Advertisement

Vahvasti ruskotti jo, kun Csanádin joukko ehti petshenegimetsän laitaan.

Ispaanin komennuksesta he pysähtyivät sinne odottamaan edeltä käsin lähetettyjen vakoojain palaamista. Muutamat keihäsmiehet juottivat hevosiaan, toiset tarkastelivat aseitaan. Sitte kaikki liikahtamatta ja tarkkaan katselivat aamu-usvassa tummalta näyttävää metsää kuin susilauma lammasläävän seinää. He olivat, päättäväisiä, mutta huonolla tuulella: he tiesivät, että läävää vartioi tuhat kiukkuista petshenegikoiraa.

Pitkän ajan kuluttua ilmestyi nelistävä ratsastaja sumusta: Sokea Becs.

— Herrani, — sanoi hän, — ihmeen näin metsässä. Petshenegien leiri on kadonnut kuin maa olisi sen niellyt. Tuo koirankuonolainen nainen on lähtenyt tiehensä ja vaunuineen, telttoineen ruvennut maata kiertämään. Talviasuntonsa ja rehuvarastonsa hän on polttanut.

— Perässä! — huusi Csanád.

Linnanpäällikkö oli puhunut totta.

Tummien metsäseinien ympäröimä aukeama, jossa vielä eilen koko telttakaupunki sijaitsi, oli nyt äänetön ja autio. Vain paljaaksi poljettu nurmikenttä, maahan lyödyt paalut ja kaikkialle varisseet oljenkorret ilmaisivat, että tässä oli ihmisiä majaillut. Jätteiden joukossa kuopi jokunen laiha koira, ratsastajat nähdessään ne peljästyneinä juoksivat tiehensä. Metsän laidassa kohoavan kummun huipulta nousi ohut savu kytevistä hirsistä. Siellä seisoi äsken petshenegien beken karkeasti kokoonkyhätty talviasunto.

Karitsat katselivat vaieten toisiaan. Kentällä vallitsi ahdistava, melkeinpä pelottava hiljaisuus.

Tumman metsän yläpuolella taisteli yksinäinen, alakuloinen tähti aamuruskon kanssa.

— Tuuli musertakoon noiden uskottomain koirain luut, — huudahti Sokea Becs, — aina olen sanonut, että heillä on liittolaisia linnassa!

Muuan ratsastaja ajoi keihäänsä varrella erään melkein kuoliaaksi peljästyneen miehen Csanádin eteen. Hänet oli löydetty muutaman kuopan pohjalta makaamasta, nukkuneena tai nukkuneeksi tekeytyneenä.

Vanki heittäytyi kasvoilleen ispaanin eteen ja suuteli maata. Sitte hän kohosi polvilleen hampaiden kovasti kalistessa.

Ensi silmäyksellä näki, ettei hän kuulunut sotilassäätyyn, eipä edes ollut petshenegi. Seljässään hän kantoi kolmikielistä kannelta, joka selvään ilmaisi hänen ammattinsa. Hän oli yksi noita kierteleviä laulajia, joille koitti sangen huonot päivät, kun Gellért piispa ankarasti moitti unkarilaisia herroja siitä, että he kuuntelevat regösien ja igricien jonninjoutavuuksia ja yöt läpeensä istuvat katetun pöydän ääressä. Kulkurilla oli kulunut nahkatakki, siniset roimahousut ja ruojut. Hän oli jäntterä poika, tavattoman ruma parrattomine kasvoineen ja sellaisine varkaansilmineen, joista kansa sanoo, että niiden katseesta seinänrakokin ritkahtaa. Hänen pitkä tukkansa riippui saksalaiseen tapaan alas kasvoille, niin että korvat jäivät peittoon. Tämä seikka saattoi epäluuloisessa henkilössä herättää sen arvelun, että laulaja oli jättänyt korvansa jonkun kihlakunnantuomarin kouraan.

— Kuka olet? — kysyi ispaani kiinnittäen terävän rautakatseensa viuluniekkaan.

— Olen Jumalaa pelkäävä kristitty, — vastasi hätääntynyt poikkikorva. — Nimeni on Ekese... Pannonhalman pyhiltä isiltä opin kirjoitustaidon ja myöskin osaan viulullani soittaa hartausvirsiä.

— Mitä hakee kristitty ihminen koiranuskoisten majoista?

