Taivas on harmaa, maa kulo, vesi musta. Puszta on jättiläispaarit, joille kuollut kesä on laskettu. Sumuisessa ilmassa saapuvat loputtomat korppiparvet peijaisiin. Öisin taas kuuluu kaislikoista susien valittava ulvonta. Oli niin alakuloinen syksy, ettei koskaan enää luullut kevään saapuvan. Ja syksyn kolkossa harmaudessa värjötti petshenegien kutistunut kansakunta, ponnistellen toivottomana kuin kohmettunutsiipinen kurki.

Kun ensimäiset härmäyöt saapuivat, palasivat Begen leiriin ne suurpetshenegiläiset lähettiläät, jotka Tyrák kaani oli pannut matkalle.

Kahden saapuivat valakialaiset herrat; monta palvelijaa ja hevosia oli heidän saattueessaan. Ilmestymisellään ja oudoilla puvuillaan he herättivät suurta huomiota leirissä.

Heidän päällikkönsä oli ilveksen näköinen ukko. Hänen punainen partansa ulottui vyöhön asti; pörröisten kulmakarvojen alla välähtelivät viekkaat kissansilmät. Hän saattoi olla noin kahdeksankymmenen vuoden vanha ja pääsi tuskin käymään enää, mutta kun hänet nostettiin hevosen selkään, istui hän siellä lujasti kuin ilves kauriin seljässä. Hänen toverinsa oli tumma jättiläinen. Iho oli niin musta, että häntä hyvin olisi voinut luulla neekeriksi; hänen käsiään, niskaansa, vieläpä poskipäitäänkin peitti musta karva. Koko hänen leirissäoloaikanaan ei kukaan kuullut hänen lausuvan sanaakaan. Nuorukaisen kerrottiin olevan kaanin vahvimman miehen, ukon taas kaikkein viekkaimman. Tosiasia oli, että ukko osasi niin laverrella Haramvárin ispaanille, että tämä laski heidät rajan yli, vieläpä antoi heille aseellisia palvelijoitaankin saattajiksi.

Suurpetshenegit, joita senaikaiset kirjuriteinit nimittivät nimellä crudelissimi bissani [julmimmat petshenegit. Suom.], asuivat Valakiassa ja Etelközissä. Kun he kokosivat heimonsa, voivat he lähettää sotaan jopa satatuhatta ratsumiestä, niiden joukossa maailman nopeimmat ratsu- ja tarkimmat jousimiehet. He olivat magyarien peljättyjä vihollisia näiden vanhoilla vaellusretkillä. Magyarien maanvalloituksen edellistä aikaa peittävään sumuun heittävät petshenegien kanssa käydyt hävityssodat tulisen hohteen.

Jos petshenegikansakunnat rauhan aikanakin olisivat voineet totella yhteistä ruhtinasta, niin on mahdollista, että Itä-Europalla nyt olisi toinen muoto. Mutta he eivät olleet kansalliseen kuriin kykeneviä niinkään suuressa määrässä kuin heidän magyarilaiset veljensä. Silloin-tällöin joku suuri kaani saattoi heidät järjestymään joksikin ajaksi, mutta kun ruhtinaan silmän lumousvoima loppui, niin paikalla nämä kuumaveriset kansakunnat hyökkäsivät toistensa kimppuun, levännein voimin kuin puskevat pässit. Heidän maansa oli tulinen kattila, joka aina kiehui ja kuohui veristä vaahtoa. Matkustaja ei hevillä rohjennut kulkea heidän maansa läpi. Veriset melskeet pakottivat aikoinaan surbanilaisen päällikön Thonuzóbankin luopumaan kuhisevasta petshenegiläisestä mehiläispesästä ja kulkemaan Unkarin rajavuorten yli.

Lähettiläät astuivat nyt Alpárin telttaan. Jätettyään nuorelle päällikölle tavanmukaiset lahjat kaanin isällisten tervehdysten kera kertoi vanhempi heistä itämaisella kukka- ja hunajakielellä Tyrák kaanin asian.

Kaani varustautui kaikkine suurine petshenegikansakuntineen hyökkäämään Konstantinopolin keisaria vastaan ja tahtoi avukseen myöskin Alpárin miekan. Ehkei hän niin suuresti ollut miekan tarpeessa kuin sen innostuttavan loiston, joka vielä silloinkin ympäröi suuren Thonuzóban suvun nimeä.

Kaanin suureen yritykseen oli nytkin, kuten kaikkiin petshenegisotiin, syynä personallinen loukkaus. Muuan Kegen niminen petshenegipäällikkö kieltäytyi tottelemasta Tyrák herraa ja pakeni telttaväkineen kreikkalaiselle alueelle. Keisari ei ainoastaan ollut antamatta kapinoitsijaa takaisin tämän herran käsiin, vaan vieläpä otti hänet hyvin suosiollisesti vastaan ja jakoi maata hänen väelleen. Tyrák herra tästä suuresti suuttui ja lähetti sanan keisarille, että hän ensi keväänä tulee häntä tervehtimään Konstantinopoliin ja pyytämään hyvitystä kärsimästään loukkauksesta. Hän aikoi asettaa ratsaille kahdeksankymmentätuhatta miestä ja luotti siihen, että hän nostattaen kapinaan kreikkalaisen ikeen alla huokaavat bulgarit ja serbialaiset voi murtaa keisarikaupungin lujat muurit.

