Aamun koitosta keskipäivään asti marssivat kuninkaan joukot taas suljetuissa riveissä eteenpäin. Sillä välin he ehtivät rämeiselle maalle, Fertőn vanhalle järvenpohjalle, — jossa vesilätäköt ja juurakkoiset rannat vaikeuttivat heidän kulkuaan. Täällä he yhtäkkiä huomasivat edessään taistelujärjestykseen asettuneen suuren pakanain joukon. Saksalaisista ne, jotka jo tunsivat unkarilaisten sotatavan, pitivät varmana, että ratkaiseva hetki oli tullut. Jos asema oli unkarilaisten sotapäällikköjen määrättävissä, valitsivat he mieluimmin tällaisen taistelukentän, joka katkaisi vihollisen sotarintaman.

Kuninkaan panssarimiehille jäi vain niin paljon aikaa, että he juuri ehtivät järjestyä riveihin, kun vihollinen jo hyökkäsi kuin pyörremyrsky. Keihäsmiesten edessä nelistivät jousimiehet venytetyissä hajariveissä. He lennättivät nuolituiskun saksalaisia vastaan ja pyörähtivät sitte hajalle oikealle ja vasemmalle tehden tilaa jäljessään ryntääville keihäsmiehille.

Hyökkääjät iskivät kauhean sotahuutonsa kaiuttaen kuninkaan puoluelaisten kimppuun. Mutta tuskin olivat aseet sattuneet toisiinsa, kun he jo kääntyivät ympäri ja kiitivät pois kuin savupilvi. Ritarien yksi joukko ryhtyi heitä takaa-ajamaan, mutta vain parin nuolenkantaman päähän; saksalaiset herrat tiesivät, että he rientävät varmaa perikatoa kohti, jos erottuvat pääjoukosta. Sillä aikaa kuin ritarit kahakoivat keihäsmiesten kanssa, hyökkäsi toinen parvi vihollisten kuormavaunujen kimppuun, kaatoi muutamia näistä raskaista laitoksista, tappoi kuljettajat ja ajoi tiehensä osan juhtia.

Nyt lähestyivät jotkut hajallaan nelistävät pakanajoukot kuninkaan miehiä. Kun he ehtivät jousen kantomatkalle, hajaantuivat he säteettäin ja seisahtuivat sitte pitkään linjaan saksalaisia vastapäätä. He alkoivat ampua nuolilla. Saksalaiset palvelijat vastasivat heikosti ja huonosti unkarilaisten nuolituiskuun, ja sentakia ritarit keihäshyökkäyksellä karkoittivat häiritsijät. Jousijoukko katosi kahteen ryhmään jakaantuneena, mutta heidän takanaan seisoi uusi jousimiesryhmä, joka taajalla nuolisateella saattoi saksalaiset peräytymään. Nämä jousimiehet kuuluivat kaikki Aban entiseen armeijaan ja olivat maan taitavimpia jousimiehiä.

Alpár petshenegeineen ei vielä ollut ottanut osaa taisteluun. Heidät lähetti ylipäällikkö Vata jo varhain aamulla väijyksiin. Surbanit oleskelivat hyvän matkan päässä ensimäiseltä yhteentörmäyspaikalta matalan kukkulaketjun takana; päällikkö itse johtomiehineen astui satulasta ja nousi kummun harjalle, josta saattoi katsella taistelun kulkua.

Jousitaistelu kesti myöhään iltapäivään; siihen asti ei ollut loppua eikä määrää viekkailla pakenemisilla ja toistensa takaa-ajamisilla; se oli väsyttävää katsellakin. Sillä aikaa kahakoivat sotajoukot liikkuivat hiljaa eteenpäin rämeisellä tasangolla ja lähestyivät yhä enemmän väijyksissä olevia petshenegejä.

Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun tehtiin uusi keihäshyökkäys kuninkaan joukkoja vastaan. Tällä kertaa hyökkäsivät tiszalaiset sotajoukot; heidät saattoi tuntea jo kaukaa keihäissä liehuvista pienistä punaisista viireistä. Tiszalaisten tehtävänä oli valehyökkäyksellä ja nopealla paolla viekotella saksalaisia yhä edemmäksi sivuväijyjiä kohti. Mutta he eivät olleet syntyneet tottelemaan, ja kun he keskenään kilpaillen hurjasti karauttivat vihollisen kimppuun, päättivät he kiljuen, etteivät peräydy, vaan joko polkevat saksalaisen mäsäksi tai itse sortuvat viimeiseen mieheen. Kun heidän ensimäiset rivinsä keihäillään pistivät vihollista, eivät he enää olisi voineet peräytyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä takajoukko ei levittäytynyt, vaan kiivaan kärsimättömänä painoi heitä eteenpäin.

