Sokea Becs, joka Oroszlámosin murhapolton jälkeen yhä katsoi sudensilmällä Begen pakanoita, oli jo monta päivää takaperin saanut tietää, että leirissä hankitaan jotakin. Kerran sitte palasivat vakoojat ilmoittaen, ettei pusztalla enää ole leiriä. Surbancissa oli taas herännyt vanha muuttolintuluonto. He kokosivat kapistuksensa ja katosivat. He kulkivat kiireesti ehtiäkseen Valakiaan ennen lumen tuloa. Talviasuntonsa ja liian rehunsa he polttivat, kaiken muun veivät mukanaan vaunuilla. He eivät jättäneet jälkeensä juuri muuta kuin joukon hajanaisia hautakumpuja puron rannalle. Ei kukaan ollut iloinnut, kun he muinoin saapuivat maahan. Ei nytkään kukaan itkenyt, kun he menivät tiehensä.

Pari päivää he viipyivät Keven suuressa metsässä, joka yötä-päivää kajahteli heidän kirveensä iskuista, sitte he laskeutuivat Tonavan rannalle. Keven ja Haramin linnanvalleille kokoontui kansa katsomaan ihmettä, kun virran aalloille ilmestyi pitkä rivi mahtavista hirsistä kyhättyjä lauttoja. Vanha virta vilkastui tästä kansainvaelluksen myöhäisestä rippeestä. Kaukaa katsoen olisi lauttoja voinut luulla siiliparveksi, niin törröttivät siellä pystyssä lukuisat keihäät. Rattaat ja sidotut hevoset vietiin keskelle aluksia. Pitkiin, raskaisiin airoihin tarttui kuhunkin viisi-kuusi riisuuntunutta nuorta miestä, köyristäen ja taas oikaisten ruskean vartalonsa. Päällikkölautta antoi torvella toisille merkkejä, jotka välissä olevat kertasivat jälkijoukolle, niin että rantavuoret kajahtelivat.

Missä tahansa he kulkivat, kiristelivät rannan asukkaat kiukkuisesti heille hampaitaan, mutta kukaan ei uskaltanut karata heidän kimppuunsa.

Kun he saapuivat vuorten väliin ja jo olivat jättäneet taakseen keskellä Tonavaa olevan yksinäisen kallion, joka kohoaa vedestä kuin hukkumaisillaan olevan jättiläisen nyrkki, lähetti Alpár herra rannalle miehiä ottamaan mukaan kalastajia, jotka tunsivat kulkuväylän. Kömpelöt lautat lähtivät äkkiä liikkeelle nopeasti ja kevyesti kuin laukkaavat ratsut. Ja Tonavan tuulet tervehtivät humisten kulta-armeijaa.

Siellä-täällä vuorten rotkoissa kyyhötti kurjia pikku kyliä. Paaluilla, seipäillä ja kaikenlaisella romulla kehnosti vallitettuja jokirosvojen pesiä. Muutaman luolan suukin oli hirsillä tukittu; ihmiset piileksivät siellä kuin rantapääskyt. Oikealla rannalla asuvat ihmiset painuivat lauttojen saapuessa rautakypärin päähänsä, ottivat lyhyen keihään kainaloonsa ja riensivät kiireesti metsässä oleviin piilopaikkoihinsa. Rannalle jäivät vain suuret mustat koirat, jotka kiukkuisesti haukkuivat lauttoja. Kun matkue oli kulkenut ohi, hyppäsivät rannan ihmiset pieniin sielunhukuttajiin ja soutelivat kiihkeästi edestakaisin Tonavalla.

Kolmantena päivänä saapuivat petshenegit jyrkkien kalliorantojen väliin. Kallioiden yläpuolella lenteli suuria parvia kultapäisiä kotkia, jotka nähdessään kulta-armeija suuresti ilostui, sillä nämä olivat kansakunnan mielilintuja.

Oikealla rannalla oli vuoreen hakattu pitkä sola. Vanhempi suurpetshenegien lähettiläistä, punainen mies, joka oli paljon maailmaa kokenut, selitti Alpárille, että tien olivat hakanneet jotkut vanhat rakentajakansat. Ne aina vain kaivoivat ja rakensivat, koska he luonteeltaan muistuttivat majavaa, ja heidän täytyi kyetä liikkumaan veden allakin, sillä muuten he eivät olisi Tonavan pohjalle pystyttäneet tornin korkuisia kivipylväitä, jotka vielä nytkin olivat nähtävissä päivänmatkan päässä täältä, Petshenegimaan ja Bulgarian rannan välissä. Raja-Orsovan linnan lähellä oli rantakalliossa säilynyt jokin heidän salaperäinen kirjoituksensakin.