Suuri kaani ehdotti Alpárille palkkasoturisopimusta, tarkalleen määräten, minkä arvon antaa hänelle yhdistyneissä joukoissa ja kuinka suuren osan myöntää hänelle yhteisestä saaliista.

Lähettiläät antoivat päällikölle viikon miettimisaikaa. Alpár jäi yksikseen telttaan lahjoineen. Tyrák herra oli lähettänyt hänelle kultavitjat, hopeisen juomasarven, kaukasialaisen miekan, persialaisen satulaloimen ja kappaleen kreikkalaista silkkiä.

Kun päällikkö silitti kädellään silkkiä, joka välkkyi kuin liekehtivä tuli, lehahti häntä vastaan suloinen, tuttu tuoksu... Samanlainen omituinen tuoksu levisi Angyikan vaatteistakin! Se oli Konstantinopolin tuoksua, jonka nuori päällikkö kuvitteli aina leijailevan siellä marmoripalatsien ja keisarin puistojen päällä. Yhä uudestaan hän silitti silkkiä, joka välkkyi, kahisi ja tuoksui kaukaisen ihmekaupungin kiihoittavana symbolina. Ja silloin valtasi hänet sama intohimoinen, kiihkeä kaipuu, jota hän tunsi jo kerran Temesin rannalla Zenóbian kertoessa kaupunkien kaupungista. Oi, kultainen Byzantium!

Alpár katsahti teltan avoimesta ovesta ulos. Aution pusztan yläpuolelle, lohduttoman harmaalle taivaalle oli muodostunut pilvenrepeämä, jota kultaisella ja purppuraisella loistolla valaisi laskeva aurinko. Ja kaukaiseen repeämään ilmestyi ihmekaupungin kuva, sellaisena kuin nuori barbari sen kuvitteli... Tuhattornisen lumolinnan marmoriseiniä huuhtovat siniset laineet, fantastiset kultakupolit piirtävät purppuraista taivaanlakea... Viehättävien vanhojen unelmien, lapsuudenaikaisten toiveiden muisto saattoi päällikön sydämen värisemään kuin kultasointuisen, suloisen naisäänen laulu.

Nomadien pojassa heräsi yhtäkkiä vanha vaellushalu. Salaperäinen, vastustamaton himo, joka ajoi esi-isät idän kaukaisilta aroilta tänne, alkoi nyt levitellä siipiään ja iskeä haukankyntensä hänen sydämeensä... Pois täältä murheen ja kuoleman kalpealta pusztalta. Pois tuntemattomiin, hopean hohteisiin etäisyyksiin! Takana suuren virran, takana suuren vuoren, takana monen maan on auringon kaupunki, Konstantinopoli. Konstantinopoli on elämä, onni. Se viittaa kaukaisuudesta kuin oudon kaunis, viehättävä nainen ja levittää käsivartensa sulkeakseen valloittajansa tuliseen, hurmaavaan, murhaavaan syleilyynsä.

Päällikköä aivan pyörrytti ajatus, että hän marmoriseinäin takaa on löytävä sen suloisen, sateenkaaren loistoisen, kultahelkkyisen onnen lähteen, jonka yhden pisaran hän jo oli tavannut Zenóbian huulilla.

Seuraavana päivänä saapui uusi lähetystö petshenegileiriin. Tämä tuli Marosvárista päin ja Jumalanäidin kunniaa julistaen, virsiä veisaten se astui leiriin. Lähettiläitä oli kaksi: Walter, Csanádin tuomiokapitulin laulumestari ja isä Fülöp, benediktiniläispappien päämies.

Uskonnollinen hurmaus noina päivinä rohkaisi ihmeellisesti kirkon ihmisiä. Gellért herran esimerkki vaikutti heihin niin mahtavasti, että arkaluontoisetkin pitivät maallista elämäänsä vähäpätöisenä. Niinpä tapahtui, että nämä kaksi hurskasta vanhusta rohkenivat risti kädessä tunkeutua itse lohikäärmeen pesään.

Fülöp ja Walter tulivat käännyttämään ja kuuliaisuuteen taivuttamaan uskonluopiota Márton kaniikkia. He arvelivat, että heidän hurskas tehtävänsä joko onnistuu tai ei onnistu. Jos se onnistuu, silloin he niittävät siitä viljalti maallista kunniaa ja taivaallisen palkinnon. Jos he taas saavat surmansa, silloin he pikaisesti saavuttavat suurimman, mitä uskova ihminen voi saavuttaa: pyhän marttyriuden loistavan kruunun.