Yhteentörmäys oli kauhea. Keihästettyjen ihmis- ja hevoskumpujen yli hurjilla hujrá-huudoilla yhä uudet ratsumiehet syöksyivät saksalaisten keihäsmetsään. Tässä hirveässä rynnäkössä muutamat tiszalaiset murtautuivat rautapukuisten rivien läpi. Mutta nämä kuninkaan tapparamiehet heti löivät kuoliaaksi. Se, jolta vain hevonen keihästettiin, hyppäsi pystyyn ja jatkoi jalkaisin mieletöntä tappelua, kunnes hänet päällehyökkääväin rautapukuisten joukko polki mäsäksi. Hyökkäyksen voima murtui saksalaisten ritarien rautamuuria vastaan kuin aalto kivipatoa vastaan. Murrettu joukko horjui vielä jonkun aikaa sinne tänne vihollisen edessä, sitte se pakeni hurjassa epäjärjestyksessä. Kopeiksi paisuneet ritarit taas ajoivat heitä takaa voittokiljunnoin.

Ylipäällikkö Vata katseli kaukaiselta kummulta, kuinka saksalainen niittää hänen sotureitaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hän ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan. Vaikka ympärillä seisovat päällikköherrat kaikki vapisivat sotakuumeesta, eivät he uskaltaneet häntä puhutella.

Yhtäkkiä tulivat ylipäällikön silmät veripunaisiksi, hänen silmänsä säikkyivät.

— Puhalla petshenegeille! — sanoi hän takanaan seisovalle airuelle.

Suuri torvi mörähti: Thonuzóban hälyytystä puhalsi.

Vähän aikaa ylipäällikkö kuunteli terävästi, sitte hän tyytyväisenä hymyili, kun kaukaa, petshenegikummun puolelta, kuului vastaus.

Kun pakenevat tiszalaiset kiitivät ohi kummun alta, olivat petshenegit jo aikoja sitte hypänneet satulaan. Kauheassa, kiduttavassa kärsimättömyydessä, taisteluinnosta vavisten ja läähättäen he odottivat merkinantoa. Miehet olivat ihmeellisesti muuttuneet. Heidän silmänsä paloivat, huulensa vapisivat, kasvonsa olivat vääntyneet kulmikkaiksi. Kun nuoret oriit tunsivat verenhajua, teutaroivat ne raivoisina maata polkien ratsastajien alla. Tuossa ihmis- ja eläinjoukossa, joka odotti kumpujen harjalla, hehkui hillitty, tavaton voima ja tuli. He seisoivat yhdessä paikassa, ja kuitenkin jymisi ja vapisi maa heidän allaan, aseet kalisivat taukoamatta, ikäänkuin niitäkin ravistaisi sotakuume.

Nyt soi torvi... Alpár päällikkö paljasti miekkansa ja heitti hehkuvan, huumaavan katseen miehiinsä.

— Bissanyé — huj!

Hillitön hurjuus, raivoisa verenjano, joka petshenegit teki kaikkien aikojen villeimmiksi sotilaiksi, jyrähti kuin ukkonen, lähti liikkeelle kuin pyörremyrsky ja sytytti kuin salama.

Bissanyé-huj! on heidän sotahuutonsa.

He eivät jumalaa puhuttele, vaan huutavat oman nimensä. Oman nimensä kaiku panee heidän verensä kuohumaan, hurmaa heidät. Majosteetillisen villi sotamusiikki on heille tämä nimi, jonka kaikuessa kuolema on ihana. Vuosisataisten veri- ja tulimerien läpi kahlanneiden esi-isien kohtalokas perintö on heidän nimensä. Sen kaikuminen täyttää petshenegin sydämen jumalallisella ylpeydellä, pirullisella uhmalla ja suloisella, riuduttavalla surullisuudella. Ikäänkuin hän aavistaisi, että hänen nimensä on oleva hänen kansakuntansa perikato, sillä se on nostava hänelle vihollisia joka taholta, kunnes viha, kosto ja pelko on ampunut viimeisen petshenegiheimon kuoliaaksi.