Vanha uros näytti sitte rannalla olevaa kumpua. Kaukaa katsoen petshenegit luulivat sitä kiviröykkiöksi, mutta lähemmäksi tultuaan he näkivät, että siinä oli pelkkiä ihmisen luita. Purossa, joka virtasi vuorenharjalta alas Tonavaan, virui tuhansittain mätäneviä luurankoja. Näky oli sangen omituinen. Tuntui sillä kuin nuo monet luurankoihmiset olisivat juopuneet ja nyt maassa lojuen koettaisivat vyöryttää toisiaan alas vuorenrinnettä. Alhaalla rannalla oli röykkiö pääkalloja. Neljäkymmentä vuotta kestäneen murhaavan sodan jälkeen oli suuri kreikkalainen keisari Basilios ylhäällä vuorella saartanut ja surmannut viimeisen bulgarialaisen sotajoukon. Angyikan keisarillinen isoisä oli tämän johdosta saanut nimen Bulgaroktonos, Bulgarientappaja. Kaatuneet soturit eivät kuolemansakaan jälkeen saaneet olla rauhassa. Tonava vaati heitä omakseen, ja vuosikymmenien aikana oli sadevesi koettanut vierittää luita alas laaksoon, kuten puro pieniä kiviä.

Musta lähettiläs, jonka ääntä ei kukaan vielä ollut kuullut, avasi nyt odottamatta suunsa. Luuröykkiötä katsellessaan hänen synkät kasvonsa kirkastuivat ja hänen kovapiirteisillä huulillaan näkyi tyytyväinen hymy.

— Olipa siinä kelpo työ! — sanoi hän rämisevällä, syvällä kurkkuäänellä.

Lautat kääntyivät sitte taas vasenta rantaa kohti, jolloin Omodé vaari, joka Ekesen kera oleskeli päällikön palvelijoiden joukossa, keräsi vähät tavaransa myttyyn ja alkoi satuloida Belzebubia.

— Suurherrani, — sanoi hän, — minä menisin nyt pois.

— Jätätkö minut, vanhus? — kysyi Alpár.

— Jätän, herrani. Minua painaa vanhuus, ja jolla ei ole kynsiä, se älköön raappiko. Olen paljon liehunut maailmassa, olen jo pudottanut monta sulkaa eivätkä siipeni enää kannata Konstantinopoliin saakka. Totisesti, herrani, minun taloni palaa, vaikkei savua näykään. Menen siis takaisin luostariin, jossa paastoon anteeksi syntini. Fülöp herra on hyvänahkainen mies, tiedän, että hän tuota pikaa minulle leppyy. Kuolihan minunkin puolestani Jesus.

Sen sanottuaan meni ukko Ekeseitä pyytämään kahtatoista denariaan, joita laulaja ei vieläkään ollut maksanut.

Ekese sanoi, että muuan mies neljännellä lautalla on hänelle velkaa; jos tämä maksaa velkansa Raja-Orsovassa, silloin hänkin maksaa Omodélle. Ukko ei lausunut enää sanaakaan laulajalle, vaan pyysi päällikköä toimittamaan hänet rantaan. Hänet vietiin veneellä maalle. Belzebub ui heidän perässään. Omodén kera astui rannalle Rozvitakin, Seruzádin tyttö, jolle päällikkö oli antanut vapauden. Ukko lupasi viedä tytön Marosváriin. He istuivat kahden kivelle; Omodé nojasi leukaansa käteensä, Rozvita taas laski ristissä olevat kätensä helmaansa ja niin odottivat he vaiti, kunnes viimeinen lautta oli kulkenut heidän ohitseen. Sitte he läksivät kulkemaan vuorten poikki.

Jo alkoi hämärtää, kun ensimäinen lautta ehti Tonavan käänteeseen. Äkkiä syntyi liikettä kulta-armeijan keskuudessa. Kaikkien silmät kääntyivät rantaa kohti.

