Sunnuntai koitti.

Marosvárissa — jota paikkaa viime aikoina István kuninkaan tahdosta oli alettu nimittää Csanádin linnaksi — ei vielä keskipäivällä tiedetty mitään petshenegejä vastaan lähteneen joukon kohtalosta.

Vesiportin edustalla ja sisällä linnassa vallitsi aika vilkas liike. Piispan asuntokaupunki täyttyi sunnuntaisin kastetta haluavista, joita papit ja ispaanin miehet johtivat pitkissä jonoissa tuomiokirkkoon.

Viime aikoina oli merkillisesti taajentunut nuorten kristittyjen lauma, kun oli liikkunut huhu, että Csanád ispaani aikoo karkoittaa maatiloiltaan kaikki kastamattomat suvut.

Miehet saapuivat ratsujoukoissa. Lautaspyöräiset vaunut kuljettivat naisia. Jopa kymmenenkin istui varjoa antavan kirjavan katoksen alla, tummanpunaisia, räikeäpukuisia vaimoja, kukitettuja tyttöjä ja loistavasilmäisiä pienokaisia. Vaunujen vieressä laaposti peräkanaa pitkässä rivissä ruojujalkaista palvelusväkeä, sohien kepillään tien syrjiä.

Ne, jotka eivät heti mahtuneet tuomiokirkon kastekappeliin, etenkin kärsivällisenluontoiset köyhät, oleskelivat siksi, kunnes heidän kastamisvuoronsa tuli, Marosin rannalla vesiportin edustalla. Siellä pitivät ismaelilaiset tällaiseen aikaan markkinoita. He tarjosivat miehille veitsiä ja tuluksia, naisille lasihelmiä ja hopeasolkia.

Satamassa oli kaksi kuninkaan suolalaivaa. Suolamöhkäleillä täytetyt suuret puualukset tulivat Erdélyista ja Tonavaa kohti pyrkiessään pitivät pyhää linnan juurella. (Tällainen laiva oli kerran syynä Ajtony päällikön kukistumiseen; kreikkalaiseen lankoonsa luottava suurherra otti tullia István kuninkaan suolasta, ja Csanád herra pesi Ajtonyin verellä kuninkaan oikeutta kohdanneen häpeän.)

Linnan ihmiset muuten eivät mielellään seurustelleet kuninkaan laivaväen kanssa. Vaikka he nauttivat suuria etuoikeuksia, niin kirkko kuitenkin katseli heitä epäluuloisin silmin; samoinkuin erdélyiläiset yleensä, niin hekin uskonasioissa olivat kaksinaamaisten maineessa. Heistä kerrottiin sitäkin, että heidän laivoissaan usein piileskelee erdélyiläisten pakanaherrojen sanansaattajia.

Piispan asepalvelijat, jotka linnan varusväen poissaollessa vartioivat vesiporttia, ihmettelivät kovin, kun puolenpäivän rinnassa pieni ratsujoukko alföldiläisiä maatilanomistajia pyysi päästä sisään portista.

Yleisesti tunnettu asia oli, että herrat itsepäisellä kopeudella karttoivat Csanádin linnaa. Noita harvinaisia vieraita saattoi olla kahdeksan; heidän johtajansa oli kaunis, harmaapartainen viekkaannäköinen ukko. He istuivat sulkatöyhtöisten, loimella varustettujen ratsujen seljässä. Heidän yllään oli monivärisillä persialaisilla kukilla kirjailtu valkoinen mantteli. Kokonainen palvelijajoukko karautti heidän jäljessään kuljettaen monilukuisia varahevosia. Varahevosia ei ollenkaan tarvittu, he kuljettivat niitä mukanaan vain komeilun halusta.

Vaikka Tiszan herrat kaikki olivat tulleet osallisiksi kristinuskon pyhyydestä, niin he kuitenkin erdélyiläisten kera olivat uuden järjestelmän sitkeimpiä vastustajia. He asuivat Tiszan rannoilla Marosista aina Számosiin asti. Heidän talviasuntonsa sattuivat sangen kauaksi toisistaan, kun ne sijaitsivat suurten vainioiden keskellä, jotka heidän kanta-isänsä ensimäisessä maanjaossa olivat itselleen hankkineet. Kesäisin he majailivat huopateltoissa, suureksi mielipahaksi Gellért piispalle, joka alati heitä kehotti, pyysi ja uhkaamalla vaati rakentamaan, kristillisiä kivitaloja muiden jumalaapelkääväin kansojen tapaan.

