Pusztan tuli, joka äsken kuvasti pieniä loistavia pilkkuja linnan rinnuksella seisovien miesten silmiin, välkkyi tuolla Maros-joen pinnalla, avari-padon suunnalla.

Uusi-uskolainen ihminen ei mielellään yötisaikaan liikkunut sielläpäin. Ruohonpeittämän maanrepeämän juurella seisoi vanha suotammi, jota vanha-uskolaiset pyhänä palvelivat. He väittivät, että täydenkuun aikana kokoontuvat kuuttaret sinne. Muutamat vakuuttivat nähneensäkin nuo lempeäkatseiset, valkopukuiset immet, kun ne hitaasti kuin leijailevat yön haikarat laskeutuvat alas taivaalta. Ne istuvat tammen hajallaan olevilla oksilla ja laulellen pyörittävät hopeavärttinäänsä. Kaislikon impyet vastaavat heille vedestä.

Csanád ispaani, joka aikoinaan keihäänvarrella pakotti Marosin rantalaiset kasteeseen, hävitti komitaatistaan kaikki palvontakivet ja kaasi kaikki pyhät puut. Tämän yhden hän kuitenkin säästi.

Vaikkei kristitty ihminen mielellään kulkenutkaan puun lähellä, jota salaperäiset kädet koristivat uhrieläinten pääkalloilla ja sairasten ihmisten vaatteilla, niin piispan kalastajat kuitenkin arvelivat, että siellä oli Marosin paras leiripaikka. Muuten heillä ei ollutkaan kovin innokkaan kristityn mainetta. Kirkon ruoskaa peljäten koko kalastajakunta juhlapäivisin marssi Marosvárin jumalanäidin kirkkoon, mutta siitä huolimatta piti rovasti heitä yökönuskoisina. Jouluna hän saarnatuolista varoittikin heitä verkkoa vetäessään laulamasta rumia unkarilaisia lauluja ja kehotti ennemmin virittämään Jumalalle otollisen Maria-virren.

Loimuavan tulen ympärillä kyyristeli nurmikolla noin kolmekymmentä ihmistä. Kaikki eivät kuuluneet kalastajakuntaan; noin puolet oli ympäristön nuorukaisia, jotka toivat hevosensa yöilmaa hengittämään. Ispaani oli kyllä kieltänyt sellaiset yölliset harhailut, mutta kesäaikaan itse linnankin nuorukaiset uittivat hevosensa Marosin yli rakentaakseen rovion vapaalle pusztalle. Itsekään he eivät tienneet, mitä tekemistä heillä oli kasteisella niityllä, mutta teltassa majailleiden isien levoton veri ajoi heitä pusztalle.

Miehet istuivat liikkumattomina ja vaieten tulen ympärillä. Leimuava liekki punasi hurjalla hohteella heidän uurteiset kasvonsa. Jos tuli riutui, joutuivat he hetkeksi varjoon, ja huippulakkeineen, avaroine turkkeineen he olivat kuin jättiläiskokoisten madonlakkien ryhmä, joka juuri pujahtaa esiin maan povesta. Vähän kauempana loikoilivat kalastajien apurit ja hevosia paimentavat poikaset.

Syvän hiljaisuuden katkaisi nyt apupoika, joka toi vettä Marosista. Hän asetti sangon kalastajapäällikön eteen ja sanoi tyynesti:

— Kuollut mies tuli näkyviin vedestä.

— Eilen putosi eräs vaimo padon luona virtaan, — puhui muuan hevosvartijoista.

Apuri vastasi olkansa yli:

— Ei se silloin ole nainen, kun se on mies. Vatsallaan kelluu vedessä.

Vanha Pós, kalastajapäällikkö, tuijotti välinpitämättömästi tuleen, mutta tarpoja puhui nuorukaisille:

— Pitäkää silmällä vanhaa verkkoa, ettei Vesihiisi sitä sotke.

(Viekas vedenhaltija tekeytyy toisinaan kuolleeksi ja ui silmät seljällään Marosissa päästäkseen käsiksi verkkoon.)

