Eräästä suolalaivasta hyppäsi nahkatakkinen nuori mies rannalle.

Se oli tuo Ekese niminen kulkuri, jonka viulun rovasti Taszilló rikkoi petshenegimetsässä.

Tyhjäntoimittajan veltoin ammattiaskelin hän loikkaroi rannalla istuvien uskonhartaiden välistä. Tarkasti hän katsoi jokaista silmiin ja nälväisikin erästä hurskasta csücsködiläistä metsästäjää.

— Kova puute vallinnee teidän puolen metsässä, — sanoi hän, — koska olette ryhtyneet kalastajanammattiin.

— Emme me kalasta, — vastasi csücsködiläinen jousimies lyhyesti.

— Ettekö sitä varten tulleet linnaan, että laihan kampelan takia sukellatte koko kolme kertaa veden alle?

Tämä julkea viittaus koski kastemenoja ja niitä seuraavaa paastoateriaa, jonka Gellért piispa tarjosi poikkeuksetta kaikille uusille tulokkaille (niin nimitettiin nuoria kristittyjä).

Poikkikorva jatkoi matkaansa.

Lautan luona osuivat hänen silmänsä erääseen jättiläiskokoiseen, papilta näyttävään ukkoon, joka nurmella istuen paistatti päivää. Hämmästyneenä Ekese katseli ukkoa, astui sitte hänen luokseen ja löi häntä olalle.

— Kocsobur vaari!

Kaapupukuinen mies tarttui tervehtimisen sijasta poikkikorvaa kurkkuun ja sanoi tyynesti:

— Kiikissä olet, sammakkojen kuningas! Annappas nyt paikalla minun kymmenen hopeadenariani, taikka likistän sinut liiskaksi.

Vaikka hänellä oli yllään katujan karvakaapu, ei hän vähimmässäkään määrässä tehnyt hurskaan miehen vaikutusta. Hän oli sangen vanha mies, mutta suora kuin keihäänvarsi, niskansa oli jäntevä kuin sonnilla. Hänen paljaalla otsallaan kulki taajoista valkoisista harjaksista aina oikeaan poski päähän asti kauhea arpi. Sellaista reikää ei iske miekka, vaan ainoastaan kreikkalainen sotakirves. Vaikka hän oli hyvissä voimissa, näki kuitenkin, että hän oli monet myrskyt kokenut hänen kasvonsa olivat uurteiset, jopa halkeilleet kuin vanhan haavan kuori. Ikäänsä ei katuva ukko itsekään tietänyt. Niin paljon hän vain muisti taaksepäin, ettei hän enää ollut eilispäivän lapsia silloin, kun hän taisteli kapinoivan Kopány'in joukoissa; ja siitä lienee kulunut jo viisikymmentä vuotta.

— Annatko kymmenen rahaani?

— Annan, Kocsobur vaari! Vapaaehtoisesti annan. Mutta keskustelkaamme ystävällisesti, kuten vanhain toverien sopii.

— Saatana pitäköön toveruutta sinun kanssasi, Ekese. Kymmenellä hyvällä denarillani pelastin oikean kätesi kihlakunnantuomarin kirveen alta, ja sinä sentään aiot pettää... Kuitenkin vannoit antavasi!

Poikkikorva hieroi kurkkuaan ja rupesi sitte soittamaan suutaan.

— Oli erehdys, vaari, ettemme vielä silloin vannoneet oikean jumalan kautta, — selitti hän. — Mutta sanoppas kuinka olet joutunut noihin pukimiin. Kun viimeksi näin sinut Kocsobur, olit Tonavan saarilla majailevien vapaiden urhojen päällikkö. Laajoilla aloilla olit kuuluisin rosvo, tunnettu maan tieritari, maanmainio hevosvaras ja murhapolttaja...

— Älä sano minua Kocsoburiksi, — puhui ukko, — sillä nimeni on Katuja Omodé. Äläkä muistuta tuota aikaa, jolloin vielä piehtaroin synnin suossa.

— Käännyit, vaari?

— Pyhä Benediktus pelasti orposieluni.

— Piruja! Ja minne ovat joutuneet toverisi, janoinen Bork, karso Csingesz ja liimakäsi bulgari?

— Keven ispaani naulasi heidän päänsä porttinsa päälle...

— Ja mikä vaivaa oikeata kättäsi, Kocsobur?

— Se tuli hervottomaksi, kun muuan lurjus lävisti sen nuolella Tonavalla.

— Vanha susi menetti hampaansa ja tarjoutui sitte paimeneksi lammastarhaan. Ylistetty olkoon sentähden Pyhän Pentin nimi!

