Puoliyön jälkeen, kun peltopyy jo oli äänensä korottanut, rikkoi kavionkapse ja aseitten kalina yön hiljaisuuden. Kalastajat olivat jo silloin Marosilla, mutta harhailevat nuorukaiset hikoilivat vielä padon juurella ja saattoivat kalpeassa kuutamossa nähdä, kuinka Marosvárin ispaanin keihäsmiehet ratsastivat satamasta kaislikkoiseen kahlaamoon. Sumu peitti ratsut rintaan asti, ja sivulta katsoen näytti siltä, kuin ne pää pystyssä uisivat kentällä.

Ispaanin henkivartijoita oli noin viisisataa. Viisisataa villinnäköistä, päättävää soturia, jotka Csanád itse oli valinnut sadankahdeksan kansakunnan kaikkein hurjimmista miehistä ja joita vain hänen rautainen kätensä saattoi pitää kurissa. Eläimelliseen voimaansa luottavien, härjänniskaisten, kopeannäköisten nuorten miesten rinnalla ratsastaa ratsutaisteluiden kaikkein viekkaimpiinkin temppuihin perehtyneitä, kauheiden arpien rumentamia vanhuksia. Ratsastajilla on yllään ikivanha turkkipuku: kahdesta yhteenneulotusta lampaannahasta toinen peittää rintaa, toinen selkää; käsivarret ovat kainalosta asti paljaat; uumalta kiristää leveä, metallinappinen vyö. Päässä on suippo lammasnahkalakki, joka on varustettu kämmenen levyisellä vaskikuulla. Tämä on sekä sotainen kaunistus että suoja miekaniskua vastaan.

Jalustimeen pistetty keihäs hyppelehtii olkapäältä riippuvassa hihnassa. Heidän jousensa ja nuolikotelonsa riippuvat vyöstä. Tätä lammasnahkoihin puettua pelottavaa joukkoa sanoi kansa piloillaan Csanád ispaanin karitsoiksi.

Pääjoukon edellä ratsasti kolme kypäripäistä miestä. Keskimäinen oli Marosvárin ispaani, yksi kaikkien aikojen suurimpia sotureista, Csanád herra.

Maajalassa ollessaan hän oli vain keskikokoinen mies, mutta hevosen seljässä istuessaan hän teki jättiläisen vaikutuksen. Nuoremmalla ijällään hän oli kuuluisa ruumiinvoimistaan; nytkin vielä luut murtuivat hänen kätensä painosta, mutta kun hänen sakea verensä on häntä kovasti nuijinut, on hänen ryhtinsä veltostunut. Se, joka näki hänet päivänvalossa, havaitsi hämmästyksekseen, että hän tavattomassa määrässä muistutti jalopeuraa. Vieläpä väriltäänkin. Kun hän alkoi vanheta, saivat hänen hiuksensa ja partansa omituisen keltaisen värin, hänen kasvonsa taas muuttuivat sairauden takia keltaisenruskeiksi.

Hänen kasvoillaan lepäsi petoeläinten kuninkaan vakava tyyneys ja alakuloinen ylevyys, joka kuitenkin huonosti peitti hänen hirveän ärtyisyytensä. Terävät, kirkkaat, säälimättömän viisaat silmät puoliksi peittyivät paksujen yläluomien alle, mikä seikka antoi hänelle kopean leiman. Tästä kauheasta, kauniista päästä näki, että ispaani on teräksentarmokas, leijonanrohkea mies; mutta senkin näki, että hänen viekkautensa on vielä ehkä voimaakin suurempi.

Csanád herra istui mahtavan etelköziläisen ratsun seljässä. Hänellä oli päässään huipukas hopeakypäri ja yllään rautapaita. Satulan vieressä riippui suuri kaksiteräinen sotakirves, jollaista Konstantinopolin keisarin normannilaiset henkivartijat siihen aikaan käyttivät taistelussa. Karitsat kertoivat, että heidän herransa taistelun kuumuudessa tällä sotakirveellä iskee kuoliaaksi miehen ratsuineen.

Ispaanin oikealla puolella ratsasti pappi Taszilló, Marosvárin tuomiokapitulin sotaisa rovasti. Pappi oli varustettu patakypärillä, kolmikulmaisella kilvellä ja pitkällä saksalaisella miekalla. Taszilló oli frankkilaista ruhtinassukua, aikoinaan, ennenkuin hän oli kyllästynyt maailman menon turhuuteen, hän oli kuuluisa urho. Mutta nyt hän jo oli unohtanut sotaisen nimensä ja tahtoi ainoastaan palvella Herran kunniaa. Hänen ulkomuotonsa oli sellainen, että hänet kerrankin nähnyt ei helposti häntä unohtanut. Hän oli laiha hongankolistaja, kasvot niin hirvittävän kalpeat, ankarat ja surulliset kuin haudalle veistetyn kivikuvan. Ohuet, verettömät huulet päästivät harvoin turhan sanan, puheliaat olivat vain hänen silmänsä, joista loisti haaveellinen tuli.

