Kaikki luulivat pakanamyrskyn hävittävän uuden uskon nuoren laihon. Ja kävikin selville, että verinen vihuri oli kääntynyt sille hyväksi. Sielun kylvö orasti kauniimpana ja rehevämpänä nyt kuin koskaan ennen.

Papit eivät turhaan olleet kuoleman evankeliumin julistajia: voiton, jota he eläessään eivät olleet voineet saavuttaa, hankkivat he kuolemallaan. Ja se oli luonnollistakin, sillä heidän elämänsä ei voinut olla täydellinen, mutta kuolemansa oli.

Erittäinkin oli Gellért herran kuolema tuhoisa isku pakanain asialle. Hänen kuolemansa käännytti ehkä useampia pakanoita kuin koko hänen elämänsä. Jättäen heikon tomumajansa kohosi hänen henkensä jättiläissuuruisena pilvien yläpuolelle, toisen maailman saarnatuoliin, ja sana, jota hän muinoin heikolla äänellä ja vieraalla kielellä oli julistanut, kaikui nyt ukkosen äänenä kautta maan. Ja kansa painui polvilleen sen edessä.

Mosonyin taistelun jälkeen sanoi Vata: Maassa ei enää ole ainoatakaan kristittyä! Äkkiä kävi ilmi, että maassa tuskin oli enää ainoatakaan pakanaa. Oli vain villiintyneitä ihmisiä, joiden mielen oli vienyt kuninkaan tyrannius ja viha muukalaisten röyhkeyttä kohtaan. He selvisivät äkkiä verisestä hurmauksestaan ja kauhistuen havaitsivat, mihin olivat vyörymässä.

Siellä-täällä kömpivät paenneet papit esiin piilopaikoistaan. Missä ikinä ilmestyivätkään, otti kansa heidät vastaan intohimoisella ilolla. Katuen lankesivat he heidän jalkojensa juureen, kostuttivat ne kyynelillä ja suudelmilla ja veivät heidät riemuiten takaisin kyliin.

Papit taas, jotka vielä äsken olivat olleet kansan sortajia, muistivat nyt olevansa Kristuksen palvelijoita. He antoivat anteeksi kaikki. Vieläpä nuo pakenemisen kärsimyksissä köyristyneet miehet lohduttivat, rohkaisivat härjän voimaisia murhaajiaan, jotka eivät voineet, eivät rohjenneet uskoa anteeksiantamukseen. Omasta jalomielisyydestään liikutettuina siunasivat he noita ihmisiä, jotka pari päivää takaperin verenjanosta suunniltaan hakivat heitä tappaakseen heidät. Heidän säteilevä hyvyytensä riisti aseet jäykimmänkin käsistä. Tämä oli ihmeellistä, ja jumalasta luopunut kansa etsi epätoivoissaan taivaan merkkiä.

Kansan herkän sydämen valtasi uusi huumaus: katumuksen huumaus. Kautta maan tapahtui merkkejä, jotka yhä edistivät yleistä herätystä. Gellért herran ruumis lepäsi yhä vielä Jumalanäidin temppelissä O-Budassa, mutta jo rajaseuduillakin puhuttiin niistä ihmeistä, joita se teki. Jos sokea tai sairas ihminen suuteli hyytynyttä verta, tuli hän näkeväksi tai terveeksi. Korskuen näytti muuan pakana tovereilleen hiussuortuvaa, jota hän säilytti repussaan ja jonka hän sanoi olevan siitä ajellusta päästä, joka tahtoi kääntää maan vanhasta uskostaan — ja äkkiä hän menetti järkensä, alkoi raadella omaa ruumistaan ja kuoli surkean kuoleman.

