Bakonyin partioretkeläiset ehtivät ajoissa Marcalin rannalla leiriytyvän pääarmeijan luo. Alpár päällikkö puhallutti sen jälkeen torveen ja kulkien virran yli ohjasi joukkonsa Mosonyia kohti. Hänen joukkonsa olivat jo silloin karttuneet Hanságin petshenegiläisillä rajavartijoilla. Nämä olivat kyllä aina tähän asti olleet mallikelpoisten kirkonkävijäin maineessa ja asuivat jo suureksi osaksi kylissäkin, mutta kun he hiljakkoin saivat kuulla, että Thonuzóban poika sotii lähistöllä, kuohahti paikalla heidän petshenegiverensä, ja he kaipasivat taas pusztaa. Hanságin petshenegit olivat muuten kovia sotilaita, suvin-talvin he taukoamatta kahakoivat saksalaisten rajavartijani kanssa, mutta nyt he pakanallisessa julmuudessakin kilpailivat kulta-armeijan ja mustien petshenegien kanssa.

Alpár herra sai Ekese teiniltä tietää, että Angyika on saksalaisen käsissä. Tämän sanoman kuullessaan valtasi hänet viha ja katkeruus, mutta silmänräpäystäkään hän ei ajatellut poiketa tieltään. Vaikka tästä olisi riippunut hänen elämänsä, ei hän silloinkaan olisi voinut poiketa suunnaltaan, koska hän sillä aikaa jo oli saanut Vata herran sanoman, että Hanságissa tapahtuu ratkaiseva ottelu kansallisten sotajoukkojen ja kuninkaan puoluelaisten välillä.

Niiden neljän unkarilaisen armeijan kesken, jotka silloin istuivat satulassa, oli Alpárin armeijan tehtävänä sulkea valtakunnan läntinen portti pakenevilta muukalaisilta ja pitää silmällä saksalaista naapuria. Jollei ollut sisilisko, ei voinutkaan pujahtaa Tonavan ja Fertőn välissä kiertelevien petshenegien vartioketjun läpi. Vatan miehet tiesivät hyvin, että kuinka monta uusi-uskolaista ehein nahoin pääsee ulos maasta, niin monta kostoa hehkuvaa-syyttäjää heillä on oleva keisarin hovissa. Saksan Henrik herra muutenkin piti aivan liiallista huolta Unkarista, jonka suhteen hän vaati läänitysherran oikeuksia itselleen. Toinen armeija oli Vatan, kansan sotaväen ylipäällikön. Hän oli jo karkoittanut Péter kuninkaan Komáromin leiristä ja ahdisti häntä nyt hitaasti rajaa kohti. András herttua, kansallisen puolueen ruhtinasehdokas, kulki sillä välin venäläisine ja puolalaisina palkkasotureineen Fehérvária kohti, ottaakseen haltuunsa hallituskaupungin. Nuorempi Arpád-poika, jäykkäniskainen pakana Levente, oli jo muutamia päiviä aikaisemmin vallannut Csepelszigetin, kartuttaakseen armeijaansa yhä vielä saapuvilla Alföldin ja Erdélyin herroilla.

Alpár pysähtyi leiriin Mosonyin luona ja odotti Vatan joukkojen saapumista, samalla kuin hän teki taajoja partioretkiä rajalle. Täällä hän sai tietää senkin, että muutamia päiviä aikaisemmin useahko tuhat saksalaista soturia oli laskeutunut alas Tonavaa ja liittynyt Péter kuninkaaseen.

Kolme päivää olivat leiriytyneet petshenegit jo värjötelleet taukoamatta tihuttavassa syyssateessa, kun vihdoinkin Vatan edellä lähetetyt vakoilijat ilmestyivät näköpiirin rajalle. Keihäsmiehet olivat Tiszan herroja; heidät saattoi tuntea kirjavista mantteleistaan ja punaviirisistä keihäistään. Pienen ajan kuluttua ilmestyi kentälle sekä oikealta että vasemmalta loputtoman pitkissä peräkkäisissä riveissä kulkevia ratsumiehiä. He ajoivat hiljaista hölkkää, keihäs olalla, turkkeihinsa kääriytyneinä ja ainaista sadetta noituen. Etujoukolta sai Alpár tietää, että unkarilaisten joukkojen ympäröimä kuninkaan armeija seuraa heitä noin kahden tunnin matkan päässä.

