Hämärissä Omodé vaari satuloitsi Belzebubin.

— Mihinkä menet? — kysyi Marót, joka Bozdurgánin ja Ekesen kanssa yhdessä oli ukon telttatoverina.

— Pistäyn katsomaan saksalaista, — vastasi Omodé.

Marót ja Bozdurgán heittäytyivät silloin myöskin ratsuilleen, mutta Ekese ei halunnut mennä heidän kanssaan. Hän sanoi, ettei häntä haluta nähdä elävää saksalaista, hän on jo luonnostaan sellainen.

Ratsastajat ajoivat ravia borsilaisten jousimiesten leirin läpi. Erään viinikuorman luona huvittelivat nuorukaiset slovakkilaisella säkkipillillä.

Kun he pääsivät ulos matalain valkoisten huopatelttain kaupungista, sattui heidän eteensä nelistävä erdélyiläisten keihäsmiesten joukkue. Ne olivat Gyulán poikain joukkoihin kuuluvia miehiä, jotka Vata herra oli määrännyt puoliyöhön asti ärsyttämään saksalaisia nuolilla. Puoliyöstä aamun koittoon oli somogyilaisten meluttava vihollisen leirin ympärillä, niin ettei vihollinen saisi kuinkaan levätä.

Taukoamaton nuolituisku, jonka unkarilaiset lennättivät kuninkaan leiriin, saattoi paljon vahinkoa aikaan ratsuissa, juhdissa, mutta vahinkoakin suurempi oli sen siveellinen vaikutus. Yöllä ja päivällä alituiseen lentävät nuolet, jotka kopahtivat vankkureihin kuin harva raesade, pitivät yhtämittaisessa kauhussa vihollista. Yöllä monet kristityistä vetäytyivät vankkurien alle tai kaivoivat itselleen maahan kuopan, jonka he peittivät kilvellä, ollakseen turvassa. Ikuinen pelko kidutti heitä, saattoi useat todelliseen epätoivoon, veipä muutamilta järjenkin.

Runsaan puolituntisen ratsastuksen jälkeen näki Omodé tovereineen vihdoin vihollisen leirin kaukaisilla kukkuloilla. Yöksi laittoi kuningas aina vaunulinnan, jota hänen sotilaansa jalkaisin vartioivat. Päivällä kulkivat hänen haarniskaiset ratsumiehensä kahdessa jonossa sulkien väliinsä vaunut, naiset, pakenevat papit ja pakanaorjat. Kun he olivat lähteneet matkalle Komáromista, niin alkuaikoina Vatan miehet osasivat viekotella pääjoukosta silloin-tällöin pienemmän parven, jonka he sitte äkkiä piirittivät ja ampuivat kuoliaaksi. Parin päivän päästä kuitenkin vihollinen pääsi heidän juonensa perille. Nyt he eivät enää ryhtyneet ajamaan takaa unkarilaisia partiolaisia, vaan etenivät suljetuissa riveissä rajaa kohti. Jos he luulivat, että heidän kimppuunsa hyökätään, seisahtuivat he piiriin ja käänsivät keihäänsä pakanoita kohti. Silloin oli koko heidän armeijansa kuin siili, joka puolustautuu koiraa vastaan.

Nuo kolme toverusta nelistivät Omodén päällikkyyden alaisina suoraan leiriä kohti. Kun he olivat jo noin kolmensadan askeleen päässä, pysähdytti Omodé ratsunsa.

— Katsokaas saksalaista!

Marót ja Bozdurgán katsoivat uteliaina rautakypärisiä miehiä, jotka kolmikulmainen kilpi seljässä ja peitsi olalla marssivat jättiläiskokoisten vaunujen välissä. Sitte he kaikki kolme yhtäkkiä tulivat raivoon.

— Saksalainen, saksalainen! — luihkasi Omodé, — huomenna viiltelen tollukkaannauhoja nahastasi!

Saksalaisten silmään pisti Omodén eriskummallinen olento. Yksi heistä, muuan jäntterä veikko, alkoi kiekua, toiset nauroivat, mutta kuitenkaan he eivät tulleet esille vaunujen välistä.