Hän puhui niin hiljaa kuin pitäisi varmana, että Marosilla on korvat. Pojat taas henkeään pidättäen kuuntelivat, eikö musta vesi jo loisku.

— Pós setä, — alkoi apupoika taas puhua, — tuolla kuolleella on nuolenpää lapaluun alla. Ja hämärissäkin kellui Marosissa nuolella ammuttu mies. Kaukaa ne ovat tulleet.

— Silloin taas erdélyiläiset kahakoivat.

Taas puuttui puheeseen kalastajajoukon tarpoja. Hän oli mustapintainen mies, rinta sisäänpainunut. Hän puhui nopeasti käheällä äänellä.

— Eikä tulekaan rauhaa, ennenkuin uusi maanjako pannaan toimeen! Sillä ensimäinen jako ei ollut oikeudenmukainen. Sotaa käyvät ottivat parhaan osan, muille jäi arvoton maa, useat eivät saaneet mitään. Ja István herra otti monelta ihmiseltä senkin, mitä heillä oli, ja antoi papeille ja saksalaisille... Mutta kylläpä uuden jaon toimittavat Endre ja Levente. Alkakoot vain erdélyiläiset!

Päällikkö kuunteli pärpättävää miestä. Hän heitti tukun kaisloja liekkeihin ja murisi sitte tyytymättömästi:

— Keväästä alkaen jokainen lapsi ja jokainen narri uneksii sodasta. Mutta niin kauan kuin Csanád ispaani levollisena istuu linnassaan, niin kauan sota on vain suupuhetta. Sillä eipä suotta ispaanilla ole kotkannokka: ennemmin hän vainuaa veren hajun kuin kukaan muu. Ja kun toiset vasta panevat suitsia hevosen suuhun, silloin hän jo istuu satulassa.

Vanha Pós vaikeni eikä kalastajista kukaan uskaltanut väittää häntä vastaan. Mutta eräs rohkeannäköinen nuorukainen, joka juuri saapui kaislikosta taluttaen kahta harmaata tammaa, katkaisi uhkarohkeasti hiljaisuuden.

— Pós setä, ispaani on jo satuloinut!

Kaikki kalastajat kääntyivät nuorukaista kohti. Tämä katsahti ympärilleen ja sanoi matalalla äänellä:

— Aamun sarastaessa hän iskee pusztan rouvan niskaan. Nyt rupesi kysymyksiä satelemaan.

— Odottaako pusztan rouva Csanád herraa?

— Odottaako? Jo viikon on valmistellut vastaanottoa. Siitä lähtien eivät hänen jousimiehensä muuta teekään kuin nuolia sulittavat. Sillä petshenegirouva näkee sinnekin, minne ei katseensa kanna.

Marosvárilainen nuorukainen oli silminnähtävästi ylpeä, kun sai puhua tällaisessa seurassa. Seikkaperäisesti hän kertoi ispaani Csanádin ja petshenegiläisten rajavartijain välille puhkeamassa olevan riidan syistä.

Petshenegiläiset rajavartijat eivät kesästä asti enää olleet käyneet kirkossa, siitä lähtien kuin Oroszlámosin papeille uudessa rajankäynnissä jaettiin parhaat laitumet. Joku päivä takaperin ilmoitti Csanád petshenegien rouva-ispaanille, Seruzádille, jonka risti-isä hän muuten oli, että hän Pyhän Neitsyen päivänä haluaa nähdä hänet kaikkine telttaväkineen messussa. Jollei hän nytkään tulisi, lähtee hän itse häntä hakemaan petshenegien leiristä ja täyttää häneen nähden sen rangaistuksen, jonka pyhä kirkko on kirkonkäymisen laiminlyömisestä säätänyt: keritsee hänet nutipääksi.

Kopea pusztan rouva loukkasi silloin Csanád ispaania niin pahasti, ettei kukaan mieskään ole uskaltanut siten menetellä. Hän ilmoitti puolestaan odottavansa, poikiiko tiine tammansa Pyhän Neitsyen päiväksi. Jos tulee tammavarsa, silloin hän täyttää rakkaan rippi-isänsä toivomuksen.

