Sota loppui. Joukot kulkivat kotiin.

Tonavan lehtimetsäisellä rannalla kulki itää kohti isoääninen ratsujoukko. Siinä oli noin kaksikymmentä Alpárin palvelijaa, vara- ja kuormahevosineen. Heidän seurassaan oli Omodé vaarikin, Ekese teini, Bozdurgán ja Marót.

Miesten leveään tuuleen oli omituinen seikka syynä. Mosonyin taistelun jälkeen oli Omodén ryhmä löytänyt kaislikosta yhdet kuninkaan kuormavaunut, joiden aisa oli poikki ja jotka olivat täynnä viinisäkkejä. Omodé vannotti silloin palvelijoitaan olemaan kertomatta löydöstään mitään, jotta itse saisivat juoda kaiken. Tämän valansa he uskollisesti pitivätkin. Heidän lähtiessään vielä neljä hevosta tuskin jaksoi kuljettaa heidän perässään noita märjillä lehdillä peitettyjä nahkasäkkejä, mutta nyt jo kaksikin riitti kuljettamaan kuivuneita jäännöksiä. Kaksi päivää takaperin oli Omodé napannut kiinni jostakin slovakialaisen säkkipillin soittajan: hänet istutettiin hevosen selkään ja vietiin mukana. Slovakki soitti heille yhden päivän taukoamatta, mutta sitte hän kyllästyi huviin ja luikki tiehensä seuraavana yönä. Sen jälkeen Ekese piti heidän musiikistaan huolta. Ollakseen hänelle mieliksi, antoivat he hänelle mahtavan saksalaisen oriin ja ripustivat hänen rikkinäisen nahkatakkinsa päälle punaisen samettimanttelin, jonka joku heistä oli sotatantereelta siepannut. Omodékin oli tullut hyvin varakkaaksi. Ukko istui satulassa kierretyllä kultalangalla kirjailtu messukasukka yllä, päässä oli hopeasarvinen saksalainen kypäri, ja hänen hevosensa oli kauttaaltaan lastattu kaikenlaisella kirjavalla saalistavaralla. Muutenkin miehet olivat hassunkurisesti puettuja, ja jokainen ratsutöyhdöllä varustettu. Sellainen oli heidän matkansa syksyisessä auringonvalossa kylpevällä rannalla, kuin viininkorjuun jumalan papit pitäisivät riemujuhlaansa.

Alpár päällikkö uskoi sotajoukkonsa serdarin haltuun ja lähetti sen edeltäpäin Levente herttuan leiriin Csepelszigetiin. Hän aikoi sieltä lähettää miehensä haavoitettujen ja saalista kuljettavien rattaiden kera kotiin, itse hän aikoi nuoremman Arpád-pojan seurassa lähteä Székesfehérváriin ollakseen läsnä valtiopäivillä ja hankkiakseen petshenegeille Marosin ispaanikunnan alueen, jonka Vata ylimyksineen lupasi hänelle Levente herran nimessä.

Muuten näytti siltä, ettei päällikön matka ollut niin kovin kiireinen. Hän itse matkusti laivalla Tonavaa alas eikä päiväsaikaan paljon nähnyt palvelijoitaan. Mutta kun illalla Zenóbiaa varten piti pystyttää makuuteltta virran rannalle, silloin aina ilmestyi näkyviin miehistön selvempi osa.

Aluksen peräsintä hoiti Alpár, airoissa taas oli kaksi jättiläiskokoista hanságilaista soutajaa. Nuo kaksi laivamiestä olivat hämmästyttävässä määrässä toistensa näköisiä. Kummallakin oli karkea majavannaama ja pienet keltaiset silmät.

Kirjaillulla verholla peitetyllä heinäpatjalla lepäsi aluksessa päällikön orjatar, Zenóbia. Hänen jalkojensa luona ja hänen sylissään oli vesikukkia; varjokatoksen suurta lehteä hypisteli hän kädessään. Tyttö oli uninen; hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkeinpä läpikuultavat kuin perhosen siivet, joiden peitinpölyn syksyinen usva on huuhtonut.