Veden yli kaartuvan jyrkän kallion huipulla seisoi ratsastaja kuin patsas kivijalustalla. Se oli niin liikkumaton, että sitä helposti olisi voinut luulla veistetyksi jumalankuvaksi. Ilvessilmäiset surbanit tunsivat ensin ratsun, sitte ratsastajan.

Ratsastaja oli Seruzád rouva. Nähtävästi hän oli vaipunut ajatuksiinsa ja katseli kuohuvaa vettä tiukasti kuin kaislikon haukka. Hänen pukunaan oli nytkin lanteilta hihnalla kiinnitetty lampaannahka; hajalla oleva tukka valui harjan tavoin harteille; kädessä oli peitsi. Nilkassa loisti kultarengas; sitä hän ei ollut voinut kadottaa, sillä se oli juotettu kiinni. Välinpitämättömyyden ja syksyisen ajan jäljet näkyivät vain siinä, että hänen jäsenensä olivat kauttaaltaan yhtäläisesti ruskettuneet ja tuuhea tukkansa kertynyt. Mutta se vain lisäsi hänen komean ja solakan vartalonsa villiä kauneutta. Eteenpäin taipuneen pitkän, vahvan kaulan ja pyöreän rinnan jalot ääriviivat piirtyivät terävästi kalpeata taivasta vastaan. Siinä seistessään hirveässä hyljätyn tilassa oli hän miehen ikeen alta vapautuneen naisen, ylpeän, mutta onnettoman naisen esiäiti.

Päällikkölautta ehti nyt kallion alle. Silloin soutajat liikuttivat hitaammin pitkiä airojaan ja kaikkien silmät hakivat päällikön katsetta. He odottivat häneltä jonkinlaisia käskyä. Mutta Alpár pysyi vaiti ja liikkumatta. Hän seisoi lautan keulassa, kietoutui viittaansa ja katseli surullisena taivaalla uiskentelevia pilviä.

Ja kun loittonevan lautan fantastiset ääriviivat vähitellen häipyivät illan sumuun, niin Seruzádin kauniilta kasvoilta — ehkä ensi kerran hänen elämässään — katosi tyly ja kopea ilme; niille ilmaantuivat hämmennyksen ja arkuuden naiselliset, pehmeät piirteet.

Raja-Orsovan läheisyydessä herätti yhä uudistuva hevosenhirnunta surbanien huomiota. Rannalla juoksenteli isännätön ratsu. Väliin se heittäytyi veteen, aivankuin tahtoisi uida poikki Tonavan, väliin kiisi pitkin tietä, jotta kengät iskivät tulta. Petshenegien ratsut hirnuivat sille lautoilta.

Viimeisellä lautalla kaksi nuorukaista irroitti veneen ja sousi maihin. He saivat hevosen helposti kiinni. Se oli Seruzádin ratsu. Rinta ja jalat olivat täynnä verinaarmuja: se näytti pudonneen hyvin korkealta. Nuorukaiset veivät hevosen lautalle, mutta ratsastajasta ei heidän kesken ollut puhetta.

Ei magyari eikä petshenegi saanut koskaan tietää, mikä tuli kuningas Keanin tyttären kohtaloksi.

Orsovan pienen maalinnan takaa alkoi jo suuri petshenegien valtakunta. Rannalla oli keihäitä pystyssä kuin okaita. Suuri ratsujoukko odotti kuuluisan Thonuzóban poikaa. Ne olivat komeita, tuimia ja pelottavia sotilaita: suurpetshenegejä.

Taivaanlaki ui punaisessa tulimeressä, mutta Tonavan laaksoon oli jo laskeutunut illan hämy.

Ekese istui nuoren päällikön jalkojen juuressa ja kaiutti hiljaa kanneltaan. Hän soitti jotakin ikivanhaa, surullisen suloista kotikaipuuta huokuvaa unkarilaisia laulua.

Suuri lautta laski hiljaa ja synkästi rantaan kuin jättiläissuuret, mustat paarit, joilla tuodaan kuolleen jumalan ruumista. Jumalan, joka syntyi aurinkoisessa idässä ja jonka lännen hämärä tappoi.

* * * * *

_Muistutus_. Meillä on vielä muutamia niukkoja tietoja tässä kertomuksessa esiintyneiden henkilöiden myöhemmistäkin vaiheista.

