Kuu kumotti jo korkealla Soroksárin rannan yläpuolella, kun Hurtoba pysähdytti joukon ja viittasi miehiä olemaan hiljaa.

Kaukaa yöstä kuului kopinaa ja hevosenhirnuntaa.

Edelle lähetetyt vakoojat palasivat ja kertoivat, että joukko Tiszan herroja kulki heidän edellään pitkin rantaa. Luultavasti Vata tai joku muu päällikkö johti heitä, koska heillä oli mukanaan paljon palvelijoita ja varahevosia.

Alpár päällikkö puhallutti silloin torviin ja tiszalaiset vastasivat samalla tavalla. Kun nuo kaksi joukkoa kohtasivat toisensa, niin todellakin Vata otti heidät vastaan muutamain soihduilla varustettujen miesten ympäröimänä.

Kun he kättelivät toisiaan, huomasi petshenegipäällikkö, että ylipäällikön pää oli siteessä. Kuitenkin hän oli muistavinaan, ettei Vata Mosonyin taistelussa haavoittunut. Hänen vaatteensakin olivat rikki ja veressä, mikä seikka kummastutti Alpária, kun hän tiesi bellusilaisen suurherran rakastavan sotaista komeutta.

— Mistä tulet, veljeni? — kysyi nuorukainen.

— Székesfehérvárista huvittelemasta, — vastasi ylipäällikkö.

— Puhuitko András herran kanssa valtakunnan asioista?

— Puhuin.

— Ja mitä hän vastasi?

Vata osoitti silloin sidottua päätään ja sanoi:

— Kas tässä on kuninkaan vastaus pääkuoreeni piirrettynä.

— Miksi nimität kuninkaaksi Szár Lászlón poikaa? — kysyi hämmästynyt petshenegi.

— Hän kruunautti itsensä siksi Fehérvárissa. Saavuin myöhään, mutta kuitenkin voin sanoa, että komeat olivat kemut. Piispa painoi hänen päähänsä Istvánin kruunun, juuri leivottu unkarilainen kuningas suuteli sitte ristiä ja vannoi olevansa pyhän kirkon kuuliainen palvelija.

Vata kertoi näistä kauheista asioista hiljainen ivan väre äänessään.

— Ja kansa? — kysyi Alpár. — Kansa?

Äsken vielä jumaloitu kansanjohtaja teki kädellään halveksivan liikkeen.

— Kansako? Kuningas jakeli hopearahoja kansalle ja kansa huusi: Kyrie eleison!

Syntyi pitkähkö äänettömyys. Vihdoin jatkoi Vata kuivasti:

— Kun saavuin Fehérváriin, olivat pidot jo lopussa... Kohtasin kuninkaan kadulla, tartuin hänen ratsunsa suitsiin ja sanoin: Koira on äitisi, András, kavaltaja olet! Suurherra ei itse vastannut, vaan viittasi venäläisilleen, ja nämä sitte veistelivät sotakirveellään kuninkaan vastauksen päähämme. Olimme jalkaisin, juhlapuvussa, siksi he helposti meidät voittivat... Samalla he hyökkäsivät kaupungin edustalla majailevan sotajoukkonikin kimppuun. He tapasivat mieheni viinitynnyrien ääressä ja iskivät heidät kuoliaaksi. Menetimme siellä paljon kunnon miehiä. Minä ja palvelijani raivasimme miekalla itsellemme tien kaupungin läpi ja pääsimme pakoon.

— Kuinka meidän nyt käy, herrani? — kysyi Alpár.

Vata kohautti olkapäitään.

— Siitä vain on mieleni paha, että puhkaisin venezialaisen Péterin silmät. Ajoin häntä takaa Mosonyistä Zámoriin asti — kuninkaalla oli hyvä hevonen! — siellä pakotin hänet sulkeutumaan erääseen saksalaiseen aateliskartanoon. Puolen kolmatta päivää hän puolustautui urhoollisesti kuin metsäkarju, mutta vihdoin minä hänet voitin ja puhkaisin hänen silmänsä. Mutta kautta sieluni sanon: jos vielä kerran tapaan tuon sokean miehen, niin seuraan häntä... Sen teen! Hän oli etikkakuningas, mutta András on myrkkykuningas... Metsäpäärynän vaihdoimme keisoon; sisiliskon käärmeeseen. Peter on uusi-uskolainen ja polvistuu saksalaisen edessä; András on yökonuskoinen ja polvistuisi vaikka hevoseni edessä, jos hän siten saavuttaisi kruunun. Vaikka hänellä olisi yhtä paljon silmiä kuin riikinkukon hännässä ja minä puhkaisisin ne kaikki, niin sittekin täytyy valittaa suuresti Péterin kahta silmää.