Nyt avasi hän silmänsä.

Toisen majavamiehen suonikas, maanvärinen käsi näytti kohti rantaa. Sinertävässä etäisyydessä seisoi yksinäisen, suuren lammen alla musta metsähärkä. Suuren etäisyyden lakia näytti vanha härkä pienen kissan kokoiselta. Nyt se mylvähti, — ääni kuului kaukaisuudesta kuin yöperhosen surina, — sitte se katosi pensaisiin.

Äkkinäinen väristys kulki läpi Zenóbian jäsenten, kun alus saapui lehtipuiden muodostaman holvin alle. Rannalta kajahti airon loiske hiljaa takaisin.

Valkeita, sinipunervia ja keltaisia suuria kukkia kasvoi kuivuneessa virran haarassa. Kaikki kuihtuneita, surkastuneita ja uneliaita. Rikollisia naisia, jotka odottivat kuolemantuomiotaan ja sillä välin uneksivat satumaisesta onnestaan, joka heidän turmionsa aiheutti. He muistelevat kesäöiden tuoksuavaa hurmausta, hurjaa tanssia, jonka ovat tanssineet etelätuulen kanssa, tulisia suuteloita, joita ovat vaihtaneet auringonsäteen kanssa. Kuuramiekkoineen lähestyy heitä jo pyöveli... Ylhäällä rannalla huojuu nurmiruusupensaita. Ne ovat täynnä piikkimarjoja, jotka ovat punaisia, kirpeitä ja uhittelevia kuin neitosen suu. Viisaat immetkin siellä ylhäällä kuulevat pyövelin lähestyvät askeleet. Heidän sydämensä valtaa silloin katkeruus ja synkästi kadehtien he katselevat narrimaisia naiskukkia, jotka niin mielellään kuolevat.

Kirkas valo häikäisi Zenóbian silmiä. Kaikki oli kullankeltaista hänen ympärillään: vesi, rantametsä ja taivaan laki. Läheisen kuoleman ajatus saattoi maailman omituiseen tuskalliseen värihurmaukseen. Taivas hehkui ja välkkyi intohimoisesti; sen syvyydessä pilvenhattarat syleilivät toisiaan pitkällä häämatkallaan. Metsä tahtoi vielä kerran olla kaunis ja puki ylleen purppuraisen ja kultaisen vaippansa. Autereisessa ilmassa virtaili kasvin tuoksu, hedelmällisyyden ja kypsyneisyyden tuoksu.

Syksyn hurmaus valtasi Zenóbiankin sydämen. Hänen sydämensä jyskytti, veripunainen suunsa vavahteli, kun hän katsoi Alpárin silmiin. Hän ei kestänytkään nuoren herransa katsetta. Häntä pyörrytti, hän loi alas katseensa. Mutta sitte hän kuitenkin taas katsoi häntä, pelokkaana ja kuitenkin uteliaana, niinkuin lapsi katsoo syvyyteen.

Avoimin silmin hän uneksi olevansa Syksyn morsian, ja että hänen aluksensa oli kukitettu ruumisarkku, jota kultavirta hiljaa kuljettaa. Pian he saapuvat salaperäiselle saarelle, jolla keltapylväinen temppeli kohoo. Siellä on Onnellisen Kuoleman alttari. Minne tahansa hän nyt menee, kaikkialta puut ja pensaat katsovat häntä äänettömällä ihmettelyllä. Ryhmittyvät, kumartuvat toistensa puoleen, osoittavat häntä lehtikäsillään: Siellä, siellä viedään kuningas Syksyn morsianta.