Tiszan herrat olivat muuten huonolla tuulella ja haukkuivat täyttä kurkkua Vata herraa, kun tämä ei halua iskeä yhteen Péter kuninkaan kanssa. Jo päiväkausia he olivat kulkeneet näin, joka puolelta piirittäen kuninkaan, taukoamatta vaihtaen tuimia katseita hänen rautamiestensä kanssa, ilman että olisivat iskeneet toisiinsa. Yöaikaan he kyllä alinomaa häiritsivät ja ammuskelivat nuolilla kristittyjä, mutta Vata herra oli antanut kovan määräyksen, että hän mestauttaa jokaisen, joka tahraa miekkansa verellä. Joka kerta kun joku saksalainen joukkue hyökkäsi heidän kimppuunsa, hajaantuivat Vatan miehet nopeilla ratsuillaan kuin akanat tuuleen. Tiszalaiset pelkäsivät, että venezialainen Péter sillä tavoin luiskahtaa yli rajan, ja koska he muutenkin olivat tunnettua ilkeäkielistä heimoa, syyttivät he päällikköään siitä, ettei hän ymmärrä sotataitoa ja että hän on myynyt heidät saksalaiselle.

Alpár nousi ylimyksineen satulaan ja riensi Vataa vastaan. Hän löysi päällikön erään kummun harjalta, josta hän silmäili hajallaan kulkevia joukkojaan. Aina hyvätuulinen suurherra puristi nauraen Alpárin kättä.

— Pax tecum, pyhä kaniikki! Hyvin olet rukoillut, koskapa kaksiviikkoisen sateen jälkeen vihdoinkin taivas kirkastuu.

Harmaiden pilvien lomasta todellakin kalpea valojuova tunkeutui loistava-aseisten ratsumiesten joukkoon.

Tällä hetkellä saapui nelistäviä ratsumiehiä, jotka toivat Vatalle tiedon, että kuningas laittaa jo leirin yöksi.

Päällikkö ei tätä kummastellut.

— Lyhyeen astuu saksalainen, hän jo hengästyy.

Hänen silmänsä tutki taas taivasta.

— Jos huomenna paistaa aurinko, — sanoi hän, — silloin käymme saksalaisen niskaan kuin koira siilin kimppuun.

Että päällikkö tähän asti niin huolellisesti karttoi ratkaisevaa ottelua, siihen oli monta syytä. Ennen kaikkea hän tahtoi väsyttää kristityt, sitte hän tahtoi vahvistaa-oman armeijansa petshenegeillä. Mutta muutenkaan hän ei tahtonut taistella sateisena aikana, koska hän silloin ei olisi paljoakaan hyötynyt jousimiehistään. Maailma ei tähän päivään asti tunne itämaisia jousimiehiä, ratsastavia ampujia etevämpää aselajia. Kun he sotivat volgalaisen taktiikan mukaan, ei koskaan minkäänlainen länsi-europpalainen sotajoukko kyennyt heitä vastustamaan. Tämä sotatupa edellytti kuitenkin perusteellista kouluutusta, rautaista kuria, sitkeätä kestävyyttä ja — kaunista ilmaa. Sellaisten joukkojen päävoima ilmeni nopeissa liikkeissä. Sen takia he eivät suosineet raskasta rautapukua eivätkä käyttäneet edes kilpeä. (Ainoastaan ylimykset, jotka eivät itse ampuneet, käyttivät sellaista, mutta hekin pääasiallisesti koristuksena.) Keihäshyökkäykseen ei Vata herra mielellään vienyt sotilaitaan korviin asti rautaan puettuja saksalaisia vastaan. Keihäskahakka jätettiin aina taistelun siihen hetkeen asti, jolloin jo horjui vihollisen ihmisvalli.

Silloisten unkarilaisten sotajoukkojen ja länsimaisten joukkojen taistelutavan välillä oli suuri ero, samoin oli ero suuri näiden kahden kansanrodun luonteiden välillä. Kristityt herrat pitivät personallista urhoollisuutta kaikkea muuta parempana. Muutamien yksinkertaisten menojen ohella he ripustivat ruumiilleen puolen sentneriä rautaa ja Jesuksen nimeä huutaen he sitte sokealla raivolla hyökkäsivät vihollista vastaan. Kun Volgan rannalta tulleet kansakunnat lähtivät sotaan, pitivät he onnellisen tuloksen saavuttamista kaikkea muuta tärkeämpänä. He taistelivat yhtenäisesti kouluutetussa kansallisessa sotajoukossa, yhtenäisen johdon alaisena. Heillä muodostui joukkomurhaamisen taito taiteeksi. Kristityt, jotka he usein pettivät ja voittivat etevämmällä taidollaan, puhuivat suurella halveksumisella pakanain epäritarillisesta taistelutavasta, mutta oppivat sen heiltä viimein.