— Älä pane pahaksi sanojani, suurherra, en vapaaehtoisesti joutunut tänne. Pyrin käyden Keven linnaan, jonka päällikkö on hurskaan laulun suosija, mutta illalla huomasivat minut tasangolla harhailevat rajavartijat...

— Kerro, mitä näit leirissä. Mutta varo kieltäsi!

Ekese suuteli uudestaan maata.

— Henkeni on kädessäsi, suurherra. Kun he laahasivat minut tänne, ei enää yhtään telttaa ollut pystyssä aukeamalla. Pelkkiä asestettuja miehiä näin vartiotulien ympärillä... He olivat hauskalla tuulella, laulelivat ja joivat... Heidän puheistaan sain tietää, että telttakuormat olivat naisväen kera lähteneet liikkeelle jo iltapäivällä... Yksi naisihminen kuitenkin oli heidän joukossaan ja häntä he kaikki kunnioittivat päällikkönään. Pitkä, komea nainen; hänellä on rautapaita ja torvi kaulasta riippumassa... Kun he huomasivat, että olen laulaja, eivät he tehneet minulle mitään pahaa, mutta kuitenkin he pakottivat minut juomaan kanssaan ja laulamaan heille... En sitä mielelläni tehnyt, suurherra, sillä olen harras kristitty, mutta en uskaltanut vastustaa...

— Älä lörpöttele, vaan kerro mitä näit!

— Kuu vaelsi jo jotenkin korkealla, kun eräs kultakypärinen vanha mies saapui leiriin. Silloin he ryhtyivät sellaisiin jumalattomuuksiin, joita vain kauhulla saatan muistella ja joita en uskalla kertoa...

— Puhu!

— Sinä vaadit sitä, suurherra, siis kerron: he uhrasivat hevosen hirveälle epäjumalalleen. Valkoisen varsan teurasti kultakypärinen mies, tuo saatanan kirottu ylimäinen pappi. Kun varsan veri juoksi, puhalsivat he kaikkiin torviinsa ja kalistivat kauheasti aseitaan... Sitte he tanssivat leimuavan uhritulen ympärillä ja tanssia johti rautapaitainen rouva... Miehet leikkasivat tukkansa lyhyeksi, söivät hevosenlihaa ja harjoittivat muita jumalattomuuksia... He sanoivat, ettei saksalainen jalka-jumala heitä enää hallitse, vaan taas on pusztalla herrana vanha ratsu-jumala. Ah, kuinka kristitty sydämeni vuosi verta nähdessäni noin suurta hävyttömyyttä!

— Koska ne lähtivät matkaan? — kysyi ispaani.

— Sitä en tiedä, armollinen herra. Päästäkseni erilleni heistä pujahdin kuoppaan. Mitäpä kieltäisin, he juottivat minulle paljon viiniä ja niin vaivuin syvään uneen. Vasta silloin heräsin, kun palvelijasi suvaitsi potkaista minua kylkeen.

Ispaani käänsi silmänsä pois ja katseli synkin kasvoin taivaalla näkyvää yksinäistä tähteä. Nyt alkoi Sokea Becs tutkia laulajaa.

— Minne olet korvasi jättänyt? — kysyi hän.

— Marosin linnaan, — vastasi Ekese nöyrästi, katse maahan luotuna.

— Muistan sinut, kulkuri. Kaksi vuotta takaperin tuomitsi ispaani sinut varkaudesta...

Silloin puhui pappi Taszillókin.

— Rikkokaa hänen viulunsa!

Muuan keihäsmies riisti Ekesen olkapäältä hihnasta riippuvan soittokoneen ja sotki sen korkoraudoillaan mäsäksi.

— Ekese, — sanoi linnan päällikkö, — nenäsi olet vielä meille velkaa. Jos pistät nokkasi linnaamme, perimme sinulta saatavamme.

Csanád ispaani lopetti keskustelun.

— Perässä!

Sokea Becs raapi korvallistaan... Kaikesta siitä, mitä tähän asti oli käynyt ilmi, hän näki selvästi, että kulta-armeija oli päättänyt taistella viimeiseen asti. Jos olisi voitu yllättää petshenegit äkkiarvaamatta, niin karitsat luultavasti olisivat suoriutuneet heistä. Mutta ei ollut viisasta hyökätä avoimessa taistelussa kahta vertaa suuremman joukon kimppuun. Muuten ei petshenegien tapana ollut myydä halvasta nahkaansa.