Surbanien hyökkäys kohdistui kuninkaan armeijaa päin rintaa. Takaa-ajon kiihkossa oli kristittyjen sotarintama jo ennen rikkoutunut, ja petshenegien esiin laukkaavat ratsumiehet tunkeutuivat ainakin kymmenessä paikassa panssariarmeijan asemille kuin hangon piikit heiniin. Kauhistava ryntäys horjutti ja saattoi pois asemiltaan koko saksalaisen armeijan; kristityt ja pakanat toisiinsa takertuneina nelistivät eteenpäin, yksityisiksi joukoiksi ryhmittyen. Syntyi hirveä sekasorto. Kokonaiset rivit kohosivat maasta ja ratsut hyppäsivät toistensa selkään. Suuren tungoksen takia eivät soturit voineet käyttää keihästä, vaan taistelivat miekalla, tapparalla ja veitsellä. Saksalaiset tiesivät, että heidän perikatonsa oli nyt tullut. Jos pakana kerran on murtanut panssaroitujen rintamamuurin ja päässyt käsiksi vastustajan ruumiiseen, silloin ei mikään ihmismahti enää voi häntä vastustaa. Ritarit taistelivat kuolemaan valmistuneiden ihmisten kiivaalla epätoivolla, huutaen Jesuksen ja Sankt Jürg'in nimeä. (Niin he nimittävät Pyhää Yrjöä.) Mutta heidän huutonsa hukkui pakanain sotahuutoon kuin tukahtuvan ihmisen korina raivoavan meren pauhuun. Rotevain vaaleaveristen ritarien kimppuun kävivät laihat, tummaveriset demonit, jotka käärmeen notkeudella väistivät saksalaisten sotakirveiden kauheita iskuja ja satumaisella nopeudella iskivät takaisin. Vaikka taistelevan petshenegin tekikin raivoavaksi hänen verenjanonsa, oli hän vaistomaisesti laskeva kuin susi, joka aina hyppää vihollisensa kurkkuun.

Sodan riehuva pyörremyrsky kiidätti Alpár päällikön silmänräpäykseksi Péter kuninkaan läheisyyteen. Taistelijoiden rykelmästä kohosi esiin kuninkaan pää, jonka saattoi tuntea teräslakkia koristavasta pienestä kultalehtisestä kruunusta. Kiharapartaiset ruskeat kasvot olivat hiessä, mustat suuret silmät veristivät. Venezialainen heilutti miekkaansa kiivaan päättäväisenä.

Alpár huusi, mainiten nimeltä Péteriä, mutta isännättömien ratsujen hurjistunut lauma erotti ja työnsi heidät eri suuntiin.

Sitte petshenegipäällikkö huomasi äkkiä olevansa jättiläiskokoisen saksalaisen rinnalla. Kun he iskivät miekoillaan, tunsivat he heti toisensa: ritari oli Diterik, saksalainen ispaani. Mitä sitte tapahtui, sen muisti vain hämärästi Alpár. Hän sai kauhean voimakkaan iskun päälakeensa; lyönti rikkoi hänen kypärinsä ja peitti vereen hänen kasvonsa. Sitte lienee tapahtunut, että hänen oma miekkansa katkesi, koska hän heitti sen luolaan ja panssarin rikkovalla säilällään, jonka hän tempasi satulansa alta, pisti Diterikiä vatsaan.

Jonkun aikaa he vielä nelistivät toistensa rinnalla, uhkaavasti katsoen toisiaan. Ritari, jonka kasvot olivat lumivalkeat, katsoi lasimaisilla silmillään Alpária, jolloin hänen kasvoilleen ilmaantui omituinen, hämmästynyt hymy. Hymyllään hän ehkä tahtoi osoittaa, ettei pelkää kuolemaa. Yhtäkkiä hän putosi hevosen seljästä ja katosi ainaiseksi päällikön silmistä.

Taistelu päättyi; mutta ajometsästys jatkui edelleen. Vata herran levännyt joukko, jota hän erityisesti tätä tarkoitusta varten oli säästänyt, ajoi armottoman sitkeästi takaa pakenevia, hajoittaen, polkien jalkoihin yksityisiä joukkoja, ajokoiraparven tavoin syöksyen pensaisiin ja nuuskien rämeiköt.

