Pimeänä iltana, syksyisessä tihkusateessa tunkeutuivat naisluostarin pakolaiset sakeaan metsään.

Joukon edessä ajoivat saksalaiset keihäsmiehet, punaiselta loistavilla soihduilla karkoittaen uinuvan metsän fantastiset varjokuvat. Puhvelien vetämät, jättiläispyöräiset rattaat seurasivat heitä epätasaisella tiellä, surkeasti valittaen rautaisten arkkujen painon alla. Muutamissa arkuissa säilytettiin luostarin kulta- ja hopeakaluja, muissa Csanád herran aarteita. Rattaiden takana ratsasti noin kolmekymmentä nunnaa taajaan joukkoon vetäytyneenä. Kaikkien kasvoja peitti tiheä huntu, ja kun abbedissa kirkonkirouksen uhalla oli kieltänyt heitä puhumasta, eivät he vastanneet sanaakaan loistava-aseisten ritarien paksuihin sukkeluuksiin, vaan kököttivät vaieten satulassa kuin yön peikkojen synkkä parvi. Ratsastajien jäljessä laahusti väsyneitä, repaleisia ihmisiä kuljettaen mukanaan suuria myttyjä ja valittavia lapsia. Ne olivat luostarin suojatit.

He olivat matkanneet jo ison aikaa metsässä, kun soihdunkantajien äänekkäät huudot vetivät luokseen saksalaiset herrat rattaiden viereltä. Ratsupalvelijat olivat napanneet kiinni puoleksi alastoman, vanhan miehen pensaikosta.

Kunrát herra ojensi tikarin puolikuoliaaksi peljästyneen miehen kurkkua kohti saadakseen hänet tunnustamaan, kuka hän oli. Kävi selville, että hän oli somogyilainen pappi.

Päänunna, joka oli koko rantaseudun haltija ja suojelija, kävi vihaisesti ukkoa nuhtelemaan:

— Miksi olet jättänyt seurakuntasi? Onhan Somogy rauhallinen.

— Voi, suurrouva, — vastasi ukko itkien, — eilisestä saakka on Somogy kapinoivien paholaisten vallassa. Hurskaista lampaistamme tuli hurjistuneita susia, jotka hävittivät lammashuoneen ja repivät kappaleiksi paimenen.

— Mitä on siellä tapahtunut?

— He saivat kiinni Péter kuninkaan kirjettä kuljettavan sanansaattajan, jossa kirjeessä kuningas kutsuu maahan Saksan keisarin. Silloin kuohahti koko Somogy. Kansa soitti kelloja ja alkoi asestautua huutaen: saksalainen tulee! Monet kapinalliset puheet julistivat, että tähän ovat ulkomaalaiset syynä, ja silloin valtasi heidät kiukkuinen raivo, ja he alkoivat murhata pappeja ja kymmenysmiehiä. Ja me jouduimme uskomattomien asiain silminnäkijöiksi. Balatonin autioilta saarilta tuli esille jo aikoja sitte kuolleiksi luultuja ihmisiä... Kahdeksan-yhdeksänkymmenen vanhoja rosvoja, valkopartaisia, hehkusilmäisiä pahantekijöitä, jotka puolivuosisataa takaperin taistelivat julman Kopányin rinnalla ja siitä asti olivat piileksineet kaislikoissa. Saatanallisella raivolla he kiihottavat kaikkea vastaan, mikä on vierasta. Ja kansa kunnioittaa heitä profeettoina ja suutelee heidän nuttunsa lievettä. Ja kun hämärissä leimuavat merkkitulet syttyivät Zalan vuorenkukkuloilla, sanoivat somogyilaiset kapinalliset: Siellä on Vatan joukko! — ja laskeutuivat suurin joukoin järvelle. Sata parkkia ja soutuvenettä natisi keihäsmiesten painosta, ja heidän torventoitotukseensa vastasivat tihonyilaisten torvet.

— He ovat katkaisseet rajalle vievän tien, — sanoi Kunrát herra.

— Mitä nyt teemme? — kysyi päänunna.

Ritarit alkoivat saksan kielellä neuvotella keskenään. Neuvottelusta teki aina säihkymätön Kunrát lopun.

— Takaisin! Raivatkaamme itsellemme tie kuninkaan, leiriin!

Raskaat rattaat käännettiin ympäri säikähtyneine naisineen, ja kun he olivat taivaltaneet poikki Sédin laakson, ohjasivat he kulkunsa pohjoiseen.

Ekese teki koko matkan erään keihäsmiehen hevoseen sidottuna. Hänen kiiltävät, pienet silmänsä liikkuivat alati nunnien parvessa. Kun hän pakenevain joukossa oli nähnyt rouva Csanádin, oli hän varma, että Angyikakin siellä oli, mutta hän ei voinut tiheän hunnun alta tuntea tyttöä.