Kunnon linnanpäällikkö ajatteli vain näin, mutta ei puhunut päällikölleen mitään. Hän heitti silmäyksen hänen kasvoihinsa, joissa suonet paisuivat sormenpaksuisiksi, sitte hän lanteessaan riippuvalla lyhyellä ruoskalla iski ruskonaan päähän ja huusi itsekin: Perässä!

Kun viimeinenkin ratsastaja jo oli kadonnut puiden taakse, kömpi Ekese ylös maasta. Hän kokosi viulunsa pirstaleet ja surullisena tarkasteli ja sovitteli niitä toisiinsa. Yhtäkkiä pääsi sitte suuri kiukku hänessä valloilleen. Hän pui nyrkkiään poistunutta joukkoa kohti ja huusi vihaisesti:

— Rangaiskoon heitä Jesus Kristus!

Varovaisuuden vuoksi hän vielä lisäsi:

— Ja rangaiskoon myös Allah, rangaiskoon Okkán jumalakin!

Tämä laulaja oli yksi noita kaikkiuskoisia, joita silloin oli valtakunnassa suuri joukko. He pelkäsivät joka jumalaa, mutta eivät palvelleet yhtäkään.

* * * * *

Perässä!

Pusztallakin on helppo löytää tie, jota tuhat hevosta on polkenut... Karitsat suuntasivat kulkunsa etelää kohti.

Kun he ehtivät Begen laajaan kaislikkoon, levisi sokaiseva, liekehtivä valomeri kautta koko tasangon. Eläimet ja ihmiset höyrysivät hiestä, mutta kaikkiin oli tarttunut päällikön tulinen takaa-ajokiihko. Karitsat tiesivät kyllä, että heidän täytyy taistella suurta ylivoimaa vastaan, mutta he eivät kuitenkaan olleet levottomia. He luottivat niin sokeasti Csanádin voittamattoman maineeseen, että he hänen päällikkyytensä alaisina olisivat taistelleet vaikka helvetin legionia vastaan.

Joka tunti he pysähtyivät antaakseen ratsujensa levähtää. Leili kulki silloin kädestä käteen... Mutta Csanád teki pikaisen lopun levähdyksestä. Perässä!

Pensaikot ja aukeat niityt lensivät heidän ohitseen... Silloin-tällöin he saapuivat alastoman järven rannalle, josta vesilintu lensi räkättäen ylös ilmaan...

Päivällisen aikaan, kun hiottava kuumuus porotti kaislikkoon, ohjasi rovasti ratsunsa Csanádin rinnalle.

— Herra, — sanoi hän, — emme nyt toimi hyvin. Jos saavutammekin pusztan rouvan, niin kuinka voimme taistella hänen kanssaan väsyneillä ratsuillamme?

Ispaani kääntyi silloin Taszillón puoleen, ja pappi kauhistui hänen kasvojaan. Csanádin kasvot olivat siniset, melkein mustat. Silmät verestivät. Raskaasti hengittäen hän vastasi:

— Joko leikkaan pusztan rouvan hiukset tai hautaannun tänne aavikolle. Sillä sanon sinulle, että jollemme tänään tukahduta tätä tulta, jos Csanád ispaani palaa kotiin kärvennettynä, häpeissään, niin huomenna jo on oma asuntomme liekeissä ja minun kanssani palatte tekin!

— Niinpä siis meitä auttakoon sotajoukkojen herra!

Aurinko oli jo laskun puolella, kun Sokea Becs karautti päällikkönsä rinnalle ja viittasi kädellään itäiselle taivaanrannalle.

— Tuolla ne ovat!

Matalalla rannalla liikkui muutamia mustia pisteitä. Kaukaa katsoen olisi voinut luulla kurkiparven siellä liikkuvan.

— Niillä on tupsuiset keihäät, petshenegejä! — sanoi linnanpäällikkö, joka yhdellä silmällään näki yhtä hyvin kuin ilves kahdella.

Sokea Becs huomasi ihmeekseen, että ispaani istui satulassa silmät kiinni...

— Perässä! — hörähti Csanád.

Petshenegit eivät pitkään aikaan liikahtaneet kummullaan. Kuitenkin heitä oli kaikkiaan vain noin kymmenen tai kaksitoista. Kun karitsat olivat enää ainoastaan muutaman nuolenkantaman päässä heistä, he vihdoinkin vilkastuivat. Mutta vielä silloinkin kulki viinileili kädestä käteen ja he korjasivat ohjaksia. Muuan heistä, pitkä roikale, joka istui kirjavan ratsun seljässä, asetti kämmenensä torveksi suunsa eteen ja huikautti takaa-ajajille:

— Hiljemmin, Becs setä, huomennakin hevosta tarvitaan!