Csongorádissa nähtiin noin tunti auringonlaskun jälkeen tulinen merkki tummalla taivaalla; se oli Kristuksen orjantappurakruunun kaltainen. Szalankamánin lauttamiehet taas, jotka veripäivinä olivat upottaneet pakenevia uusi-uskolaisia Tonavaan, kuulivat öisin vedestä äänekästä rukousta, josta he niin peljästyivät, että pakenivat muille maille.

Verinen myrsky taukosi. Taivas kirkastui. Vain yksi myöhästynyt musta pilvenlonkare riensi vielä etelää kohti: Alpárin kutistunut petshenegiarmeija.

Iskiessään vihollisen kimppuun oli se aina selviytynyt voittajana, mutta kuitenkin kulta-armeija ratsasti nyt kotiin supistuneena, lannistettuna. Tiellään tapasi se usein katujajoukkoja, jotka vaelsivat pyhiin jonkun marttyripapin haudalle.

Kylissäkin kaikkialla otettiin heidät kirkkolauluilla vastaan. Katuvat ihmiset olivat ihmeellisen rohkeita. Szegedin seuduilla muuan mustakaapuinen, laiha ihminen astui petshenegien tielle. Musta mies oli yksinään pitäen ristiä kädessään.

— Nöyryyttäkää! itsenne Jesuksen edessä! — huusi hän korkealla äänellä.

Nähtävästi hän oli yksi noita pappeja, jotka veripäivinä hyväsydämiset uskovaiset piilottivat ja pelastivat. Mutta on mahdollista, että hän lopulta tunsi pientä kateutta tovereitaan kohtaan, jotka marttyriuden hinnalla jo olivat saavuttaneet ikuisen autuuden, ja halusi nyt samanlaista kunniaa ja sielun pelastusta. Mutta petshenegit — tiesi mistä syystä — kaarsivat hänet muristen yhdenkään nostamatta kättään häntä vastaan. Tätä kertoivat myöhemmin ihmeenä Szegedin kalastajat.

Alpárin joukko meni Kenezsnan kahlaamosta Tiszan yli. Sakeassa sumussa he astuivat Ajtonyin vanhan valtakunnan soiselle maalle oppaan torven alinomaa soidessa. Myöhemmin, kun usva alkoi hälvetä, tunkeutuivat auringonsäteet sen läpi, ja petshenegit huomasivat kulkevansa sokaisevassa, hopean hohtoisena lainehtivassa pilvimeressä. Etujoukko kohtasi silloin vieraita ratsastajia, jotka sumussa venyen jättiläispitkiksi näyttivät Csaba päällikön henkisotajoukolta.

Ensiksi surbanit luulivat Sokean Becsin karitsoiden tahtovan sulkea heidän tiensä ja tarttuivat jousiinsa. Pian kuitenkin kävi selville, että keihäsmiehet olivat Seruzádin leirivartiostoon kuuluvia ratsastajia. Pusztan rouva oli jo saanut tiedon päällikön tulosta ja oli lähettänyt häntä vastaan muutamia sanansaattajia.

Ennen pitkää saapui joukko Oroszlámosin luostarin luo, jonka Csanád herra oli rakentanut Ajtony päälliköstä saamansa suuren voiton muistoksi. Ispaani haudattiinkin sinne luostarin kirkkoon.

Luostarin paikalla törröttivät nyt nokiset rauniot sumuisessa ilmassa. Raunioiden päällä leijaili suuri parvi korppeja.

Kulta-armeija levähti tuokion, ja Alpár ohjasi ratsunsa kummulle sekä loi pikaisen silmäyksen kirkon luhistuneiden seinien sisäpuolelle. Hirret savusivat vielä hiljalleen merkiksi siitä, että murhapoltto oli vastikään tapahtunut. Tuhasta pisti esiin muutamia hiiltyneitä ruumiita. Viime viikkoina oli Alpár sadottain nähnyt sellaisia ruumiita. Kaikki olivat samanlaisia, mustia ja muodottomia, ja kaikkien luiset käsivarret olivat vääntyneet rintaan päin.