— Sinä! — sanoi ukko, — jos vielä kerrankin mainitset ruokottomalla kielelläsi minun Pentti herrani nimen, isken kaikki haisevat hampaasi kurkkuusi!

Ekese astui askeleen taaksepäin, mutta kysyi sitte tyynen hävyttömästi:

— Minne on joutunut kuuluisa sotaratsusi, Kocsobur?

— Bács astui minun kanssani yhdessä luostarin palvelukseen. Sen nimi on nyt Belzebub ja se kuljettaa puita ja suolaa pyhille isille, ja minä itse ajan sitä, koska eivät muut voi sitä hillitä.

— Sinulla lienee hyvä olo benediktiniläisten luona. Sanotaan, että he huuhtovat kurkkuaan viinillä ja pyyhkivät sitä paistinmakkaralla.

Katujan kasvot synkistyivät.

— Oloni ei ole huono, — sanoi hän sitte avomielisesti — kunpa vain ei olisi paastoa ja valvomista. Veisata jo osaan, mutta latinan oppimiseen on pääni liian kova eikä sentähden minusta saatakaan tulla pyhää pappia.

— Katuja Omodé, — puhui poikkikorva, — maksan sinulle nyt velkani, jos tulet mukanani laivaan, sillä jätin sinne kukkaroni... Ja annan noiden kymmenen lisäksi vielä pari hopearahaa, jos teet minulle pienen palveluksen...

Ukko tarkasteli epäluuloisesti toveriaan.

— Tunnetko linnan pappien joukosta nuorta Márton kaniikkia? — kysyi laulaja.

— Petshenegi Mártonia? Totta kai tunnen!

— Eräs matkustaja haluaisi puhella hänen kanssaan. Hän on tullut kaukaa ja tuonut sanomia kaniikille tämän herroilta maanmiehiltä.

— Ja miksi et itse vie häntä linnaan?

— Niin hullu en ole! Marosvárin lainvartija on iskenyt silmänsä minun nenääni, mutta minä en siitä mielelläni luopuisi, koska olen siihen jo niin tottunut.

Keskustelun kuluessa saapuivat he suolalaivan luo.

Rannalle levitetyllä lampaannahalla istui jalat ristissä allaan pieni vanha ukko. Tällä kertaa ei hänellä ollut päässään kultakypäriä, vaan hattu, mutta joka kerran oli katsonut noihin mustiin, pistäviin silmiin, se tunsi hänessä helposti maanpakolaisen tietäjän.

Poikkikorva puhui ukolle:

— Tässä, suurherrani, on eräs Omodé niminen hurskas mies, hän on vievä sinut sinne, minne haluat.

Kääntyen sitte katujaan puhui hän näin:

— Ja sinä Kocsobur-Omodé lähde liikkeelle, ja kun palaat, saat nuo kaksitoista rahaasi.

Palvelijan nöyryys, jolla Ekese kohteli vakavaa ukkoa, teki Omodéseenkin vaikutuksen. Paljonnähneen ihmisen vaistolla hän aavisti seisovansa jonkun suurivaltaisen päämiehen edessä eikä hänen sielunsa ollut vielä niin täyttynyt maailman turhuudesta puhuvasta opetuksesta, ettei hän olisi ollut notkea kumartamaan maallisille suuruuksille.

Ekese astui laivaan ja katosi päällikön hyttiin. Nuo kaksi vanhusta taas lähtivät linnoituksen porttia kohti.

Huopahaarniskaiset piispan keihäsmiehet laskivat heidät sanaa sanomatta kaupunkiin.

Omodé haki kaniikkia ensiksi tuomiokirkon hautausmaalta. Hautojen ympärillä istui joukko kastetta haluavia jotka kuuntelivat nuorten pappien opetusta. Mutta Márton ei ollut kirkkomaalla. Omodé pistäytyi sitte kastekappeliin ja sai siellä tietää, että Márton kaniikki oli jo lopettanut päivän työn ja vetäytynyt lepäämään vallinsarvelle.

He olivat tuskin sata askelta astuneet hiljaisen lankkuseinän juurella, kun Omodé näytti erästä pitkää, mustapukuista pappia, joka lankkuseinään nojaten liikkumatta katseli pusztalle.

— Siinä hän on!

Maanpakolainen teki silloin käskevän liikkeen Omodélle, ja katuja — itsekin ihmetellen tottelevaisuuttaan — astui kapeita portaita alas kirkkopihaan jättääkseen nuo miehet kahdenkesken.

Márton kaniikki...

Kun hän huomasi, että vallinsarvella kulki ihmisiä, piilotti hän molemmat kätensä kaapunsa avaroihin hihoihin ja lähti pää kumarassa ja hitain askelin tuomiokirkkoa kohti.

