän näyttää kirkkaita hampaitaan, — hän on kipinä, tunnetta ja tulta. Hän vilkuu kulkevia, ja silloin hänen päänsä pyörähtelee ja heittyy vilkkaasti kuin iloisen penikan. Hänen puseronsa on valkea, täynnä rimssuja, ja lihalliset rinnat kohoilevat pitsien alla. Hänen melkeinpä ranteettomat kätensä ovat valkeissa hansikkaissa ja pää Egyptin haikaran sulissa, pää, joka heiluu ja keikkuu edestakaisin, — kun viulut laulavat ja helisevät valssia. Pää heiluu tahdissa olalta toiselle, ja suu hymyilee, — totisesti hän on taivaassa, seitsemännessä taivaassa. Suu hymyilee, se on kuin herttakuvio: ylähuuli kuin pieni ja aivan kaareva jousi, alahuuli kirsikka, — silmät välkkyvät kuin jalokivet, valejalokivet. — Niin valssin tahdissa, kun viulut vinkuvat ja sellot veisaavat ja oboet puhaltavat ja piccolot livertelevät, — sähköliljain heijastuessa peilistä peiliin.

Ja tummaverinenkin nainen hymyilee, näyttäen miettivältä, ja hänen sydänalansa liikahtelee raskaasti. Ja kaikki kolme he juttelevat vilkkaasti keskenään. Tuon vaaleaverikön taivaansiniset silmät ovat vähän väliä käännetyt yläluomia kohti, kun mies puhelee toiselle, miettivän näköiselle naiselle, — ja vaaleaverikkö on kohtelias tummalle, joka hymyilee ohuilla, värähtelevillä huulillaan, mutta ei ylentele nenäänsä riehakasti kuin hän. Ja herra raapaisee jakausta, joka ulottuu niskaan asti, luonnonjakaus,— ja hän on jalo ja iloinen kavaljeeri sekä keltaiselle että punatulle,— ja heillä on hauskaa pienen, pyöreän pöydän ympärillä, pilarin vieressä ja hehkuviinin ääressä, — kun viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia ja sähköt monistuvat tuhansina heijasteina peiliseinästä toiseen.

Ja sitten vaikenee valssi, ja väen sorina ja nauru ja humu kuuluu, ja ulkoa sateen lätinä, — ja nyt pauhahtaa orkesterista kukkien ja palmunlehtien takaa "Manon". Silloin juttelevat he kaikki kolme entistä hartaammin ja innokkaammin, joihinkin asioihin vakavasti syventyen. Tämä laiha ja käyränenäinen ja punahuulinen mies puhuu totisesti ja innostuneena tummapukuiselle naiselle, ja myöskin pilarin tuolla puolella istuva vaaleaverikkö, jonka sieraimet laajenevat ja suu huohottaa, kun "Manon" itkee ja ilkkuu ja nauraa, hänkin puhuu iloisesti, joskin hajamielisesti, suruisesti hymyilevälle tummalle. Niin he puhelevat. — Ja yht'äkkiä ilmestyy heidän puhellessaan pilarin takaa ja sen takimmaista sivua hiipien valkeaan pitsihansikkaaseen verhottu naisen oikea käsi, — ja samassa ojentaa kaljuraivoinen kavaljeeri vasemman kätensä puhellessaan pilarin taakse. Ja valkohansikkainen pieni käsi, se haparoi, se vapisee, se etsii hätäisesti kuin sokea. Ja käden omistaja huudahtaa riemusta, kun mies löytää viileän pilarin takaa pehmoisen, pyöreän käden, ja nyt tempaisevat, puristavat vapisevat kädet toisiaan. Samalla kun herra ja vaaleaverikkö puhelevat vakavasti ja päätä nyykytellen tuolle tummalle ja laihalle, joka tutkivasti vilkaisee ylös ja jonka silmät näyttävät yhä tummenevan.

Niin, hän on tosiaan kasvoiltansa harmaa, mutta hän hymyilee, hänen pienet silmänsä ovat kovin mustat, mutta nyt hän nauraakin. Ja nyt vasta hän luo riutuvat kasvonsa pois, — peiliseinään päin, josta pienen ja tupsutukkaisen soittoniekan kasvot ovat katsoneet häntä jo aikaa, vaikka hän ei ole niihin katsonut, kun ne huomasi, — noihin vakaviin kasvoihin ja silmiin, jotka ensin tähtäsivät vaaleaverikköä, keikaillen ja silmiä välkytellen ja lapsellisesti, tuota nuorta naista, jolla on suu kuin herttakuvio. Soittajan kasvot ovat hetkisen olleet katkerat ja väsyneet, mutta hänen silmänsä kirkastuvat jälleen, kun hänen ja tuon tumman katseet yhtyvät peilissä, pyytävinä ja onnellisina, — samalla kun kiihkeät kädet tempovat toisiaan pilarin takana.