Puolipäivän tienoissa kuljettuaan Harangodin yli kohtasivat he Begen leirin varusväen päällikönkin. Hän kertoi päällikölle kaikki, mitä tämän poissaollessa oli tapahtunut. Suurena uutisena hän mainitsi, että Tyrák kaani, Valakién ja Etelközin suurpetshenegien kuningas oli lähettänyt lähettiläitä Begen leiriin. Kun lähettiläät eivät tavanneet siellä Alpár päällikköä, olivat he menneet Karánin laaksoon, mutta lupasivat tulla takaisin. Asiastaan he eivät kuitenkaan olleet mitään hiiskuneet.

Varusväen päällikkö kertoi sitte, että Seruzád rouva oli kaksi päivää takaperin polttanut Oroszlámosin luostarin. Tällä hän kosti Csanádin linnanpäällikölle, Sokealle Becsille, joka oli tappanut muutamia kentällä harhailevia rajavartijoita. Luostarin kirkossa oli juuri silloin kun se sytytettiin marosvárilaisia pyhiinvaeltajia. Ne olivat suurimmaksi osaksi naisia, joiden johtajana oli rovasti Taszilló. He paloivat kaikki kirkkoon. Lopuksi pusztan rouva Sokean Becsin kiusaksi avautti Csanád herran haudan ja heitätti ispaanin ruumiin kedolle.

Tätä kuunnellessaan katsoi päällikkö taukoamatta leiristä tulleen joukon torvenpuhaltajan ratsua. Hevosen otsalla riippui pieni, siniseksi emaljoitu risti, ehkei niin paljon ivan osoituksena kuin koristuksena.

Yhtäkkiä sanoi Alpár torvensoittajalle:

— Mikä on nimesi, poikani?

— Olen Ompudin poika Katapán, suurherrani, — sanoi nuorukainen iloisesta hämmästyksestä punastuen.

— Mikä risti riippuu valkosi otsalla? Mistä olet sen saanut?

— Sain sen eilen toveriltani Fancsalilta. Annoin siitä metallinappisen vyön.

— Ja mistä oli Fancsal sen saanut?

— Sitä en tiedä, suurherrani. Mutta kysyn häneltä leirissä.

— Anna se tänne. Ostan sen.

Päällikkö otti pienen ristin käteensä... Tällaista korua kantoi Zenóbia povellaan... Hän kantoi sitä vaatteidensa alla, onnea tuottavana kalleutena; kukaan ei sitä voinut nähdä, vain Alpár tunsi sen... Se oli tällainen — vaiko tämä?

Hän katsoi sitä uudestaan. Eräästä kohdasta oli sininen emalji sulanut, aivankuin se olisi ollut tulessa... Kultalilja, missä aukeaa nyt alakuloinen kukkasi? Kultakannel, missä helkkyy nyt suloinen kielesi? — Tytön ruumiin ja sielun outo hienous, jota hän ei koskaan voinut ymmärtää ja joka täytti hänet tuskallisella hiutumuksella ja kaipauksella silloinkin kun hän piti häntä sylissään, valtasi nyt taaskin yhtäkkiä kaikki hänen tunteensa.

Päällikkö viittasi leirin vartijan luoksensa.

— Lähetin erään orjattaren leiriin...

— Emme ole nähneet, suurherrani.

— Lähetin Ekesen mukana, ymmärrätkö? Tuon laulavan teinin...

— Ekese näyttäytyi leirissä, mutta hän kuljeskeli yksinään. Orjattaresta hän ei puhunut. Laulaja ei nyt ole leirissä...

Joku kertoi Ekesen erään toisen nuorukaisen kanssa vetäytyneen Begen kaislikkoon. Siellä he ovat rakentaneet mökin itselleen. Vakoilijat näkevät heidät usein.

Alpár katsoi hurjasti ympärilleen...