— Kuinka meidän nyt käy, herrani? — kysyi Alpár uudestaan.

Vata kohotti ylpeästi päänsä.

— Kun kerran söimme kalat, tulee meidän särpiä liemikin. Sotaako kaivataan? Tulkoon sota! On vielä tervejalkaisia varsoja pusztalla... Päästämme Fehérvárin käärmeen niskaan Csepelin lohikäärmeemme, viekkaan Andrásin niskaan tulta syöksevän Leventen. Leventessä virtaa oikea Arpádin veri: hän on kova, terävä ja puhdas kuin terässäilä... Andrásilla on vain niska, kuten kaikilla Arpádin pojilla, mutta Leventellä on niskain niska... Tiedätkö, mitä teemme tänä yönä? Kohotamme kilvillemme Leventen, hän olkoon Unkarin ruhtinas!

Vata lausui tämän jo jyrisevällä äänellä, ja hänen ympärillään ratsastavat herrat murisivat hyväksyvästi.

Sillä välin saapuivat he jo Taksonyin tienoille. Siellä alkoi rantaseutu muuttua metsäiseksi. Ennen pitkää joutuivat ratsastajat rämeiseen metsään. Polku kiemurteli mahtavien, ryhmyisten, kumaraan painuneiden puunrunkojen välistä.

Alpárin samoinkuin muidenkin herrain sydämen täytti omituisella hartaudella ajatus, että he pian saavat katsoa silmästä silmään Leventeä, maankuulun perheen ehkä kovinta vesaa. Sillä eivät ainoastaan unkarilaiset, vaan ikivanhoista ajoista lähtien kaikki itämaiset ratsastajakansat kohtelivat suurella, melkein taikauskoisella kunnioituksella legendamaista alkuperää olevaa Almosin perhettä. Volgasta Lajtaan asti jokainen tiesi, että tämä hallitsemaan luotu suku erosi sekä ruumiillisesti että henkisesti kaikista muista ihmisistä, aivankuin itsekseen kulkeva jalo petoeläin eroaa laitumella käyvästä laumasta. Sen suvun miehet olivat vakavia, viekkaita ja vahvoja kuin leijonat; jokainen oli esi-isiltään perinyt kauhistuttavan tahdonvoiman, joka sai aikaan ihmeitä niin hyvässä kuin pahassakin. Kerrottiin, etteivät he osanneet nauraa eikä itkeä. Regösit taas lauloivat, että heidän naisensa olivat haukkoja naakkain keskellä: he olivat kaikkia muita naisia rohkeammat, kauniimmat ja tulisemmat.

Yhtäkkiä Alpár pysähdytti ratsunsa ja tarttui Vatan käsivarteen.

— Näetkö, herrani, näetkö?

Metsän sydämessä, näköjään äärettömän kaukana kiilui vahvavaloinen, valkoinen tähti.

— Kuuletko, herrani, kuuletko?

Yöstä kuului laulua... Tuhansien ihmisten laulua... Ei se oikeastaan ollut laulua, vaan paremminkin epätoivoisen surullista ulvontaa. Mustan toivottomuuden, raivokkaan tuskan valitusvirttä. Ikäänkuin tuhannet susiemot olisivat vaikeroineet penikkainsa verisen ruumiin ääressä.

— Vietetään peijaisia, — kuiskasi Vata.

— Kenet haudannevat näin? — kysyi Alpár väristen.

— En tiedä. Mutta vaikka itse vanha Jumala olisi kuollut, eivät metsän asukkaat voisi häntä syvemmin surra.

Kylmät väreet puistattivat noita kahta pakanapäällikköä, jotka muuten ainoastaan nimeltään tunsivat pelon. Ei kumpikaan uskaltanut kannustaa ratsuaan. Heidän hevosensa astelivat lyijynraskain jaloin, mutta niinkin he tarpeeksi ajoissa ehtivät murhepaikalle.