Niin, "Manon" pauhaa, viulut vinkuvat, ja sellot ja oboet kumisevat, ja piccolot livertävät — suuressa kahvilassa, jossa tuoksuu naisilta ja vaniljalta ja kukkasilta, myskiltä ja äitelästi hehkuviiniltä, — kun sähköliljat loimottavat tuhannesti toistuneina peileissä ja sunnuntairahvasta kuhisee, sateisena talvi-iltana.

UNI.

Kerran näin unta, — se oli sumuinen illansuu, ja korkealle kammiooni kuumotti jättiläiskaupunki sinertävänä siluettina, ja kalvaankellertävä kuu oli kohonnut ja paistoi ikkunaani synkän Notre-Damen takaa. Minä olin palannut kaupungilta turhalta kululta ja hervahtanut uneen.

... Näin kauniin puiston, jossa suorat käytävät ulottuivat äärettömiin. Aurinko paistoi, ja taivas hymyili ja ilmanranta välkehti kuin helmiäinen: sinisen ja vihreän ja kullan vivahteissa. Taivaan alla hymyilivät kuvapatsaat peitellen kädellään sulojansa. Kukkalavat paistoivat valkeina ruutuina, ja niiden välistä suihkusi heleänsinisistä lammikoista vettä taivaan korkeuteen, ja kun suihku putosi jälleen alas, rapisi se puiden lehvistöissä, jotka hohtivat tummaa sineä. Mutta suihkujen helmirihmain takaa siintivät kaukaa riemukaaret.

Siellä oli kaikkea ihanuutta. Suloiset nurmikentät nukkua puiden siimeessä, ja temppelit pilaristoineen. Siellä oli päivänpaistetta, — siellä ei ollut ihmiskasvoissa köyhyyden vääristystä. Siellä välkehti vain silkki ja kultatikkaukset, ja siellä ui sielu keveänä kuin valkoviinissä. — — Se kuva minulle kangasteli unessa.

Ja ajelin jotakin — joka keijui kultapallolla edessäni ja liehui pois edestäni. Ajoin kauan, puistossa ristiin rastiin, toivovana ja nauraen, mutta välistä levähtäen.

En tiedä, miten aikani lienee siellä mennyt! Mutta silloin minä kuulin äänen, joka sanoi minulle: "Sinun täytyy kuolla." Ja minä heräsin.

Heräsin kiireesti hengittäen, ja silmät raottuivat ja jäykistyivät tuijottamaan kalpeaan kuutamoon. Ja sydänalassa oli vaiva, joka väänsi melkein suun itkuun. Mutta yhä kajahtivat kammiossani ikäänkuin sanat: "Sinun täytyy kuolla."

Vaikka aistejani yhä kiehtoi se, joka oli kiitänyt kultapallolla edeltäni ja joka ei mitään ollut kuin unta. Yhä se kiehtoi selittämättömästi. Ja minä vaikeroin: yksi ainoa seikka on elämässäni, joskin voin muuten sanoa: vieläkö enemmän ihanuutta luojaltani vaatisin? — yksi on siinä raskasta: että täytyy kuolla.

Kuu välkkyi ikkunaan synkän Notre-Damen paritornien viereltä. Se oli kellertävä ja kalpea kuu, joka levitti valoaan himmeältä ja utuiselta taivaalta. Sen valo oli itkun-surullista, se lekutti kuin kuolinkynttilät.

VANITAS.

Kaukana on suurkaupungin arkinen harmaus, sen hurina ja helinä ja ryske, sen kivihiilenlöyhkä ja katujunien jyskytys, pillien käheät hihkaisut. Versailles'issa syysaurinko säteilee.

Säteilee vienona penikulmaisessa ja soikeassa puistossa, terasseilla, joilla puiden tummat kuutiot ja kartiot kohoavat, — kaukaisten tekojärvien väreileville vesille loistaa sen valo, ja vaaleaan linnaan, joka hohtaa kummullaan, sen kymmeniin saleihin.

Surumielistä ja tyyntä säteilyä, ikuisen auringon hohde katoavaan, kauniiseen maailmaan.