Hän oli kalpean ja surullisen näköinen nuori mies. Mutta ahkera itsensäkiduttaminen ei kuitenkaan vielä ollut kyennyt turmelemaan hänen vartalonsa miehekästä ryhtiä, ja paljaassa niskassa pingoittuivat vahvat suonet kuin nuorella orihevosella. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta eivät vaaleat, vaan tasaisen keltaiset kuin vanha norsunluu. Voimakkaan, pyöreän leuan jakoi syvä kuoppa kahtia; tämä syvennys oli Thonuzin poikien sukumerkki.

Maanpakolainen vanhus sulki kaniikilta tien. Hän katsoi kaniikkia kasvoihin ja katseensa oli kova kuin saalista vaanivan haukan.

— Miksi seisot tielläni? — kysyi kaniikki lempeästi nostamatta katsettaan maasta.

— Alpár! — sanoi ukko hiljaa, syvällä äänellä.

— Miksi seisot tielläni? — kysyi kaniikki uudestaan, mutta tällä kertaa värisi hänen äänensä mielenliikutuksesta.

— Alpár päällikkö — päivä on koittanut!

Márton sulki silmänsä ja teki ristinmerkin. Hänen rintansa läähätti raskaasti. Soinnuttomalla äänellä hän sanoi:

— Tunnen äänesi, mutta en ymmärrä sanojasi. Miksi sanot minua Alpáriksi? Alpár kuoli sinä päivänä, jolloin Márton nousi ylös kastemaljasta. Ja miksi sanot minua päälliköksi? En kykene päälliköksesi, koska itsekin olen heikko hyveessä.

Ukko tarttui Mártonin käsivarteen ja pudisteli häntä kuin unissakävijää.

— Herää, päällikkö! Sudet ovet syösseet laumaasi. Tartu isäsi sotanuijaan ja karkoita verenjanoiset käärmeet.

Kaniikki tempaisi kätensä irti ja sanoi pitkäveteisellä, melkein laulavalla äänellä:

— Laumojen kohtalo on Herran kädessä. Hänen tietämättään ei villakarvakaan putoa kedolla käyvästä lampaasta.

— Päällikkö, — puhui maanpakolainen synkästi, — miksi kartat minua vilpillisellä nöyryydellä? Jos olet mies, niin katso minua silmiin. Maanmiehesi, herra Vata lähetti minut luoksesi ja Örkönd veljeltäsikin tuon terveisiä.

Mutta Márton ei nytkään katsonut vanhusta silmiin.

— Ei minulla ole sukulaisia, — sanoi hän surullisen jäykästi. — Jätin kansalaiseni seuratakseni Mestaria ainoastaan ja tulin Kristuksen sukulaiseksi. Älkää siis häiritkö rauhaani.

— Valehtelet, kun rauhasta puhut! — huusi maanpakolainen. — Sinut haudattiin, Alpár, mutta et kuollut. Herää, Alpár, katkaise käärinliinasi: elämä kutsuu!

Kaniikin huulille ilmestyi raukea hymy. Hän kohautti hartioitaan ja kysyi ihmetellen:

— Entä mikä olen minä, kurja mato, että minut on katsottu tällaisten koettelemusten arvoiseksi! Todellakin alan ymmärtää noita, joista kirjoitus puhuu, että heidät ilo valtaa, kun he näkevät ruumisarkkunsa.

Vanha maanpakolainen teki epätoivoisen liikkeen.

— Puhun sinulle, mutta sinä et ymmärrä isiesi kieltä! Ah, Alpár, minkälaisella taikajuomalla venezialainen Gellért on vienyt järkesi?

— Hän on antanut minulle rakkauden juomaa, — vastasi kaniikki, sanomaton surullisuus äänessään.

Ukon kasvot vääntyivät katkerasta ivasta.

— Totta, — sanoi hän, — teidän jumalanne on rakkauden jumala! Rakkauden nimessä naulitsi hän ristille oman poikansa ja rakkauden nimessä hän on antanut teille ruoskan ja piikkivyön — kansalle paaston ja kymmenykset... Rakkauden nimessä hän on tehnyt teille vastenmieliseksi oman sukunne ja isienne muiston... Ja jotta kuolemannekin jälkeen tulisitte osallisiksi hänen rakkaudestaan, hän on kaivanut teille tulikivisen helvetin...

Márton käänsi kasvonsa toisaalle.

— Anna hänelle anteeksi, isäni, — sanoi hän, — sillä hän ei tiedä, mitä hän puhuu.