Seruzádin tamma luultavasti sai orivarsan, koska Pyhän Neitsyen päivä jo on mennyt eikä ainoatakaan petshenegiä ilmestynyt kirkkoon. Siksi siis satuloitsi nyt ispaani...

— Petshenegi ei vikuroisi, — puhui kalastajapäällikkö, — jolleivät pakolaiset ennustajat sitä rohkaisisi. Ne ovat lukeneet tuhasta, että heidän Alpár päällikkönsä ilmestyy Begen rannalle heti, kun pyhä sotatorvi raikuu...

— Entä missä majailee nyt petshenegipäällikkö? — kysyi muuan kalastaja.

— Etsi hänet, — kehotti Pós setä leikkisästi. — Jos hänestä tiedon veisit petshenegeille, saisitpa maljan täyden hopearahoja.

Alpár herra oli Surbánin heimoa olevien petshenegien päällikön, vanhan Thonuzóban poika. Vanhan päällikön, joka ei luopunut isiensä uskosta, hautasi kuningas István Abádin kahlaamon luona. Hautasi hänet elävältä vaimoineen ja hevosineen. Kuningas vei sitte mukanaan Thonuzóban kaksi orpopoikaa, Alpárin ja pikku Örköndin. Sen jälkeen olivat poikain jäljet kadonneet. Muutamat tiesivät heidän joutuneen pappien käsiin, mutta useimmat olivat vakuutetut siitä, että he olivat kuolleet. Hevesin, Mosonyin ja Etelä-Unkarin surbani-petshenegit kuitenkin yhä odottavat nuoria päälliköltään. Regös'it (laulajat) laulavat heistä, juhlissa aina ensimäinen malja kohotetaan Alpár herralle. Palavalla halulla, kiihkeällä itsepäisyydellä häntä odotetaan.

Marosilainen nuorukainen, joka äsken toi tuon suuren uutisen, puhui taas:

— Tuomiokapitulissa on nuori kaniikki, — kuukausi takaperin toi piispa hänet mukanaan Tonavan takaa, — hänen kerrotaan olevan petshenegiläisen ylimyksen. Lienee tuossa kahdenkymmenen korvissa. Aina hän kulkee yksinään; hänen katseensa on kova kuin keihään kärki. Nimensä Márton kaniikki.

Taas vaipuivat kaikki ajatuksiinsa, ja uudestaan syntyi syvä hiljaisuus. Sillä aikaa kohosi kaislikon takaa kuun verenpunainen kehrä.

— Täysikuu! — lausuivat monet yhtaikaa, melkein juhlallisella äänellä.

Kalastajapäällikkö sammutti tulen sangollisella vettä. Kun kuu täyteläisenä nousee, ei se halua nähdä ihmisten tekemää tulta. Niin ainakin vanhat väittivät. Totta kyllä, että kalastajakunta oli uusiuskoista, mutta siitä huolimatta he eivät tahtoneet joutua riitaan niiden mahtien kanssa, joita heidän isänsä olivat palvelleet.

Kaikki katselivat kuuta. Hyvän aikaa näytti siltä, kuin se olisi tarttunut kiinni näköpiirin reunaan. Koettaessaan kiskaista itsensä irti maasta se ponnistelussaan muuttui melkein munan muotoiseksi. Sitte se yhtäkkiä ponnahti kevyesti, omituisen surullisen suloisena leijailemaan tasangon yläpuolelle.

Tällä hetkellä kuului pyhältä puulta merkillinen ääni. Aivankuin jättiläiskokoinen puutorvi olisi soinut syvällä, pehmeällä, sydämeenkäyvän surullisella sävelellä. Ensi hämmästyksessä olisi voinut luulla itse pusztan sydämen laulahtaneen väräjävien kuunsäteiden sitä lempeästi hyväillessä. Kuitenkin se oli ihmisääni. Laulavan miehen ääni.