Ennenkuin tuli pimeä, saatiin jo kiinni kaikki valtoimet hevosetkin. Sumuinen kenttä tuli silloin täyteen kumarassa käyviä, puikkelehtivia ihmisiä. Nämä riisuivat kaatuneet alasti ja kokosivat nahkasäkkeihin poikkihakatut ihmispäät. Pääkalloista he myöhemmin päällikköjen läsnäollessa tulisoihtujen valossa rakensivat kummun, saappaillaan potkaisten kokoon hajalle vieriviä päitä.

Kun kuului kokoontumismerkki, muistui Alpárin mieleen yhtäkkiä Angyika. Hän kannusti väsynyttä hevostaan ja karautti päällikköineen vaunuleiriä kohti. Leirin edessä seisoi suuri joukko börzörminéyiläisiä kauppiaita, jotka halusivat ostaa sotilailta saalista. Ei kukaan tiennyt, mistä he tulivat näin suurin joukoin, mutta joka taistelun jälkeen he saapuivat säännöllisesti kuin korppikotkat. Leiriä piti itse Vata herra hallussaan. Kaatuneiden vihollisten aseet ja muut tavarat saivat miehet mielihyvin anastaa, mutta leiri ja sen mukana kuninkaan aarteet joutuivat säännöllisen jaon alaisiksi.

Vata herra seisoi vaunujen välissä ja puheli ylimystensä kanssa. Juuri tuotiin hänelle tieto, että Péter kuningas oli yhden ratsujoukon kera päässyt pakoon ja mennyt Rábcaa kohti. Ylipäällikkö odotti vain levänneitä ratsuja lähteäkseen sitte itse ajamaan takaa venezialaista.

Yltympäri virui useita verisiä ruumiita, kuninkaan seurueessa olleiden uusi-uskolaisten pappien; maanpakolainen tietäjä, joka ratkaisun hetkellä oli odottamatta ilmestynyt leiriin, oli heidät kaikki surmauttanut. Vanhus katseli nyt miettien ruumisriviä.

— Ihmettä he rukoilivat jumalaltaan, — sanoi hän, — mutta totisesti sanon, on vain yksi ihme: miehen rohkeus!

Vata herra tunsi Alpárin, vaikka tämän kasvoja peittikin veri, ja ojensi hänelle kätensä.

— Siinä on Thonuzóban poika! — sanoi hän.

Tätä mainiompaa ylistystä hän ei osannut hänelle antaa. Ja uudestaan ryhtyi ylipäällikkö puhumaan.

— Me päälliköt olemme päättäneet keskenämme, että kunnioitamme Thonuzóban poikaa ja annamme hänelle vapaan valintaoikeuden saaliista, ennenkuin sen jaamme. Katso ympärillesi, Alpár, ja vie telttaasi mitä silmäsi haluaa.

Heidän edessään oli kasassa useita kulta- ja hopeatavaroita, jalokivillä koristeltuja aseita ja kalliita kankaita. Aarteiden vieressä taas seisoi ja istui joukossa vangitut naiset, nuoret ja vanhat, tuskalliseen parveen kerääntyneinä.

Alpár antoi silmänsä kulkea toisesta toiseen, mutta sitä, jota hän haki, ei hän löytänyt heidän joukostaan. Silloin hän katsoi Ekeseä, laulajaa, joka seisoi siinä ihmettelevien ihmisten joukossa. Laulaja ymmärsi herransa katseen ja näytti kädellään erästä valkopukuista naista; nainen istui aivan yksikseen nahkasäkillä, pää polviin vaipuneena.

— Saaliikseni valitsen tämän! — sanoi Alpár.

Vata herra hymyili vähän.

— No, vie sitte telttaasi! — sanoi hän.

Ekese kosketti tytön käsivartta.

— Seuraa, neiti, vien sinut isäntäsi telttaan.

Zenóbia kohottautui hitaasti ja katseli pelokkaasti ympärilleen. Mutta kun hän leimuavan soihdun valossa näki sen miehen, jonka teltassa hänen tästä lähtien oli oltava orjana, kirkaisi hän kauhistuneena ja vaipui seuraavassa hetkessä tajuttomana maahan.

Alpárin ulkomuoto oli tällä hetkellä todella kauhistuttava. Koko hänen kasvojaan peitti paksulti hyytynyt veri; tummasta naamasta vain silmämuna loisti valkeana. Hän ei ollutkaan ihmisen kaltainen. Sellainen saattoi olla intialaisten satujen tiikerinpäinen demoni, joka yöllä hiipi kyliin kukistaakseen ihmiset heidän nukkuessaan.