Mutta maanpakolainen jatkoi kasvavalla kiihkolla:

— Tähänkin asti olen vihannut muukalaisia, mutta nyt, kun näen heidän työnsä, polttaa satakertainen viha sydäntäni... Thonuzóban poika, mitä he ovat sinulle tehneet? Nuori kotka olit, ja he ovat katkaisseet siipesi. Sinusta on tullut ryömijä; siiventyngilläsi isket maan ruoppaa. Sinä hiiviskelet pyhäsavuisissa hautaholveissa, ja puheistasikin löyhkää ruumiin haju... Tunnen sinun mestarisi, Alpári. Ne ovat sellaisia, joiden sielu sairastaa kuumetta. Heidän kärsimyksensä on kostonhimoinen kuin sairas susi, ja kun he ovat kyllästyneet omien märkivien haavojensa katselemiseen, iskevät he raatelevat hampaansa toisten lihaan... Viekkaita kauppiaita, Alpár, ovat mestarisi, jotka tahtovat pettää kaikkitietävän jumalan. He polvistuvat alttarin edessä ja hierovat näin kauppaa luojan kanssa: Minun elämäni on lyhyt ja surullinen, Herrani, sentähden lahjoitan sen sinulle, mutta anna sinä siitä ijankaikkinen autuus. — Ja ruoskiessaan itseään he viekkaasti maiskuttavat huuliaan, koska edeltäpäin hekkumoivat paratiisin riemuissa. Oikea jumala kuitenkin kääntää pois loistavat kasvonsa ja puhuu näin: Minkälaista hyvettä on tämä, joka itkien ja nyyhkien saapuu luokseni kuin ismaeliitan täyteen sullotut kuormavaunut ja vaatii palkkaa? — Petetyt petturit ovat mestareitasi, Alpár; kirotut peltomiehet, jotka kitkevät pois elämän kylvön ja istuttavat sijaan kuoleman siemenen...

Silloin Márton suoristautui ylpeästi, aivankuin olisi jo kyllästynyt nöyryyden naamariin, ja katsoi lujasti ukkoa silmiin. Äidiltään Csedéniltä, jota laulajat olivat ylistäneet tähtisilmäksi, oli kaniikki perinyt ihmeellisen kauniit, syvätuliset silmänsä. Hänen katseensa oli muulloin surullinen ja uneksiva, ikäänkuin pusztan pilvinen taivas kuvastuisi siihen; mutta nyt se tunkeutui terävänä, vihamielisenä ja tuimana vanhuksen silmiin.

— Kylliksi oli jo juttua, — sanoi hän suurherran kärsimättömyydellä. — Jos tunnet sellaisen lääkenaisen, joka voi parantaa kuolleen ihmisen: lähetä hänet luokseni. Mutta suunpieksemisesi on turhaa vaivaa.

Ukko tarttui kaniikin ranteeseen.

— Tunnen sellaisen naisen! Hän asuu tuolla pusztalla!

Márton katsoi silmänräpäyksen peljästyneenä eteensä. Mutta sitte hän työnsi ukon käden luotaan ja sanoi vihaisesti:

— Illasta aamuun olen itkenyt pusztaa kuin sudenpenikka emäänsä. Aamusta iltaan taas olen rukoillut Herraa lyömään silmäni sokeudella, etten sitä enää koskaan näkisi. Sillä jos näkisin sen sellaisena kuin tiedän sen olevan: vanhana, kuihtuneena, pelkurina, silloin kuolisin satakertaisella kuolemalla...

— Jollet sinä mene sen luo, tulee puszta sinua hakemaan. Tulee eräänä päivänä kuin kevättulva: vastustamattomana, kauheana, jymisten... Ja tämä kurja kiviröykkiö, jossa nyt pelkurina piileksit, on horjuva perustuksillaan...

Pelkuri-sana saattoi kaniikin kasvot veripunaisiksi. Mutta sitte hän hymyili.

— Mitä on pelkuruus Herran silmissä? Ja mitä on rohkeus?

Hän käänsi selkänsä ukolle ja poistui nopein, komein askelin tuomiokirkkoa kohti. Kun hän saapui holvikaarisen oven luo tapahtui hänessä omituinen muutos. Hänen kasvoistasi haihtui vihainen ilme, vartalonsa köyristyi, ja nöyrin, äänettömin, laahaavin askelin hän katosi kirkon hämärään.

Maanpakolais-ukko katseli synkin kasvoin hänen jälkeensä Silloin joku kosketti hänen käsivarttaan. Se oli Omodé.

— Kuuletko torventoitotusta? Se ilmoittaa, että kaupungin portit suljetaan. Jollet halua jäädä tänne sulkeeseen, niin riennä, herra.

Ilmaa vapisutti todella voimakas torvenpuhallus.