Puutarha, jonka reunama on viivasuora, ulottuu kauas, metsän sininen väri sulaa autereisiin etäisyyksiin, kuin sinertävien soitten utuun. Ja keskellä sini-siimeisiä puistoja loistaa tuo linna aukealla, jossa kymmenien suihkulähteiden vesi leikkii ja väreilee sateenkaarina.

Järven kuvastelevilla rantamilla kulkevat huvikävelijät, pari siellä, toinen täällä, hiljaa. Sillä syksyhän on, — puistokujain holvistossa pudottavat kastanjat kiiltäviä, punaisia hedelmiään, kukkalavojen loisto sammuu, ja terasseilla ovat suuret, pallomaiset myrttipensaat sameanväriset. Metsistössä, jonne huvikävelijät painuvat, on jo madon tahrat tammien lehdissä, syys pukee maat heleään keltaan ja varistelee kultaa kulkijain poluille, kun he astelevat jumalatarten ja sankarien kuvain ohitse, jotka surevat tummin kasvoin ja verhoutuvat sammaleeseen, — unohdetut ja rammat, yhdeltä käsi poikki, toiselta jalka lyijyllä paikattu.

Niin he kulkevat jättiläiskokoisten kukkamaljakkojen ja neliskulmaisten laakeriruukkujen ohitse, joissa laakerit näyttävät lakastuneilta. Niin myöskin pitkän linnan saleissa, joissa heidän askelensa autiosti paukkuvat.

Ja syysaurinko säteilee kimaltaviin saleihin, hiljaiselle kentälle, jossa on ristinmuotoinen järvi ja jota ulottuu ilmanrantain utuun.

Linnan ikkunat säteilevät, mutta liikettä ei niissä näe. Ja kun siirtyy sen saleista, joissa askelet parkettilattioissa kolkosti paukkuvat, huvimetsään, ei kuulu siellä kisaa eikä naurua, ei elämää ja vilinää. Vain lintunen visertää syysauringon paisteessa, — autiossa, suuressa metsässä, jonka tammien runkoja kasvipeto, muratti, syleilee tukehduttaen, imee niiden voimaa, — hämärtäen näköalan kuin vihreillä liaaneilla, harvalla harsolla. Omituisina ja villeinä paistavat murattiverhon läpi pyökit, joiden kyljet himmertävät kuin vanha hopea, — poppelit, joiden tyvet työntävät vallattomasti uutta vesaa.

Aurinko paistaa autioon linnaan, jossa asui kerran kuningas Aurinko. Loistossa ja hymyssä verrattiin häntä Jupiteriin, kun hän liikkui näillä terasseilla. Samoili näillä kentillä joukkoineen värikkäässä silkissä ja jalokivissä, — kentillä, missä leikittiin ja kuherreltiin. Mutta kun kuningas läheni, niin valkealla ja karmiinilla väritetyt naiset, jotka läpyttelivät viuhkojaan kuin kalat eviään, — silloin heidän äänensä hiljeni, kunnioituksen ja pelon vallassa, kunnes heitä käskettiin iloon ja leikkiin. Niin hän kulki kesänsä päivinä, kuningas Aurinko, — metsiin, joissa äänet remahtelivat, nyt hiljaisiin.

Missä hän on nyt?

Kysy Trianon-linnoilta, jos ne taitavat vastata. Siellä ovat miljoonat kukat nyt loistottomat ja tuoksuttomat, siellä vain lintu piipattaa syysauringon säteillessä. Puiston pyöreillä aukioilla lakastunut ruoho tallattua, hiekkakäytävät nurmettuneet, mutta sieltä täältä paistaa paljas, raaka savi. Luonto ottaa valtaansa, murtaa ja harventaa leikatut lehtimajain holvit, kätkee sammaleeseen suihkulähteiden kuvat, — niinkuin sadun prinsessat unohdetaan nukkuvaan metsään.

Huvikävelijät kulkevat hiljalleen metsässä ja hiekkapolkuja Pikku Trianonin, Marie-Antoinetten jalon ja keveän paviljongin edustalle, — hiljaisen Pikku Trianonin, jonka tummissa lehtikujissa on ihmisilo ja nautinto uhkunut, joihin pienet silkkikengät aikoinaan ovat jättäneet leikkiviä jälkiä ja miehen polvet merkkinsä maahan painuessaan. Pikku Trianonin, jonka pienissä ikkunaruuduissa jo ilta-aurinko välkkyy... Nyt ei käytävillä riennellä; harvalukuisten kulkijain olalle vain syyslehdet tippuvat.

