Äänettömässä yössä kuului ylhäältä linnan rinnukselta, suuren tornin varjosta, ihmisen ääni. Toinen ääni vastasi siihen. Ihmistä ei voinut nähdä pimeydessä, ja tornin vartija saattoi luulla yön henkien haastelevan keskenään kaikuvin äänin.

— Sinäkö siellä olet, Márton kaniikki?

— Minä, Walter herra.

— Mitä teet yöllä yksinäsi linnan rinnuksella?

— Katselen pusztalla palavaa tulta.

— Mitä katsomista siinä on?

— Tummat olennot kykkivät sen ympärillä... Keitä lienevät?

— Harhailevia pakanoita lienevät, Márton. Pusztan rouvan palvelijoita.

— Silloin tällöin nousee yksi heistä heittämään kimpun kuivia ruokoja tuleen... Liekki tukehtuu hetkeksi, sitte se taas hulmahtaa kipinöiden korkealle... Näetkö, kuinka palaa? Näetkö, kuinka loimuaa? Punainen usva leijailee sen yläpuolella...

— Sinun sielusikin, Márton, on levoton kuin pusztan tulen loimu.

— Sentähden että pusztan tuuli siihen puhaltaa.

— Kuule minua, Márton! Gellért piispa lähetti minut luoksesi. Hän sanoi: Mikä Márton kaniikkia vaivaa? Minä vapautin hänet paastosta eikä hän kuitenkaan syö. Kielsin häntä valvomasta eikä hän kuitenkaan lepää. Hänen kasvonsa ovat kalpeat kuin loppukuu, silmänsä taas kiiluvat kuin sairaan suden. Itsekseen kulkee kaniikki, ja veljensä arkailevat häntä puhutella. Mitä tämä merkitsee?

— Piispako kysyy?

— Piispa on meidän kaikkien isämme ja sinua hän erityisesti suosii. Suuren ja pyhän tehtävän on hän määrännyt sinulle: pakanallisten veljiesi, petshenegien käännyttämisen.

— Piispa on hyvä isä. Ei hän koskaan ole ruoskituttanut minua, vaan usein kutsunut pojakseen.

— Mitä vastaat hänen kysymykseensä?

— Sano piispa-isälleni, että hänen poikansa on kahden viikon kuluttua kuollut.

— Oletko sairas, Márton?

— En tunne sairautta.

— Mikä sinut sitte tappaisi kahden viikon kuluessa?

— Pusztan tuuli tappaa.

— En ymmärrä puhettasi, Márton.

— Et ymmärrä, herra, kun olet saksalainen. Mutta minä synnyin täällä pusztalla.

— Ripitä itsesi, poikani. Piispa toivoo sitä.

— En tiedä, olenko tehnyt syntiä, mutta uskon joutuvani kadotukseen. Kadotukseen vie minut pusztan tuuli. Confiteor, pater! Niin kauan kuin kasvoin Bakonyin pappien luona, kostean metsän povessa, en ajatellut pusztaa. En ajatellut mitään, kidutin vain itseäni, kuten muutkin, ja aamusta iltaan rukoilin autuuteni puolesta.

— Hurskaat veljesi silloin ennustivat sinulle marttyrikuolemaa intosi palkaksi...

— Gellért herran tahdosta piti minun tulla tänne. Mutta siitä asti kuin uudestaan kuulen tuulen huminan, vapaan pusztan tuulen, joka kerran pullisti isäni telttapalatsin seiniä ja leikki sotaratsuni harjalla, siitä asti ovat taivaanvaltakunnan portit minulle suljetut...

— Etsi voimaa rukouksesta!

— Confiteor, pater! Ristin kuvan edessä polvistun ja yhtäkaikki kuulen kaislikon kahinaa. Hymnejä laulan, mutta keskellä niitä johtuvat mieleeni petshenegien sotalaulut, jotka jo aikoja sitte luulin unohtaneeni. Ja turhaan pyrkii sieluni taivasta kohti: aina se syöksähtää alas ja harhailee matalalla pusztan yläpuolella, pusztan päällä kuin pääsky pilvisäällä.

— Kuulen, poikani.

— Tiedät, herrani, että hyvin kestän kärsimystä. Lapsuusaikananikin vain kerran itkin: kun suuri kuningas István tuhosi pakanallisen sukuni ja minä jäin orvoksi Tiszan rannalle. Siitä lähtien on silmäni ollut kuiva. Mutta nyt kuukauden ajan on minusta tuntunut kuin kuumat pisarat taukoamatta tippuisivat sydämeeni. Voiko ihmisen sydän itkeä, Walter?

— Puhu edelleen, poikani.

— Jos kuulen hevosenhirnuntaa pusztalta, vavahtaa joka jäseneni. Jos kaukainen torventoitotus kajahtaa korvaani, lakkaa sydämeni sykkimästä. Ja kuinka kadehdin, ah, kuinka kadehdin rannalla räpytteleviä, kirkuvia kuikkia! Ne saavat vapaasti kulkea kaislikossa eikä niiden tarvitse välittää ikuisesta autuudestaan...

— Minä kauhistun, Márton. Muistatko meidän onnetonta Jeromos veljeämme? Uskollisesti hän palveli Herraa, kunnes hänen järkensä vei unkarilainen tauti ja hän karkasi pusztalle, jossa nyt majailee teltassa kirottujen pakanain seurassa. Mikä paha henki viettelee teitä autioille aroille?

— Jo viikkokausia on minua kiusannut sama unikuva.

Unissani kävelen ulkona pusztalla. Ympärilläni ei missään ole ainoatakaan ihmistä. Kiirehtien riennän eteenpäin, aina eteenpäin! Väliin kirkaisen riemusta kuin hurja lintu. Väliin heittäydyn maahan ja syleilen kulottunutta nurmikkoa. Sitte riennän taas eteenpäin, aina eteenpäin, kunnes hengitykseni salpaantuu ja voimani pettävät. Käperryn kokoon ja kuolevana olen niin onnellinen, isäni, niin onnellinen, etten hereillä koskaan ole ollut.

— Saatana ojentaa sinua kohti käsiään, saatana, joka suden hahmossa hiiviskelee pakanallisella pusztalla... Älä kuuntele hänen kuiskutuksiaan, Márton.

— Lupasin piispa-isälleni olla hänen kuuliainen poikansa ja sanassani pysyn. Mutta siihen kuolen.

— Kuka välittäisi maallisesta elämästään? Vain kuolemamme olkoon autuas.

— Minun kuolemani on oleva kirottu, isäni. Sillä kuolemassakin on minua kiusaava ajatus, että minun täytyy nukkua tuomiokirkon ummehtuneessa hautaholvissa enkä saa levätä ulkona pusztalla, tuulenkäymällä pusztalla...

— Vain Jesuksen armo voi sinua auttaa. Seuraa minua nyt, kaniikki, on messun aika.

Nuo kaksi pappia lähtivät tuomiokirkkoa kohti. Hitain askelin he kulkivat linnan rinnuksella, ja kun tuuli pullisti heidän kaapunsa leveitä hihoja, kasvoi heille yökön siivet. Valaistusta kirkosta kuului jo kaniikkien latinalainen hymni:

»Herra, koston väkevä Jumala, kostava väkevä Jumala, ilmesty jo!»