Keskellä metsää oli suuri aukeama. Aukeamalla paloi polttorovio, niin tavaton puuröykkiö, ettei ehkä sellaista oltu sitte Attila kuninkaan hautauksen rakennettu. Rovion ympärille oli sijoittunut sureva perhe: useita tuhansia ihmisiä. Vanhoja ja nuoria, loistavapukuisia ylimyksiä ja repaleisia köyhiä, mutta kaikki sotureita. He istuivat ja seisoivat fantastisissa ryhmissä loimuavan rovion ympärillä. Monet syleilivät toisiaan, kuten veljekset isänsä hautajaisissa; muutamat suuressa surussaan nojasivat päätään naapurinsa olkaa vastaan; toiset kieriskelivät maassa. Koko metsä kohisi, valitti, nyyhki ja kamppaili.

Vata astui satulasta ja puhutteli erästä vanhaa miestä.

— Ketä täällä haudataan?

Ukko käänsi häntä kohti lasimaiset silmänsä, mutta ei vastannut, vaan nyökäytti päätään.

Vata herra raivasi silloin itselleen tien joukon läpi ja astui rovion ääreen.

Keihäällä lävistetyn sotaratsunsa rinnalla makasi tulessa loistava-aseinen, kookas nuorukainen. Hulmuavat liekit eivät vielä koskettaneet ruumista, vaan syleilivät sitä yltympäri muodostaen sen yläpuolelle tulikielen.

Kun Vata herra näki nuorukaisen kalpeat kasvot, päästi hän käheän ulvahduksen kuin isäntäänsä itkevä koira. Sitte hän tempaisi vyöstään veitsen, loikkasi vasemmalta ohimoltaan hiussuortuvan ja heitti sen tuleen.

Alpárkin astui rovion luo.

Vaikkei hän koskaan ollut nähnyt sankaria, tunsi hän hänet kuitenkin heti. Hänen piirteensä olivat ankarat kuin raudasta taotut. Hänen nenänsä kaareutui rohkeasti, hänen suunsa ympärillä ja otsallaan lepäsi majesteetillinen tyyneys, jumalaisen ylpeyden ilme. Pää oli pyöreä ja mahtava kuin tiikerin. Jäsenet pitkät, kuten Arpádin kaikkien jälkeläisten. Jäntevän, ruskean käden jäykät sormet puristavat lujasti päällikön nuijaa. Sormien kynnet ovat kaarevat ja terävät kuin haukan... Roviollakin maaten hän hallitsee vielä ympärilleen kerääntynyttä joukkoa.

Alpár veti helmillä koristetusta tupesta veitsensä leikatakseen suortuvan hiuksistaan...

Loppu, kaiken loppui Unkarin tasangot, Unkarin pusztat, täyttykää kyynelistä ja murheesta, sillä Leventen kera kuoli magyarien Vanha Jumalakin. Levente oli viimeinen Arpád, joka uhrasi hänelle kummuilla. Tästä lähtien ei kukaan hänelle enää uhraa eikä hän ole oleva vapaiden herrojen Jumala, vaan piileskelevien kerjäläisten, jotka kuiskaten lausuvat hänen nimensä metsien tunkkaisessa hämyssä... Ja kuoli vanha magyarilaisuuskin. Koskaan ei magyari enää ole oleva vapaa, sillä hän ei ohjaa kohtaloaan oman tahtonsa voimalla, vaan hän on konttiva alttarien edessä ja luikerteleva kansojen neuvoskunnissa. Loppunsa sai oma magyarilainen jumala, oman magyarilaisen maailman mainehikas unelma; tämän jälkeen magyari käy ja tungeksii kansalaumojen yhteisellä laitumella. Loppu, kaiken loppu! Turhaan siis rakennettiin röykkiöitä ruumiista, jotta voitaisiin hyökätä taivaaseen ja pysähdyttää päivän kulku: ajan kaikkivaltias henkäys puhalsi heidät takaisin maan tomuun, josta olivat nousseet. Turhaan raukesi pakanain kiivas rynnistys: heidän tiensä katkaisi aika taivaaseen ulottuvan rautamuurin tavoin. Kaiken loppu!