Vaikka veriset rajakahakat olivat tavallisia herrojen kesken, niin he kuitenkin kaikitenkin vetivät yhtä köyttä ja pitivät itseään kaikkia muita, vieläpä pyhästi eläviä pappejakin parempina. Heidän esi-isänsä kuuluivat vanhaan sotilassäätyyn, tuohon etuoikeutettuun palkkasoturijoukkoon, joka Arpád ruhtinaan päällikkyyden alaisena suoritti loppuun maanvalloitustaistelut ja joka myöhemminkin, maahan asettumisen jälkeen, piti koko maanosaa hampaita kalisuttavan pelon vallassa. Silkinkarvaiselta, kamalan kauniilta tiikerijoukolta mahtoi näyttää tuo armeija, joka pehmeillä käpälillään hiipien varasti itselleen europpalaisen kansankartanon. Yhtä tahtoa totellen, hornamaisella nopeudella se ilmestyi milloin siellä, milloin täällä, yötisaikaan, punaista tulenloimua levittäen, ja tiikerinkynsien isku ennätti aina ennen hätäkapulaa.

Maatila on kaiken sotaisen järjestyksen surma. Kun herrat jo olivat pystyttäneet telttansa omille pelloilleen eikä enää vapaalle pusztalle, silloin heidän sotakurinsa höltyi, karaistuksensa ja ampumataitonsa huononi. Saaliinhimo ja hillitön tappelunhalu kuitenkin yhä vielä kiihotti heitä ja saattoi kansakunnan usein vaaraan. Ruhtinas Géza teki sitte lopun heidän vallastaan ja kuningas István asetti ulkomailta tulleita herroja sotajoukkojensa päälliköiksi.

Heidän jälkeläisensä olivat jo toisen ajan kasvatteja, mutta siitä huolimatta näki heidän ulkomuodostaankin, että vapaiden ja onnellisten isäin veri virtasi heidän suonissaan. He olivat sopusuhtaisia, ylpeäryhtisiä miehiä. Suu ja nenä oli kaikilla yhtä jalopiirteinen ja jokaisen katse oli tulinen ja rauhaton.

Heitä luonnollisesti ei vetänyt kaupunkiin uskonnollinen into, vaan uteliaisuus; he olivat saaneet kuulla, että Csanád ispaani oli ratsastanut petshenegipusztalle, ja halusivat nyt saada tietää, mitä hän oli siellä toimittanut.

Vaikka heidän joukossaan oli sellaisiakin, jotka vasta ensi kerran elämässään näkivät kivitalon, niin kuitenkin erehtyisi, jos luulisi kaupunkielämän vilinän herättäneen pusztan miehissä ihmettelyä tai kunnioitusta. Ylpeän levollisena, nähtävästi tykkänään vapaana uteliaisuudesta, joukko kulki portista sisään ja ratsasti pitkin pääkatua. Teltassa asuvien esi-isien jumala kirosi kiviseinien kaikki rakentajat, ja heidän jälkeläisensäkin tunsivat osaksi vastenmielisyyttä, osaksi sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka taajoihin parviin sulloutuneina asuvat sikin-sokin kivi- ja puukonissaan. Pusztan perimätietojen mukaan on kaupungin asukas pelkuri, lörppö ja petturi. Moitittava jo senkin vuoksi, että jakaa rahasta vieraanvaraisuutta. Senkin tiesivät aurinkoisten lakeuksien asukkaat, että kaupunkien tunkkaisissa komeroissa inhottavat rikokset ja sairaudet sikiävät.

Etelä-Unkarin muinaisen herran, Csanádin kukistaman Ajtony päällikön aikana oli Marosvár vain jonkinmoinen vallikaivannon ympäröimä leiri. Mutta Csanád herra lujitti sen tonavantakaisten linnain malliin ja varusti vallitukset torneilla. Sen jälkeen kuin se tuli piispan asuntokaupungiksi, sijoittui muurien sisäpuolelle paljon ulkomaalaisia käsityöläisiä ja monta kelvotonta seikkailijaa. Siihen aikaan, ennen ristiretkien alkamista, vaelsi jo suuria joukkoja ulkomaalaisia kulkureita pitkin maata. Osaksi ne olivat pyhälle haudalle pyrkiviä katujia, osaksi levotonverisiä seikkailijoita. Jälkimäisistä monet rupesivat kuninkaan ja linnanispaanien palvelukseen ja useat heistä hankkivat itselleen maatilan, jopa linnankin. Toiset, jotka eivät saavuttaneet kuninkaan suosiota, vetäytyivät edemmäksi ja pyytämättömillä käännyttämisyrityksillään ja alituisilla väkivaltaisuuksillaan suututtivat siihen määrään tuon ulkomaalaisia niin suuresti suosivan Istváninkin, että hän ajatti ruoskalla useita tällaisia pyhiinvaeltajajoukkoja maasta pois.