Hänen toverinsa päästivät raikuvan naurun tämän neuvon johdosta. Sitte yksi heistä vihelsi kimeästi, jolloin kaikki kumartuivat hevosensa harjaan ja nuolennopeasti kuin pääskyparvi kiisivät pitkin tasankoa.

— Emme ikänä saa heitä kiinni! — murisi linnanpäällikkö katkerasti.

Petshenegit katosivat toisinaan kumpujen taakse, kunnes uudestaan pujahtivat takaa-ajajain näkyviin. Toisinaan heidän joukkonsa lisääntyikin. Nyt he noin kolmenkymmenen miehen suuruisena joukkona nelistivät yhdessä rivissä, huikeasti huudellen ja heilutellen keihäitään päänsä päällä. Muuan makasi seljällään nelistävän hevosen seljässä, toinen seisoi satulassa. He ärsyttivät takaa-ajajiaan.

Sokea Becs kirosi yhtäkkiä rajusti. Eivätkös väinkin eksyttäneet heitä vaunujoukon jäljiltä?

Harhailevia heittiöitä seuratessaan he olivat poistuneet pääjoukon jäljiltä. Linnanpäällikkö muutti suuntaa ja johti taas etelää kohti poikiaan. Petshenegijoukko kääntyi heti ja seurasi nyt karitsain jäljessä kuin hyttysparvi kedolla kulkevan ihmisen perässä. Oikealta puoleltakin ilmestyi muutamia tupsukeihäitä, ja petshenegit luottaen levänneihin hevosiinsa kiertelivät nyt tuskin parin nuolenkantaman päässä henkivartijain ympärillä. Yksi ja toinen nuori poika, joka tuskin pysyi nahoissaan, ohjasi ratsunsa lähemmäksikin ja rivoja sanoja karjuen kiidätti heidän ohitseen.

— Nytpä tiedän jo, minne pusztan rouva aikoo, — sanoi linnanpäällikkö, — Keven hietakentille!

— Perässä! — mutisi Csanád.

Jo alkoi hämärtää, kun vihdoin keksittiin petshenegien pääjoukko pusztan rannalla. Linnanpäällikkö huomautti siitä Csanádille; ispaani kannusti väsynyttä hevostaan ja nelisti pois riveistä. Miehensä katselivat ihmetellen häntä... Hänen ratsunsa teki suuren kierroksen nurmella ja kääntyi sitte Marosvária kohti... Ispaani horjahti satulassa ja kallistui hevosen kaulalle... Muutamat nelistivät hänen perässänsä ja ehtivät juuri oikeaan aikaan ottamaan vastaan satulasta putoavaa suurherraa...

Jättiläinen makasi kulottuneella nurmella suljetuin silmin, tummansinisin kasvoin ja pelottavasti koristen.

— Häntä ahdistaa sakea verensä, — kuiskasivat miehet.

— Herrani, Csanád herrani! — huusi Sokea Becs.

Aurinko oli jo silloin laskemassa. Taivaanlaki oli veripunainen, samoin pusztakin, aivankuin jokainen korsi olisi kastettu vereen. Oli aivan tyyni, ei ruohonkorsikaan liikkunut. Kaukaa kuului petshenegien nelistävien hevosten kapsetta ja taajaa torventoitotusta.

Pappi Taszilló polvistui Csanádin viereen ja alkoi kuuluvalla äänellä lausua kuolevain rukousta:

— Proficisce anima christiana...

Silloin Csanád avasi taas silmänsä. Hän ei tiennyt, missä oli, eikä ymmärtänyt mitään siitä, mitä ympärillään tapahtui. Surullisesti, mietiskellen ja kysyvästi hän tuijotti punaiselle taivaalle yhä uudestaan toistellen tuota sanaa, joka nyt ratkaisemattomana arvoituksena ahdisti hänen mieltään.

— Pusztan rouva! Pusztan rouva!

Papin pään päällä viuhahti petshenegin nuoli. Silloin huusi Sokea Becs jyrisevällä äänellä:

— Piiriin, miehet! Puolustakaamme kuolleen herramme ruumista.

Advertisement