Ispaanin vasemmalla puolella hölkytti linnanpäällikkö Becs, jota kansa nimitti Sokeaksi Becsiksi, koska muuan raivostunut karitsa oli puhkaissut hänen toisen silmänsä. Muuten oli hänellä vaskenkarvaiset linnunkasvot ja ihmeellisen pitkä kotkankaula, jossa suonet paisuivat köyden paksuisiksi. Jos hänen ulkomuotonsa muistutti petolintua, niin hänen mielenlaatuaan voi jotenkin verrata kahlekoiraan, joka ei raatelevia hampaitaan käytä omaksi hyödykseen, vaan ruokkivan isäntänsä palvelukseen. Kun Csanád herra tahtoo, niin Sokea Becs hyökkää kristittyjen sotilaiden Kyrie eleison huudolla pakanoiden nuolituiskuun. Mutta jos ispaani olisi vaatinut päinvastaista, niin Sokea Becs olisi kohottanut vanhan sotahuudon Hujrá ja hakannut mäsäksi uusi-uskolaiset.

Varustukset, joita Csanád oli tehnyt joukon aamuista matkaa varten, ilmaisivat, ettei hän katso leikinasiaksi pusztan rouvan luona käyntiä. Jälkijoukossa ajaa hölkytteli useiden toisiinsa sidottujen, nuolia kuljettavien hevosten keskellä pyöveli, suuret rautasakset vyöhön pistettyinä. Näiden terä on leikkaava Seruzádin ruskean tukan, kauniimmat naisenhiukset laajoilla alueilla. Useimmilla keihäsmiehillä oli likaiset nahkasäkit satulannupin alla. Tällaisiin säkkeihin he kokosivat ihmispäitä. »Sokean Becsin laskujen mukaan, jos näet asia luistaa hyvin, on jokaisesta Seruzád rouvan kiharasta hakattava poikki yhden petshenegin pää.»

Csanád ispaani tiesi jo aikoja sitte, että ennemmin tai myöhemmin on miteltävä voimia rajavartijain kanssa.

Kajdum-heimoa olevat petshenegit (heitä nimitettiin myös kulta-armeijaksi kirjavan sotisopansa vuoksi) omistivat Kuel-heimoa olevien mustien petshenegien kanssa yhdessä Begen ja Temesin varsilla olevat seudut. Suurella itseluottamuksella he sanoivat itseään kuninkaan hurskaiksi rajavartijoiksi; mutta siitä huolimatta he hommasivat rajalla kaikkea muuta kuin vartioimista. Se oli ylpeä, levoton, sakeaverinen ja sotaisa kansakunta, ja pari vuotta takaperin se oli vastahakoisesti tunnustanut kristinuskon erityisten lihavien peltojen ja laidunten toivossa. Kun heidän ispaaninsa tai kuten he sanoivat, bekensä, kuoli, — muutamien kertoman mukaan hänet tappoi metsäsika, toisten mukaan oman puolison puukko, — korotti kulta-armeija beken lesken, sotaisan Seruzád rouvan päälliköksi. Mustat petshenegit eivät kuitenkaan halunneet naista palvella: veristen kahakkain jälkeen he lähtivät tiehensä Begen leiristä ja vaelsivat pitkin Temesin rantaa Karánin laaksoon.

Naisen hallinnon alaiseksi jouduttuaan kulta-armeija oli aivankuin tullut riiviöön. Keväällä liikkui pyrstötähti taivaalla, ja koska sellainen taivaanmerkki kaikkialla maailmassa ennustaa sotaa, jättivät kajdumilaiset kynnöt ja kylvöt, alkoivat asestautua ja kiertelivät koko kesän pusztalla niin levottomina kuin savun karkoittamat ampiaiset. Muun vihollisen puutteessa he kahakoivat mustien petshenegien kanssa. Begen petshenegileirissä alkoi taas taajaan käydä maanpakolaisia ennustajia ja vanhaan uskoon kiintyneitä regösejä.

Heidän levottomuuttaan vielä lisäsi Alpár päällikön pikaisesta paluusta puhuvat ennustukset.

Csanád herran kärsivällisyyden mitta tuli vihdoin täyteen tuon uhkarohkean loukkauksen kautta, jonka röyhkeä pusztan rouva kohdisti kirkkoon ja ispaaniin.