Kalastajat eivät voineet nähdä laulajaa, mutta kaikki olivat kyllin nuoria kristittyjä tunteakseen heti ikivanhan uskon pyhän laulun. Usein sattui, että he nähdessään kuun täysimmillään itsekin vaistomaisesti alkoivat hyräillä kuunjumalan hyvin tunnettua laulua. Laulu ei muistuttanut Pyhän Neitsyen kaniikkien latinalaista psalmia. Se oli yksinkertainen, jopa yksitoikkoinen; voimakas, melkeinpä raaka. Ja kuitenkin niin suloinen, niin alakuloinen ja tuttu kuin ikivanha kehtolaulu, joka tuo aurinkoisen lapsuusajan vanhan ihmisen mieleen. Sen pitkäveteisessä rytmissä ikuinen kysymys ja siihen annettu vastaus tuntui alituisesti toistuvan; se oli syntynyt jo Volgan tuulisilla tasangoilla.

Laulu vaikeni, kun kuu kohosi korkeammalle. Vanhan Pósinkin rintaa hiukan ahdisti, nuoremmat taas oli vallannut katkera tyytymättömyys, jonkinlainen tuima, polttava kotikaipuu.

Nyt himmeni maisema heidän silmissään: kuu pimeni silmänräpäykseksi. Avari-padolle ilmestyi ratsastajan tumma varjo. Kalastajat olisivat ensi hetkessä voineet luulla, että se astui esiin suoraan kuun kehrästä.

Ratsastaja laskeutui rinnettä alas ja ajoi hiljaista juoksua kalastajain ohi kääntämättä päätään heitä kohti. Joka ei ennen ollut häntä nähnyt, hän voi nyt hyvin tarkastaa häntä kalpeassa kuutamossa. Hän oli lyhyt, tanakka, jänteväniskainen vanha ukko. Päälakea peitti kämmenen levyinen kultakypäri. Hänellä oli taaja, lumivalkoinen parta, sysimustat kulmakarvat ja terävät silmät. Hänen hiuksensa olivat vanhauskoisten tapaan käärityt kolmelle sykkyrälle.

Pusztan ihmiset saattoivat nähdä ukon usein, kun hän yöllisen usvaviirun kaltaisena liikkui kentällä. He tiesivät myöskin, kuka hän oli. Lännestä tuleva tulva peitti koko maan, hävitti ja vei mukanaan kaiken, mikä oli vanhaa ja unkarilaista; ikivanhasta rakennuksesta jäi jäljelle vain kova, vanha pylväs, joka yksinään taisteli kuohuvaa merta vastaan. Hän ilmestyi milloin siellä, milloin täällä. Synkillä harhailuillaan hän herätti pelkoa uusi-uskolaisissa ja lietsoi vihaa vanha-uskolaisten keskuudessa. Kansa mainitsee hänen nimensä taikauskoisella kunnioituksella. Kerrotaan, että hän voi ratsastaa kiitävillä pilvillä ja torjua tieltään ammutut nuolet.

Se, joka hänestä puhuu, nimittää häntä vain maanpakolaisukoksi. Hänen nimeään ei koskaan lausuta. Kuitenkin hyvin tiedetään, kuka hän on: erdélyiläisen Gyula-suvun viimeinen tietäjä, maanpakolainen ylipappi.

Maanpakolais-ukko saapui nyt Marosin satamaan, vastapäätä linnaa. Siellä hän seisautti hevosensa ja puhalsi vaskitorveen.

Hämmästyttävän sotainen ja uhmaava toitotus pani linnan seinät kaikumaan. Se oli kuin kolmesti uudistuva rastaan kirkaisu.

Kun torven ääni taukosi, kohotti maanpakolainen oman äänensä. Omituisessa laulavassa rytmissä, mutta niin kaikuvalla äänellä, että se varmaankin tärisytti linnoituksen tuomiokapitulin palttina akkunoita, hän huusi mustaan yöhön:

— Thonuzin poika Alpár! Alpár päällikkö — Alpár! Herää — jo päivä sarastaa!

Ja aivankuin olisi varma, että asianomainen kuuli hänen huutonsa, hän käänsi hevosensa ja karautti nopeasti kaislikkoon.

Ympärillä joka taholla kurnuttivat monet tuhannet sammakot vedellen rakkausveisujaan. Niiden laulu yhtyi litiseväksi kujerrukseksi ja kuului kauaksi yön hiljaisuudessa.