Ilta-aurinko pilkahtaa jo, päivä on tyynesti ehtinyt päättymään. Kultana se hymyilee hiljaisessa Pikku Trianonissa, suuressa köynnösmetsässä ja kuningas Auringon Versailles'issa korkealla mäellä. Jo ovat salot ilmanäärillä syvänsiniset. Jo kokoutuu hämy suurten suihkulammikkojen ympärille, joiden suihku on lakannut pauhaamasta; vain särkyneen reunustan lovesta vesi tippuu salavihkaa ja raukeasti.

Ja ylhäälle Versaillesin mäelle, tuonne jättiläisterassille loistavat kaukaa lännen himmeänpunaiset pilvet. Tekojärven vesi välkkyy hämärässä heleänä — kuin punainen risti, — tarumaisena kuin Egyptin virrat, kukkapyramideineen.

Ja marmori-sfinkseineen, joiden selässä leikkivät kupariset amoriinit.

Pää olkaa vasten lepäävät jumalattaret sammalessa, — mutta heidän hymynsä peittää jo yö. Hymyn, jossa tuhannet lukevat viisauden: maista malja, sillä se huuliltasi riistetään; — kuoleman ajatus yllyttää kevytmielisyyteen.

Kuningas Aurinko ja Pikku Trianonin jumalatar, jonka silmät kiiltelivät kuin turkoosit, missä he ovat? Autio ja äänetön metsä, linnan sadat, pian öiset salit, vastatkaa, missä he ovat?

Vain kasa multaa. Tuskin sitäkään. Ei mitään.

Säteillyt ja riemuava Versailles. Vain öisen kuun väikettä neliskulmaisilla järvillä, joiden vettä levät samentavat.

Ja ainoastaan yksinäinen, kellervä kuu pilkistää Pikku Trianonin pienten, vihreäin ruutujen läpi.

ULKOMAALAISIA.

Tanssipaikan ovella rallattavat aamupuolella yötä sähkökulkuset kuin pärpäkön kieli, koreat valot hohtavat avenuelle, sisäportaissa astuvat salahiipijäin jalat tulipunaista, pehmeää mattoa. Salissa säkenöivät kristallikruunut, ja symbaalit helisevät paksussa hienon tupakan ja hien katkussa. Lakeijain ja kyypparien ja pikenttien ja heitukkain punaiset takit vilahtelevat, juomat kuohuvat. Ulkomaalaisia istuu korokkeella.

Kaljupäitä herroja ja Argentinan raavasfarmarien ja Floridan pumpulinkaupustelijain vanhoja vaimoja ja leskiä ja puolivillejä tyttäriä. — Nuo rouvat, paksuja he ovat kuin tynnyrit, heidän niskansa on punaisissa ihralaskoksissa, heillä on kolme leukaa päälletysten, — heidän naamansa on tällainen: ylähuuli yhtyy sieraimiin maalattuna ja latuskana kuin kärsä. Hyllyviä he ovat, nuo vanhuuden raihnaamat, kuin syöttösiat heidän karjakartanoillaan Michiganissa. Sali, jossa symbaali-kurikat iskevät, on kuuma, joten he puuskuttavat hiessään ja heidän silmänsä seisovat pullollaan päässä...

Ja vanhat rouvat ja lesket ja nuorehkot tytöt syövät vatsaansa eläviä ostereita ja raakkuja ja kilpi-etanoita, hyllyvään vatsaan, jota kai kivistää, koska he painelevat sitä punaisilla käsillään, joiden paksuutta barbaariset jalokivet — tai lasinpilsa — yhä tehostavat.

Ja symbaali laulaa, ja viulunsoittaja kulkee pitkin punaista mattoa ja yllyttää alaikäisiä tyttöjä tanssiin, ja huvimestari irvistelee ja vääntelee takapuoliaan kuin Mefisto noidan keittiössä.

Ja vanhat rouvat, nuo raavasrikkaat ja tupakka-rikkaat, he nostavat samppanjalasiaan ämmähumalassa, ja puhkuen he tuijottelevat lorgneteillaan alaikäisiin tyttöihin, jotka tanssivat älyttöminä kuin kaniinit ja tekevät toisilleen pienen tempun, nuo laihat, kalpeat lapset. Ja vanhat, ihratutisevat Pernambucon ämmät, he kilistävät samppanjalla kaljupäisten hentukkainsa kanssa ja huudahtavat alahuuli riippuen kuin lehmällä: "Gesu! Mitä kulttuuria! Hienoutta. Vive la France!"