Karitsat kulkivat Harangodin matalan virran yli, ja Sokea Becs kannusti hevostaan saadakseen kiinni vakoojat, jotka eteenpäin ojennetuin keihäin nelistivät joukon edellä väijyväin koirain tavoin tehden suuria kaarroksia rämeisellä maalla.

Silloin ryhtyi pappi Taszilló puhumaan. Hän puhutteli ispaania latinan kielellä; samoinkuin Gellért piispa, ei hänkään osannut kansan kieltä.

— Tietoomme on tullut, — sanoi hän, — että Keven metsässä majailevat pakolaiset ovat onkineet kivisen epäjumalankuvan Tonavasta ja rakentaneet sille alttarin metsään. Keven linnan päällikkö ei uskalla kukistaa tuota kurjaa kuvaa, mutta odotamme, ettet sinä, herra, ole kärsivä häpeäpilkkua kirkkokomitaatissamme.

— Jos pään katkaiset lohikäärmeeltä, silloin voit polkea kuoliaaksi käärmeenkin, — vastasi Csanád herra lyhyesti.

— Luuletko, herrani, että keskipäiväksi olemme suoriutuneet kulta-armeijasta? — kysyi Taszilló.

— Joko me siitä tai se meistä, — vastasi ispaani kuivasti.

— Jollet luota voimiisi, silloin olisit tehnyt viisaasti, jos olisit kutsunut aseisiin linnan alustalaisetkin.

Csanád herra kohautti hartioitaan. Luultavasti hän piti lapsellisena papin myöhästynyttä neuvoa.

— Olisin tehnyt sen, jos olisin heihin luottanut, — vastasi hän murahtaen. — Mutta en usko enää muuhun kuin omaan miekkaani — henkivartijoihini vain niin kauan kuin ratsastan heidän edessään.

Rovasti katsoi synkästi ispaaniin, mutta Csanád jatkoi jyrisevällä leijonanäänellä:

— Ei minulla ole enää aikaa aprikoida! Alföldin herrojen asunnoilla, Marosista aina Számosiin asti, paukkuu yötä-päivää vasara. Tiedätkö, ketä varten taotaan näin paljon nuolia? Sinua varten, pyhä isäni, ja minua varten. Ei tuulella täytetty petshenegi ole meidän vihollisemme, vaan itsepäinen alföldiläinen ja viekas erdélyiläinen... Minä tarvitsen huomiseksi viisisataa päänuppia naulatakseni ne linnani seinälle... Silloin ehkä herrat huomaavat, ettei ispaani Csanádin suusta ole vielä kaikki hampaat pudonneet.

— Kapinaa valmistetaan Tiszan tienoilla, kapinaa vuorten takana, kapinaa kaikkialla! — puhui pappi.

Sitte hän kumarsi päänsä ja alkoi rukoilla.

Csanád herran suupieliin ilmestyi äkkiä sapekas hymy. Sairaan leijonan katkeralle mielelle tuotti lievitystä ihmisten kiusaaminen.

— Tiedätkö, mitä Tiszan herrat sanovat? He sanovat, etteivät ole Nazaretin Jesuksen vihollisia, vaan italialaisten ja saksalaisten, jotka kiipeilevät Kristuksen palatsiin. He tunnustavat, että Jesus on oikea Jumala, mutta ne, jotka hänen nimessään tulivat meidän keskuuteemme, ovat vääriä apostoleja.

Taszilló kiinnitti kysyvästi mustat silmänsä Csanádiin. Mutta tämä jatkoi huomattavalla mielihyvällä:

— Beilusilainen Vata, joka nyt on ensimäinen mies heidän joukossaan, luetutti kirjureillaan pyhiä kirjoja, ja niistä kävi selville, että kun vanhat apostolit täytettiin pyhällä hengellä, he alkoivat saarnata vierailla kielillä ja julistivat sanaa kullekin kansalle sen omalla kielellä. Kas, sanoo nyt Vata, nuo apostolit jotka István lähetti meidän keskuuteemme, eivät ymmärrä meidän kieltämme, vaan opettavat meille vieraita tapoja, siis ne eivät ole pyhän hengen oikeita apostoleja.

— Kurjaa kerettiläisyyttä! — huusi rovasti. — Sata kertaa kurjempaa kuin pakanain uskottomuus!