Pusztan vakoilijat ottivat ukot kiinni jo Harangodin rannalla ja veivät heidät suoraan päällikön eteen. Suuri pelko täytti silloin Fülöp herran sydämen; hänen kasvonsa kalpenivat ja hampaansa kalisivat. Walter mestari ei peljästynyt. Mutta kun hän astui kerran niin lämpimästi rakastamansa kaniikin eteen ja näki, että Mártonin nuori pää oli jo aivan lumivalkoinen, valtasi sellainen tuska, hänen sydämensä, että hän puhkesi äänekkääseen itkuun.

— Voi, Márton kaniikki, — lausui vanhus, — minkälainen jälleennäkeminen tämä onkaan? Sinun rakas pääsihän, poikani, on harmaantunut synnissä.

— Ainoastaan toinen puoli on harmaantunut synnissä, — vastasi Alpár katkerasti hymyillen, — toinen puoli harmaantui jo hyveessä.

— Kristuksen viiden haavan nimessä pyydän sinua, rakas poikani Márton, puhu ja vastaa: onko elämäsi nyt onnellinen?

— Ei se ole onnellinen, herrani, kuten ei silloinkaan ollut, kun vielä elin keskellänne.

— Elät jumalattomuudessa, rakas poikani, ja Herra on sinua siitä rankaiseva.

— Kuinka Herra rankaisee? — kysyi Alpár.

— Laskee kätensä sen päälle, joka on sinulle kaikkein rakkainta.

— Silloin hän ei enää voi rangaistu, sillä hän laski jo kätensä rakkaimpani päälle. Herra menetteli kanssani vihaisen kuninkaan tavoin: tappoi kaikki panttivangit eikä hänellä enää ole valtaa ylitseni.

— Kristuksen pyhässä nimessä pyydän sinua, Márton, puhu ja vastaa: etkö usko ijankaikkiseen tuleen ja etkö kammoksu helvettiä?

— Jos uskoisin siihen, hyvä herrani, en silloinkaan sitä kammoksuisi, sillä siellä on isäni, suuren Thonuzóban olinsija.

— Voi, poikani Márton, miksi on sydämesi niin kova, ettei se sula rakkauden lämmöstä? Ja miksi ovat korvasi niin tukossa, etteivät ne kuule totuuden sanaa?

— Jos sydämeni on kova, niin Herra loi sen sellaiseksi. Jos korvani ovat kuurot, niin Herra on ne tukkinut. Pyydän sinua, Walter herrani, puhu ja vastaa: Miksi menetteli Herra siten kanssani? Ja jos hän teki niin, miksi riitelet minun kanssani etkä hänen kanssaan?

Vanhukset kauhistuivat tämän hirveän sadatuksen kuullessaan. Walter ei enää avannutkaan suutaan, mutta hänen sijastaan puhui isä Fülöp, jossa oli vähän maailmallista viekkauttakin.

— Rakas poikani Márton, pyydän sinua armahtamaan itseäsi. Tiedä, että hävittävä myrsky kokoontuu pääsi päälle. Pyhän kirkon miekankantajat ovat jo antaneet tuomionsa sinusta ja kansastasi. Becs herran pestaajat käyvät ympäri valtakuntaa, Keven ja Haramin linnanispaanit hiovat jo miekkojaan sinun pääsi varalle. Sinun kansasi on vähentynyt ja menettänyt rohkeutensa. Jos tämä päivä saapuu, silloin ei varmaan yksikään miehesi vältä kohtaloaan.

Alpár hymyili.

— Ja miten pelastuisin vaarasta? — kysyi hän.

— Jos kaiken väkesi kanssa palaat takaisin pyhän kirkon helmaan, niin ei hiuskarvaannekaan koskettaisi.

— Katso, — sanoi Alpár, — te olette Herran vääriä paimenia. Hän lähetti teidät tänne noutamaan uskoani. Mutta te veisitte hänelle pelkoni sanoen: Tässä on Alpár päällikön usko! Kuitenkaan ei Herran edessä saa valehdella. Kuinka, te papit? Alpár kukisti Jumalan kymmenen huoneen tornin, sammutti sadan hänen pappinsa elämän eikä peljännyt. Nyt uhkaa vaara hänen köyhää kotiaan, vaara hänen kurjaa elämäänsä, senkötähden hän nyt pelkäisi? Sanon teille: Herralle ei kelpaa sellainen katumus. Jos hän on oikea Jumala, niin hän tahtoo, että miehet häntä rukoilisivat eivätkä koirat. Sanoin, enkä enempää puhu.

Vanhukset katsoivat surullisina toisiinsa. Márton kaniikki ei enää ymmärtänyt heidän kieltään eivätkä he hänen. He puhuivat hänelle luostarikoulujen kielellä, hän taas vastasi pusztan kielellä.