Te petshenegit, te magyarít, jos tytölle on tehty pahaa, niin verellä, ah! verellä huuhdon pusztan!

Kun he saapuivat Begen suureen kaislikkoon, liittyi heihin uusia leirinvartijoita. Näiden joukossa oli tuo Fancsalkin, jolta torvensoittaja oli saanut ristin.

— Suurherrani, — ilmoitti Ompudin poika Katapán, — nyt jo tiedän, niistä sininen risti on saatu. Se oli Oroszlámosin saaliin joukossa.

Alpár viittasi nuorukaista vaikenemaan. Hän ei uskaltanut puhua. Hän pelkäsi kauhean, epäinhimillisen äänen tunkeutuvan rinnastaan. Hänen katseensa kierteli taivasta. Sumu oli jo kohonnut. Taivaanlaki oli harmaa, vain yhdessä kohdassa loisti huikaisevan valkoinen täplä. Olisi voinut luulla valotäplää taivaalliseksi silmäksi, joka kylmästi katsoi alas mittaamattomasta korkeudestaan.

Sydämensä suuressa pelossa alkoi pakanapäällikkö rukoilla.

— Jesus Kristus, minä huokaan sinun puoleesi! Sinä voit tehdä ihmeitä, tee siis ihme. Tee tapahtumattomaksi se, mikä on tapahtunut. Tässä olen, katso sydämeeni! Poista siitä kaikki se, mikä ei ole sinulle mieleen. Älä taistele minua vastaan, Herra, älä taistele, sillä sinähän olet Jumala, minulla taas ei ole voimaa, ei tahtoa. Sinäkin, Jumalanäiti, sinäkin, Gellért herra, te kaikki säälikää minua!

Silloin kuului huutoa kaislikosta; kaksi ryysyistä ihmistä juoksi joukon luo ja heittäytyi polvilleen Alpárin eteen. Ekese oli niistä toinen.

— Pusztan rouva on syynä kaikkeen, — huusi hän tukahtumaisillaan nyyhkytyksistä.

— Puhu! — huusi päällikkö käheästi.

— Käskysi mukaan matkustimme, suurherrani... Saavuimme Csongorádiin ilman että meitä olisi kohdannut mikään onnettomuus...

— Puhu hänestä!

— Csongorádissa sitte valtasi suuri levottomuus tyttörouvan sydämen... Itkien pyysi hän, ettemme veisi häntä petshenegileiriin, vaan ennemmin Csanádin linnaan, sillä hän pelkäsi kovin pusztan rouvaa... Rohkaisin häntä minkä voin, mutta Csongorádista lähtien ei hänellä enää ollut rauhaa. Ja mitä lähemmäksi leiriä saavuimme, sitä suuremmaksi tuli hänen kauhunsa.

— Puhu! Puhu!

— Kenezsnassa kuljimme Tiszan yli ja silloin onnettomuudeksemme tapasimme Sokean Becsin sissejä... Heitä lienee ollut noin viisikymmentä ja linnanpäällikkö oli itse johtamassa... Ehkä kuitenkin olisimme voineet pujahtaa heidän ohitseen kaislikossa, jollei tyttörouva Angyika olisi huutanut apua... Hän tunsi linnanpäällikön ja huusi: Herra Becs, pelasta minut pusztan rouvan käsistä! Karitsat alkoivat ajaa meitä takaa ja saivatkin Harangodin rannalla kolme meistä kiinni, ja Angyikakin joutui heidän käsiinsä. Minä ja muuan toinen pelastuimme heittäytymällä veteen. Sokea Becs mestautti kolme toveriani; häntä raivostutti kovin nuoli, jonka paetessamme olimme ampuneet hänen lonkkaansa. Mutta tyttörouvan hän vei mukanaan linnaan... Sen jälkeen, suurherrani, me, pelastunut toverini ja minä kahden alati väijyskelimme linnan portin tienoilla, koska emme olleet unohtaneet, että meidän oli päällämme vastattava sinulle Angyikasta. Arvelimme, että jokin onnellinen sattuma vielä saattaa käsiimme orjattaresi... Kaksi päivää takaperin näytti siltä, että onni aikoo meitä suosia. Kaupungista lähti pyhiinvaeltajia Oroszlámosin luostariin. Pyhiinvaeltajia johti Taszilló herra...