Rovasti huomasi Csanádin huulilla ilkeän hymyn ja silloin hänestä yhtäkkiä tuntui siltä kuin hän näkisi suurherran monimutkaiseen sieluun. Sentähden hän hillitsi kiivastumisensa ja sanoi kylmästi:

— Totisesti sanon, että vaikka unkarilaiset pukeutuisivatkin lammasten vaatteisiin, he kuitenkin sydämeltään ovat kaikki susia. Kuningas István tunsi hyvin heidän petomaisen luonteensa, sentähden hän ei heille uskonutkaan kirkon pyhän viljelyksen vartioimista. Maan mullassakin siunattakoon suurta kuningasta, joka pyhässä innossaan ei tuntenut sääliä omaa vertaankaan kohtaan. Samoinkuin Abraham oli valmis uhraamaan oman poikansa Herralle, samoin Istvánkin uhrasi Jumalalle oman verensä karkoittamalla maasta uskossa heikot Arpád-prinssit ja korottamalla valtaistuimelle uskossa vahvat venezialaiset. Péter herra taas, vaikka hänessä onkin puutteita, on hankkinut itselleen ikuisia ansioita sen kautta, että hän päätti Istvánin työn, antautui kristinuskon etevän taistelijan, Saksan kuninkaan vasalliksi ja jätti vallan koeteltujen uskovaisten vieraiden käsiin. Unkarilaiset herrat kerskaavat liiaksi maanvalloittajien esi-isiensä Arpádin ja hänen päällikköjänsä kunnialla. Mutta kirjoitettu on, ettei maailmassa ole muuta kunniaa kuin se, jonka ihminen hankkii Jumalaa palvellessaan. Ja liiaksi ääntä pitävät unkarilaiset herrat siitäkin, että tämä maa on unkarilaisten. Mutta mikä on unkarilainen? Mikä on saksalainen? Tyhjä sana, henkäys! Kansat tulevat ja katoovat kuin virran aallot; ikuinen valtakunta on vain yksi: Jesuksen valtakunta. Jesus on Rooman pyhän paavin ja keisarin käteen antanut kaiken maallisen vallan. Mutta joka ei nöyristy Jesuksen maallisten vallanpitäjien edessä, se kapinoi taivasta vastaan ja niittää ylpeydestään rangaistuksen...

Csanád kuunteli pappia ivallisen tyynesti. Muuten on todennäköistä, että vaikkei hän kaikessa ollut yhtä mieltä rovastin kanssa, hän vielä vähemmän oli samaa mieltä Vatan kanssa. Hän oli kautta koko elämänsä kulkenut omia tutkimattomia, aina päämäärään vieviä teitään.

Nuorena, kun hän vielä oli Marosvárin suurherran, Ajtonyin alapäällikkönä, hän oli kristinuskon päättävä ja vaarallinen vihollinen. Kun hän myöhemmin oppi tuntemaan uudessa uskossa piilevän, vastustamattomasti kasvavan voiman, siirtyi hän István kuninkaan palvelukseen ja kuninkaan joukkojen etunenässä teki lopun Ajtonyin vallasta ja elämästä. Siitä alkaen Csanád oli unkarilaisen kristillisyyden terävä piilukirves.

Hän ei vielä koskaan ole pyytänyt neuvoa keltään. Csanád herra tietää tälläkin kertaa, mitä tulee tehdä. Tälläkin kertaa hän on oleva piilukirveenä. Hän panee liikkeelle koko peljättävän voimansa ja kaiken armottoman päättäväisyytensä puolustaakseen uutta järjestystä, puolustaakseen omaa maankuulua mahtiaan ja määrätöntä omaisuuttaan.

Ispaani olisi ehkä jatkanut vielä ärsytystään, jollei hänen ratsunsa olisi pärskyen nostanut päätään. Karitsain riveistä kuului murinaa.

He olivat petshenegi-alueen rajakummulla, jonne Gellért piispa oli hiljakkoin pystyttänyt suuren puuristin. Ristinkuva makasi nyt saastaisten käsien kaatamana poikki tien... Vapahtajan kuva makasi kasvot päin turvetta. Ristin sijaan oli pystytetty ohut, pitkä keihäs ja sen kärkeen kurjan pilkallisesti isketty verinen hevosen pää...

Taszilló papin otsalle ilmestyi kaksi veripunaista täplää.

— He ovat häpäisseet Herran! — mutisi hän kauhuissaan. Ispaanin kasvot synkistyivät.

— He pilkkaavat minua! — ärjäisi hän.

Se oli varsan pää, valkoisen varsan. Aamutuuli liehutti harjaa korvien välissä, suu oli auki kuin hirnumista varten.

Muuan nuori mies aikoi lyödä sen alas keihään nokasta.

— Älä koske! — kiljaisi Csanád. — Sitte vasta saat sen kaataa, kun minä sen sijaan pistän uskottoman lurjuksen verisen pään!

Kuu katosi nyt mustan pilvenrepaleen taakse. Taajoissa riveissä ratsastava joukko oli kuin jättiläiskokoinen musta karvamato, joka nälkäisenä ja ahneena ryömii petshenegipusztan sydäntä kohti.