Kolme toverusta alkoi sitte kiertää leiriä tutkiakseen, olisiko vielä jotain näkemisen arvoista. Äkkiä sattuivat heidän silmänsä erääseen ratsumieheen, joka parin nuolenkantaman päässä vaunuista seisoi kummulla. Se oli kantapäistä asti rautapukuun puettu, mahtavan kookas mies. Hän seisoi liikkumatta kuin kivestä veistetty jumalankuva. Silminnähtävästi hän tarkasti kaukaisella tasangolla liikkuvia unkarilaisia joukkoja.

— Tämän nappaamme! — huusi Omodé.

Kaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan päästäkseen saksalaisen ja leirin väliin ja kaikkien kolmen silmissä paloi metsästyksen tuli. Saksalainen huomasi heidät kuitenkin ajoissa ja lähti vaunuja kohti.

— Ei, mutta katsos sellaista romuluista saksaa, — ihmetteli Bozdurgán, — hänessä olisi tarpeeksi ainesta tavalliseen mieheen ja koiraan.

Ritari oli enää vain kahdensadan askeleen päässä leiristä. Silloin pysähdytti hän ratsunsa ja vaihtoi tuimia katseita ahdistajainsa kanssa. Nämätkin pysähtyivät lapsen nuolenkantaman päähän hänestä. Omodé olisi tahtonut ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta kun hän ei osannut saksaa, tyytyi hän siihen, että uhkaavasti ja sotaisesti hirnui häntä päin silmiä. Silloin soturi kannusti hevostaan ja pitäen tavattoman suurta keihästään kainalossa ajoi suoraan heihin päin. Hän oli jo saavuttamaisillaan heidät, kun kolme notkeata unkarilaista ratsua pyrähti hajalle kuin varpusparvi kukon edessä.

— No, katsoppas puhvelia! — viisasteli Omodé, — se saattaa vielä vahinkoa aikaan ihmiselle.

— Bozdurgán — puhisi Marót, — jos rakastat minua, ammu nuoli sen naamaan.

Saksalainen tyytyi kokeeseen ja nelisti leiriä kohti. Toverukset seurasivat kantapäillä. Bozdurgán ampui tulisella kiireellä kaksi nuolta hänen lapojensa väliin, mutta ne tietysti ponnahtivat takaisin rautapaidasta.

Omodé ohjasi aivan lähelle ritarin rinnalle, samalla kun hän irroitti satulastaan lasson. Hän arveli, että olisi hyvä, jos voisi heittää sen hänen niskaansa. Sitte hän äkkiä kirosi vahvasti hämmästyksissään, sillä hän tunsi soturissa Diterik herran, saksalaisen ispaanin. Nyt Omodé tiesi senkin, että Angyika neiti oli saksalaisten leirissä.

Nuoli viuhahti ukon korvan vierestä. Eräiden rattaiden päältä ammuttiin heitä.

— Takaisin, pojat! — huusi Omodé. — Hullu se, jota puree ruttoinen koira!

He ohjasivat matkansa unkarilaisten leiriä kohti. Omodé joudutti tovereitaan, sillä hän paloi halusta kertoa Alpár päällikölle havainnostaan, että Angyika on saksalaisten leirissä.

Sillä välin tuli aivan pimeä. Läntisellä taivaanrannalla ruskotti taivas sinipunaisissa liekeissä. Pusztalla vallitsi suuri hiljaisuus. Silloin kuului leiristä päin pitkäveteinen, alakuloinen laulu. Ratkaisevaan taisteluun valmistuvat kristityt veisasivat iltavirttään. Pyhä laulu tukehtui kauheaan epäsointuun: kuului hurjia huutoja ja korinaa vaunuleiristä. Omodé ja hänen toverinsa saivat vasta seuraavana päivänä tietää, mitä tämä pelottava melske merkitsi: Péter kuninkaan käskystä pistivät saksalaiset kuoliaaksi kaikki pakanavankinsa.

Nuo kolme ratsumiestä seisoivat erään kummun huipulla ja katsoivat takaisin saksalaisten leiriin. Kaukaa yöstä kuului nelistävien joukkojen kavionkapse. Mustalla taivaalla liikkui ristiin-rastiin valkoisia valoviiruja hitaissa, pitkissä kaarissa.

— Palavilla nuolilla ampuvat leiriä, — sanoi Omodé.