Hänen katsellessaan mietteissään rovion tulta, syttyi yhtäkkiä omituinen valo Alpárin sielussa.. Ja silloin hän ymmärsi, että heidän sodankäyntinä oli alusta alkaen ollut toivoton. Pakanat menettivät taistelunsa jo silloin, kun he vielä satuloivat hevosiaan. Sillä he asestautuivat tappamaan ruumiita; mutta mahtava vihollinen ei asu ruumiissa, vaan sieluissa. Lujaa uskoa vastaan ei voi taistella keihäällä, vaan vielä lujemmalla uskolla. Mutta heillä ei ole uskoa ollenkaan. Ei hän eikä varmaan Vatakaan ole enää pitkään aikaan voinut uskoa tietäjäin ja loitsijain yksinkertaisiin taikoihin; he olivat uskovinaan, koettivat pakottaakin itseään uskomaan, mutta eivät voineet. Oh, nuo mustat papit ovat tehneet hyvää jälkeä! Jolleivät he voineetkaan valaa uutta uskoa jokaiseen sydämeen, kykenivät he tukahduttamaan vanhan kaikista. Itse Vatakaan ei enää ollut vanha-uskolainen, hän vain kapinoitsi uuden uskon tyranniutta vastaan. Päälliköistä kaikkein pakanallisimmatkin tuumiskelivat näin: Jos ruhtinas Arpád joutui helvettiin, joudan minäkin sinne! — Sisimmässä sydämessään he eivät kieltäneet uuden Jumalan mahtavuutta, mutta he taistelivat häntä vastaan, koska heidän ääretöntä vapaudenrakkauttaan loukkasi hänen holhouksensa ja rajaton mahtinsa. Ja monet kapinoivista olivat salaa vakuutettuja siitä, että he tulevassa elämässä saavat kärsiä töistään ja niin tulevat vapaudenrakkautensa marttyreiksi. He olivat oikeita magyareja, jotka pitivät vapauttaan autuuttaan kalliimpana ja rakastivat isänmaataan enemmän kuin taivasta. Mutta heidän jäykässä päättäväisyydessäänkin ja salaisessa pelossaankin kyti uusi usko. Ei, he eivät enää olleet oikeita pakanoita. Heidän isänsä olivat. Muhkeiden, vahvain petojen lailla he kiertelivät pusztia, uskoivat elämään, elivät oman itsensä vuoksi elämäänsä eivätkä koskaan kysyneet, mitä sitte seuraa. Mutta nuorten sydämessä iti jo kuoleman siemen, jonka mustat papit olivat taitavasti kylväneet, eikä heidän elämänsä sen jälkeen enää ollut todellista elämää. Aina piili heidän mielessään kysymys: Mitä sitte seuraa? Tämä kauhea kysymys välähti nytkin heidän sielussaan heidän seisoessaan viimeisen pakanaruhtinaan rovion ääressä. Muutamat tunnustivat, ettei seuraa mitään; toiset uskoivat, että jotakin seuraa. Ja nämä molemmat mahdollisuudet lannistivat pakanain itseluottamuksen. Mustat papit opettivat kansalle kauhean taidon: opettivat sen ajattelemaan. Onnellisesta eläimestä tuli ihminen, ja ihminen kärsii, sillä hän ajattelee.

Alpár tunsi vihlovaa pyörrytystä. Tuota pyörrytystä, jota vuosituhansia kestäneen onnellisen tiedottomuuden usvasta päivänvaloon haparoiva ihminen lienee tuntenut ensi kerran havaitessaan elämänsä rajat. Tästä pyörrytyksestä ei enää pääse vapaaksi: se on seuraava viimeistä ihmistä hautaan.

— Vata herrani, mitä nyt tehdään? — kysyi petshenegi hiljaa.

Ylipäällikkö laski kätensä ratsunsa harjalle.

— Nyt ei tehdä enää mitään. Menen kotiin pusztalleni, kylvän kauraa ja kasvatan varsoja. Sinä puolestasi mene takaisin Marosvárin pappilaan ja jatka messuasi siitä, mihin keskeytit. Mustat papit ottavat kyllä mielellään sinut vastaan, sillä heidän jumalansahan antaa arvon takaisin tulleille lampaille.

Tätä sanoessaan hänen kasvonsa vääristyivät. Sydämessä ääretön katkeruus heittäytyi kansan ylipäällikkö sitte hevosensa selkään ja nelisti mustaan yöhön sanomatta jäähyväisiä kenellekään entisistä asetovereistaan.