Tytön silmät sattuivat nyt äkkiä pieneen puuhun, jonka jälkikesä oli pukenut valkoisiin kukkiin. Tämän myöhästyneen kukkimisen suloinen ja toivoton ihme, joka ei koskaan voi valmistua hedelmäksi, vaan kuihtuu, viehätti Zenóbiaa. Hän taputti käsiään ja nauroi, — Alpárista tuntui silloin kuin valkoinen helmisade valuisi hänen sydämeensä, — mutta sitte vaihtui nauru yhtäkkiä itkuksi. Hän ei itsekään tiennyt mitään syytä, mutta kuitenkin ahdisti hänen sydäntään niin, että täytyi itkeä.

Kun aurinko katosi rantapuiden taakse, valtasi luonnon kuoleman raskaus. Kalpeaksi tuli taivas, kalpeaksi maa ja vesi. Alakuloinen tuuli särki Tonavan tyynen pinnan, ja silloin kalpenivat Zenóbian kasvotkin. Hän kohotti molemmat kätensä ja luki iltarukouksensa. Kun hän lopetti, tulvahti äkillisen selvenemisen katkeruus hänen sydämeensä ja hän alkoi itsekseen taistella taivaitten herraa vastaan.

— Jumalani, Isäni, mitä olet minulle tehnyt? Keisarin jälkeläisen olet tehnyt barbarin vuodetoveriksi.

Alpár ehkä aavisti, mitä tytön mielessä liikkui. Hän laski kätensä hänen olalleen.

— Minne katosi kyyhkyseni naurava tuuli?

Tyttö ei vastannut, vaan katsoi häntä suurilla, surullisilla linnunsilmillään.

— Teen sinut päällikkötelttani rouvaksi, — puhui päällikkö hiljaa.

Zenóbia väänteli käsiään epätoivoissaan.

— Kuinka voisin olla vaimosi? Kuinka? Eikö ruumiini, sieluni ole Pyhän Neitsyen?

Hän ajatteli kauhistuneena Pyhää Neitsyttä, ei lempeätä, hyvää äitiä, vaan kreikkalaisen luostarin tylyä impeä, joka istuu kultaistuimella ja tulikuolemalla rankaisee palvelijattariaan, jos he ovat lupauksensa pettäneet.

Alpár ohjasi aluksen rantaa kohti. Päällikön palvelijat olivat sinne jo laittaneet tulen ja pystyttäneet teltan yöksi.

Zenóbia asettui tulen luo ja piti kauan aikaa palelevia pieniä käsiään liekkejä kohti ojennettuina. Kämmenien kautta levisi suloinen lämpö hänen jäseniinsä, ja kun hän myöhemmin nousi ylös, olivat hänen kasvonsa taas ruusuiset ja silmänsä välkkyivät.

Lämpimät turkit yllään hän sitte asteli rannalle ja katseli kauan aikaa tähtitaivasta. Lentävät tähdet kyntivät kokonaisissa kipinöivissä parvissa tummaa taivasta. Ne kyllästyivät siellä ylhäällä kylmään yksitoikkoisuuteen ja vaihtoivat koko tähtiloistonsa hetkelliseen leimahtamiseen. Palavin silmin, hurmaavalla nopeudella ne kiiruhtivat toistensa ohitse ja heittäytyivät pimeään syvyyteen. Tulinen jälki, jonka ne jättivät avaruuteen, oli kuin yössä kajahtava riemuhuuto.

— Lentävät, lentävät! — kuiskasi Zenóbia ja levitti molemmat käsivartensa sekä hieroi silmiään.

Hänetkin valtasi jonkinlainen hurja ja suloinen alakuloisuus. Jos hän olisi ollut tähti, olisi hänkin heittäytynyt syvyyteen huutaen ja liekehtien hävitäkseen mustaan tyhjyyteen.

Aika oli jo hyvin myöhäinen, kun puiden alla kävelevät aseelliset vartijat kuulivat hiljaista kanteleensoittoa naisteltasta. Päällikön orjatar lauloi. Se oli joku outo laulu, niin murheellinen ja suloinen, sen ohessa niin tulinen ja riutuva kuin puolisoaan kutsuvan satakielen laulu.