Tässä viulujen vingunnassa, — ah, kaikki on tuttua, kaikkialla rimputetaan samoin Maxim-säveliä, kaikkialla junat viheltävät samoin ja tupruttavat savua, — täällä hien ja hajuveden ja sikarien ja muun tuoksussa, jossa lakeijain ja pikenttien punaiset takit paistavat kuin ammattiratsastajain, tai kuin luteet, — jossa symbaali paukkuu, — täällä istuu nuori suomalainen dosentinrouva, joka harjoittaa "hiukan" lauluopintoja, hartevan norjalaisen filologin rinnalla. Norjalainen: hän katselee Argentinan puolivillaisia rouvia ja alaikäisiä tyttöjä ja haukottelee, — luulisi hänen leukainsa vääntyvän paikoiltaan. Mutta suomalainen dosentinrouva, joka on ollut jonkin aikaa erossa miehestään ja on hiukan "hm hm", — ah, hänen sielunsa nousee! Hänen profiilinsa on kuin kuonolaisen: leukaa ei juuri ole, pieni nenä on punainen, ja leuan alla on lystikäs syvennys, otsaa ei ole juuri mainittavaksi. Hän näkee edessään samppanjaa, ah, kuohuvaa, ranskalaista samppanjaa, hän näkee tytöt, jotka tekevät toisilleen pienen tempun, ja kääntää nokkaansa hiukan pois, mutta huudahtaa: "Ah, eikö tämä ole unta? Voiko uskoa, että tämä on totta! Punaista, tulipunaista, — kyypparien takit! Noita tyttöjä, kuinka ne ovat suloisia! Kuinka viattomasti ne nostavat toistensa loistavia helmoja. Ne ovat lapsia, — eikö totta? Eikö totta: ranskalaiset ovat suuria, ihania lapsia! Kuinka luonnollista tämä on, päiväperhosille! Kas noita, tuossa vieressä! Tuota tyttöä silkkikoltussa, ruusunpunaisessa paidassa. Ja tuota nuorukaista, — he suutelevat! He _suutelevat_, noin, iih, — he _suutelevat_! Eikö totta, että tämä on elämää! Ah, elämää, _samppanjaa_, ei unta."

Ja symbaali helisee ja huvimestari irvistelee, Argentinan vanhat ja puuskuttavat rouvat tuijottelevat lorgneteillaan alaikäisten tyttöjen helmoja, norjalainen nauraa ja heilauttaa päätään ja haukottelee. Ja dosentinrouva, jonka pienet silmät ovat sirrallaan kuin rotan ja ruosteenkarvainen hiussykerö kurrillaan, hän kohottaa korkean lasinsa ja huudahtaa:

"Ach, minä rakaztan tätä maata! Tämä on espriitä! Eläköön Ranska, elämä!"

Mutta keikkaselkä norjalainen pudistaa jalopeuranharjaansa, hänen kulmakarvansa rypistyvät ylen juhlallisesti, ja vielä juhlallisemmin hän sanoo:

"Madame, — no, juodaan sitten pohjaan! Mennään, — niin päästään — _tuosta ranskalaisesta_!" Ja hän nauraa pirullisesti.

Pikku rouvan silmät tulevat pyöreiksi, hänen äänensä vapisee, häntä melkein itkettää: "Mitä, mitä te arvelette... Herra! Ei, ei..." Ja hän kalpenee, hänen pieni, pysty nenänsä on närkästyksestä valkea. Norjalainen nauraa kyynillisesti. Ja symbaali soi, viulut ulvahtelevat, ja aladobina tutisevat Buenos-Airesin rouvat huutavat:

"Mitä kulttuuria! Vive la France!"

Pölkkypää norjalainen! Juhlallinen karhu, miksi laskit käpäläsi jo Herran voideltuun? Nyt on "heikko" hetki ohitse, huomenna on pienellä rouvalla, joka harjoittele hiukan laulua, päänsärkyä kuin kanalla, jota viina narrasi, niin, mikä katzenjammer! Silloin on madame Esprit'n sielu "en fuite", — silloin on jalosta "esprit-de-suitesta" tullut "esprit-de-fuite". Sillä aamulla istuessanne suurissa halleissa voimistusryypyillä hän juhlastelee: "Miten se oli sellaista — sairaalloista, onnetonta — elämää! Hyi, sitä turmelusta!"

Puupää norjalainen! Juhlallinen — jääkarhu.