Kuulin eräältä linnan mieheltä, että rovasti oli unissaan nähnyt Gellért herran, joka oli sanonut pakanakapinan loppuvan, jos kolmekymmentä verenvuodatuksesta puhdasta uskovaisia lukee kolmekymmentä rukousta Csanád herran haudalla. Pyhiinvaeltajat olivat siis pääasiallisesti naisia; ne olivat puhtaita verenvuodatuksesta. Heillä ei edes ollut aseellista saattojoukkoa, koska Taszilló herra kertoi piispan sanoneen, ettei uskottomia vastaan ole puolustauduttava keihäillä, vaan Kristuksen nimellä.

— Puhu hänestä!

— Angyikakin oli pyhiinvaeltajien joukossa... Näin hänet selvästi, sillä hän kulki tuskin kymmenen jalan päästä ohi sen suon, jossa piileskelin... Hänellä oli musta puku yllään... Sillä aikaa kuin minä vakoilin pyhiinvaeltajia, nelisti toverini leiriin viemään sanaa Seruzád rouvalle. Päällikkörouva kokosi heti väkensä, hän itsekin istui satulaan ja toi mukanaan sata keihäsmiestä... Koskaan en ole nähnyt Seruzádia niin kiihkeänä kuin silloin! Hän alkoi heti jyskyttää luostarin porttia, mutta kreikkalaiset papit sulkeutuivat sisään, ampuivat akkunoista meitä nuolilla ja soittivat taukoamatta kelloja, jotta kaupungissa huomattasiin heidän olevan vaarassa... Silloin päällikkörouva kuohuvassa kiukussaan antoi käskyn, että luostarin katto oli sytytettävä tuleen... Koskaan en ole nähnyt rouvaa niin hurjana kuin silloin... Turhaan jo ennen hyökkäystä rukoilin häntä odottamaan pyhiinvaeltajien kotiinpaluuta, ulkona kentällä saisimme helposti voiton naisista: Seruzád ei välittänyt minusta enempää kuin hevosensa kavion alla kiemurtelevasta madosta... Katto syttyi ja paloi ilmiliekissä... Se oli suuri palo, suuri palo... Pyhiinvaeltajat menivät silloin kaikki kirkkoon, jossa hartauslauluja laulaen valmistautuivat kuolemaan...

— Kaikki paloivat sinne? kysyi päällikkö kumealla äänellä.

— Kaikki! Heidän laulunsa vaikeni vasta silloin kun katto suurella ryskeellä putosi heidän päälleen... Tällainen on asia, suurherrani. Tässä polvistumme kahden, minä ja toverini. Jos niin tahdot, Alpár herrani, iske meiltä kummaltakin pää poikki.

Kuihtui kultalilja. Vaikeni kultakannet ijäksi...

Alpárin kasvoilla ei näkynyt mitään erityistä muutosta. Hän loi vain sumean katseen pilviselle taivaalle.

* * * * *

Kaikki se tuska, joka ahdisti hänen rintaansa, muuttui murhaavaksi vihaksi, kun hän pusztan rouvan teltan edustalla laskeutui satulasta. Vanha serdari seurasi huolissaan herraansa.

Sisällä otti lombardialainen tyttö syvään kumartaen heidät vastaan.

— Tahdon nähdä rouvan, — lausui päällikkö.

— Nyt ei ole mahdollista, suurherrani, päällikkörouva pukeutuu, — hymyili Rozvita.

— En hänen ryysyjään tahdo nähdä, vaan hänen kasvonsa.