Kun kaupunki kasvoi nopeasti eikä sitä kaivantojen ahtaan kehän takia voinut laajentaakaan, pääsivät porvarit pälkähästä siten, että rakensivat pienet olkikattoiset puukönsänsä toisten niskaan ja selkään. Kaupunginmuurien sisällä paisuva rakennusten rykelmä, monimutkaiset, lokaiset avopaikat, kapeat polut ja kirjavan romun täyttämät nurkkaukset tekivät puunkoloon ahtautuneen mehiläispesän vaikutuksen.

Suurempia rakennuksia oli vain etelänpuoleisessa yläkaupungissa. Siellä kohosi Ajtony päällikön vanha palatsi jossa nyt Csanád ispaani hallitsi. Maakerros oli rakennettu mahtavista kivimöhkäleistä; kapeat, kulman muodostavat kiviportaat johtivat tammiovelle; lasin asemesta öljytyllä palttinalla varustettujen kaksoisakkunain kaarta tukivat pienet pyöreät pylväät. Yläkerros oli ruskettunutta tammea; akkunain edessä oli taaja puuristikko. Leveäräystäisen katon alla koristivat seiniä punaisella ja sinisellä värillä maalatut, luonnottomasti toisiinsa kietoutuneet tulpaanikukat. Kiviseinään oli kiinnitetty rautarenkaita, pitkin sivuseinää taas kulki ruuhi vieraiden ratsuja varten.

Kaupungin komein rakennus oli luonnollisesti nelitorninen suuri tuomiokirkko, joka vasta äsken oli lopullisesti valmistunut. Sen vieressä kohosi piispan asunto, — pitkä puutalo, — sitte tuomiokapituli ja koulu, jossa Walter mestari opetti laulua, Henrik mestari taas latinaa pojille.

Tuomiokirkon ohella oli vielä kaksi muuta kirkkoa Marosvárissa: Pyhän Neitsyen kirkko, joka sijaitsi benediktiniläisluostarin vieressä, ja Pyhän Jánosin kirkko. Jälkimäinen kai oli oikeastaan vain kappeli, vaikka se oli Etelä-Unkarin vanhin herranhuone. Kaikkiuskoinen Ajtony rakensi sen kreikkalaisia pappeja varten ollakseen Konstantinopolin hovin mieliksi. Kun Csanád ispaani otti hallitusohjat käsiinsä, karkoitti hän kreikkalaiset Oroszlámosin luostariin, jossa ne nyt hiljaisessa hartaudessa viettivät aikaansa.

Silloin ei vielä ollut avointa repeämää noiden kahden kirkon välillä. Mutta kun kreikkalaiset papit joskus joutuivat väittelyyn benediktiniläisten kanssa, lausuivat he syvän paheksumisensa siitä, että latinalaiset kerettiläiseen tapaan pitentävät pyhän ristinmerkin alisen sakaran, sen sijaan että tekisivät kaikki neljä haaraa yhtä pitkiksi; benediktiniläiset taas eivät millään muotoa voineet sietää sitä, että kreikkalaiset kolmen arkkienkelin ohella palvelivat vielä neljättäkin, Uriel nimistä.

Kaupungeita hävittäneiden heimojen pojista tuntui olo muurien sisällä samanlaiselta kuin kesytetystä sudesta oli lammasläävässä. Heidän rintaansa ahdisti ilman puute, mutta heitä samalla kiihotti kaikki, mitä näkivät. Kaikki kauppiaan rihkama, porvarin tavara ja akkunasta kurkistelevan kauppiaan vaimon ruusuiset kasvot... Jalot petoeläimet kulkivat ylpeä tyyneys pronssinvärisillä kasvoillaan vaaleaveristen, pöyhkeitä näyttävien laumaihmisten keskellä. Jos heidän kova silmänsä kohtasi jonkun uteliaan yksinkertaisen katseen, käänsivät he kylmästi kasvonsa toisaalle.

Muutamat heistä pikemmin vaistomaisesti kuin tarkoituksella tähystelivät muureja, tottuneella silmällä hakien paikkaa, josta päättävä joukko tilaisuuden tarjoutuessa voisi tunkeutua Csanádin linnaan.