Sellainen on vanha muistiinpano, joka kertoo Pyhän Gellértin jäännösten ihmeitä tekevästä voimasta. Viiden ihmetyön muisto on meille säilynyt myöhemmällä ajalta. Ensimäinen tapahtui pian sen jälkeen kun pyhäinjäännökset olivat siirretyt Csanádin Jumalanäidin temppeliin. Eräs nainen, — kertoo kronikka, — joka ennen oli Ajtonyin puoliso ja myöhemmin tuli ispaani Becsin vaimoksi, sairastui ankaraan kuumeeseen. Hän meni Pyhän Gellértin haudalle ja tavan mukaisen lahjalupauksen tehtyään suuteli pyhimyksen kamelinkarvaista viittaa, ja itsepäinen tauti luopui hänestä.

Tästä saamme tietää, että kuningas András nimitti Sokean Becsin Csanádin ispaaniksi ja että Zenóbian äiti vielä vanhoilla päivillään meni kolmannen kerran naimisiin.

Toisista lähteistä tiedämme, ettei kulta-armeijan poistuessa maasta Thonuzóban suku hävinnyt Unkarista. Kirjoituksissa puhutaan Urkundista tai Örköndistä, joka oli petshenegipäällikön poika ja josta tuli Tomaj-suvun kanta-isä. Tämä Alpárin veli oli pakanakapinan aikana vielä niin nuori, ettei hän voinut ottaa osaa taisteluihin. Mutta myöhemmin hänestä tuli huomattu päällikkö ja innokas uusi-uskolainen. Tomaj-suvun vesat kukoistavat vielä tänä päivänäkin Unkarissa.

Vata herrasta tiedämme, ettei hän koskaan suostunut uuteen järjestelmään. Kuolemaansa asti hän eli pakanain tavalla borsodilaisella maatilallaan Tuhkakiven ja Uhrikiven tienoilla. Kuningas András ei koskaan hätyyttänyt itsepäistä herraa, vaikka hän sen helposti olisi voinut tehdä.

Ja Alpár? Hänen kohtalonsa kietoutui suurpetshenegien vaiheisiin, nimensä hävisi ainiaaksi sotien hurjiin pyörteisiin.

Tyrák kaanin kahdeksankymmentätuhatta ratsumiestä kulki kaksi vuotta myöhemmin keväällä 1048 — Tonavan yli. Taistelu petshenegien ja kreikkalaisten välillä riehui kauan. Sodan vaiheista tiedämme vain vähän. Sen tiedämme varmasti, että petshenegit sijoittuivat Sofian ja Nishin väliselle autiolle seudulle, jossa pitivät vuosikausia puoliaan. Myöhemmin he leiriytyivät Osma-joen rannoille, jolloin he toinen toisensa jälkeen tuhosivat kolme kreikkalaista armeijaa. Kapinoiva Kegen päällikkö, sodan varsinainen aiheuttaja, taisteli taas silloin Tyrák kaanin rinnalla. Kultaista sarvea ei kuitenkaan yksikään heistä nähnyt. Jollei ehkä orjana...

Vuosi 1065 on petshenegikansan verisen auringonlaskun ajastaika. Dnjesterin luota hyökkäsivät heidän kimppuunsa heidän kauheat veljensä, kumanialaiset, jotka nimittivät itseään nimellä úz. Byzantilainen diplomatia osoitti mestarillisuuttaan, kun se voi usuttaa kumanialaisen leijonan petshenegiläisen tiikerin niskaan. Vielä kerran leimahti häikäisevänä petshenegien hurja sota-into valaisten loistollaan vuosisatojen kronikoita, mutta hirveiden ponnistusten tulessa heidän kansansa paloi loppuun. Miehuuden kotimaasta syöksyvien nuorten kumanialaisten rynnäkkö lakaisi heidät tieltään. Sen jälkeen ei enää ole olemassa petshenegien kansakuntaa. Kumanialaiset kääntyivät sitte kreikkalaisia vastaan ja hävittivät kuudenkymmenentuhannen ratsumiehen voimalla keisarin maita, vieläpä Hellastakin. Konstantinopoliin asti eivät hekään päässeet.

Oli vielä kuluva melkein neljäsataa vuotta, ennenkuin eräs toinen sukulaiskansa valloittajana marssi kultaisesta portista sisään.