Peljästyneenä peräytyi Rozvita miesten edellä. Silloin suhahti oviverho ja Seruzád astui saliin.

— Tässä olen, mitä herrani käskee? — lausui hän tyynesti.

Silkinhieno, valkoinen lampaannahka oli hänen ainoa vaatetuksensa. Nahan hän oli kietonut solakan ruumiinsa ympärille ja kiinnittänyt sen hihnalla poven alapuolelta. Vaskenkarvainen tukka oli hajallaan. Ruskeat olkapäät ja käsivarret olivat paljaat, samoin jalat polviin asti. Käsivarret hajalla, pää pystyssä hän seisoi päällikön edessä. Puhtaana ja luonnollisena kuin pusztan eläin, jolla ei ole mitään salattavaa ruumiissa sen paremmin kuin sielussakaan.

— Mitä herrani käskee?

— Miksi poltit luostarin?

Rouvan huulilla vilahti heikko hymy.

— Eikö päällikkö ole opettanut, kuinka poltetaan luostareita ja tapetaan uusi-uskolaisia?

Tuskallinen korahdus vapisutti Alpárin rintaa. Helppo on Hänen tuolla ylhäällä! Ei tarvitse Hän miekkaakaan taistellakseen: Hän iskee pakanan sydämeen tämän omalla miekalla.

Tuntui siltä kuin rouvaa olisi jo kaduttanut nöyryytensä. Hän astui lähemmäksi päällikköä ja kiinnitti itseensä tämän katseen. Hänen kasvonsa tulivat punaisiksi, huulensa vapisivat, kun hän hillitystä kiihkosta värisevällä äänellä lausui:

— Hyvin tiedät, Alpár, miksi sen tein...

Inhottava ja kuitenkin komea näky oli tuo nainen, joka luonnon järjestyksen muuttaen murhaavassa kamppailussa voitti kilpailijansa ja nyt seisoi vaatien miehen edessä.

Päällikkö käänsi inholla selkänsä Seruzádille ja lausui serdarille:

— Karkoita tämä portto pois leiristäni!

Vanha Hurtobakin hätkähti nämä kauheat sanat kuullessaan.

Pusztan rouva seisoi silmänräpäyksen tupertuneena, silmät kiinni Alpárin edessä. Mutta vain silmänräpäyksen. Kaikki se palava intohimo, joka oli kerääntynyt hänen sydämeensä, muuttui paikalla vihaksi.

Hän ei ollut enää nainen, vaan kuolettavasti haavoitettu peto. Pusztan koko hurjuus liekehti, kuohui, jyskytti hänen veressään.

Muiden aseiden ohella riippui teltan seinällä kaksi lyhytvartista metsästyspeistä. Seruzádin verestävät silmät osuivat aseihin, ja kirkaisten viiltävästi kuin haukka hyppäsi hän niiden luo ja tempaisi ne alas seinällä. Toisen keihään hän salamannopeasti ja hurjalla voimalla heitti kohden Alpária. Vaistomaisella liikkeellä heittäytyi serdari väliin, ja kuolettava isku osui häneen. Peitsenkärki kurkussa vääntelehti vanhus koristen matolla, jonka tahrasi höyryävä, musta veri. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli rouva jo kadonnut teltasta.

Ulkoa kuului kirkumista ja kavionkapsetta...

Seruzád rouva ilmestyi teltan edustalle, kiepsahti pantterinhypyllä Alpárin sotaratsun selkään, jota muuan palvelija suitsista pitäen kävelytti, ja nelisti pusztalle sellaisenaan, hiukset hajalla, puolialastomana, kohottaen peistä korkealle.

Ulkona olevat kuulivat hänen huutonsa: Minä olen Kean kuninkaan tytär!

Kukaan ei häntä seurannut eikä kukaan hiiskunut hänestä enää sanaakaan leirissä.