Aamu alkoi valjeta. Sade oli kyllä lakannut, mutta puiden yläpuolella kiitivät harmaat pilvet kuin kiirivä savu. Tie kääntyi itään ja kierteli syvän rotkon parrasta. Kun etujoukko ehti rotkon reunalle, kuului viuhina, kuin nopeasiipinen lintuparvi lentäisi lehtien välistä. Yksi ratsupalvelijoista putosi kurkku nuolen lävistämänä säihkyvän hevosensa seljästä, hänen kumppaninsa taas mielettöminä karauttivat takaisin rattaiden luo. Yöunestaan heräävän metsän täytti kauhistuttava ulvonta, kuin tavaton susilauma laulaisi nälkälauluaan. Sitte tuli pelottava hiljaisuus. Metsässä ei oksakaan rapsahtanut.

Kunrát herra ja saksalainen ispaani nelistivät rotkon reunalle. Nuolituisku otti heidätkin vastaan. Toisella puolella oleva avara rinne kuhisi ratsumiehiä.

— Pakanoita! — sanoi Kunrát herra.

Sitte hän jyrisevällä äänellä huusi huoveilleen:

— Jousimiehet, ratsailta!

Palvelijat eivät osoittaneet erityistä intoa taisteluun, mutta kun Diterik herra hirveästi haukkuen uhkasi heitä miekalla, he kuitenkin hyppäsivät ratsuiltaan ja rotkon reunalla seisovien paksujen puunrunkojen taakse asettuen alkoivat ampua vihollista.

Osa pakanoita vastasi taukoamattomalla nuolituiskulla, mutta toinen suuri ryhmä heitä tarttui ratsujaan ohjiin ja laskeutui alas rinnettä. Rinne oli sangen jyrkkä, mutta heidän hevosensa kapusivat niin taitavasti alaspäin kuin vuohet. Alhaalla matalassa vuoripurossa he jakaantuivat kahteen osaan. Toinen joukko hyppäsi satulaan ja lennätti itää kohti puron juoksua seuraten luultavasti kiertääkseen ritarit ja hyökätäkseen heidän selkäänsä. (Kun itämaiset kansat hyökkäsivät, käyttivät he aina saarrostaktiikkaa, suureksi mieliharmiksi kristityille, jotka tätä pitivät epäritarillisena salahyökkäyksenä.) Mutta pakanain suurin osa jätti ratsunsa sinne alhaalle ja alkoi pitkälle venytetyssä ketjussa ryömiä ylös korkeata rinnettä. Paljastettu miekka hampaissa he demonisella nopeudella kiipesivät ylöspäin.

Paljaalla kallionhuipulla toisella rannalla seisoi jättiläiskokoinen, papinkaapuinen mies, joka kovalla luihkinalla rohkaisi ja yllytti hyökkääviä pakanoita. Pää verisiin riepuihin käärittynä heilutti tuo saatanan pappi vasemmassa kädessään suurta bulgarilaista nuijaa. Se oli Omodé vaari. Hän lienee kertonut hauskoja juttuja, koska jousimiehet hirnuvalla naurulla ottivat hänen lauseensa vastaan. Vieläpä nekin nauroivat, jotka laahasivat haavoittuneita tovereitaan sotarintaman taakse.

Kunrát herra puhalsi nyt vaskitorveensa.

Ritarit kokoontuivat hänen ympärilleen.

— Mitä teemme, herrat? — kysyi päällikkö. — Puolen tuntia vielä voimme puolustaa rantaa, mutta silloin varmasti nuo kirotut meidät saartavat.

Eräs nuori ritari, jonka mielen sodan melske oli huumannut, vaati, että mentäisiin miekka kädessä pakanoita vastaan. Mutta toiset eivät viitsineet edes vastata hänelle, vaan katsahtivat ratsujaan.

— Rattaita emme voi viedä mukanamme, — sanoi Kunrát herra.

— Joutuvatko aarteet sitte pakanain käsiin? — huudahti abbedissa.

Herrat katsahtivat toisiinsa.

— Pelastakaamme niistä niin paljon kuin voimme!

Näin puhui Kunrát herra ja halkaisi teräsnuijallaan yhden arkun raskaan kannen.

Hänen kumppaninsa seurasivat esimerkkiä ja nuolien viuhuessa ja sotilaiden karjuessa he täyttivät satulalaukkunsa välkkyvillä aarteilla. Kun jousipalvelijat huomasivat, mitä heidän herransa hommasivat, jättivät hekin taistelun sikseen ja riensivät hevosiaan hakemaan. Mutta monet kuitenkin suuressa kiireessäkin ehtivät kourimaan aarrearkkuja. Toisiaan tönien, vihaisesti kirkuen kuin haaskalle kokoontuneet korpit he koppoivat jalokivisiä ristinkuvia, kalkkeja ja rannerenkaita. Kalliit kankaat he repivät rikki toinen toisensa käsistä ja raskaat hopea-kulhot heittivät pois.

— Miten meidän käy? Miten meidän käy? — nyyhkytti päänunna.

— Pakanat eivät tee pahaa naisille, — huusi Kunrát kannustaen hevostaan.

Kun Diterik herra jo istui satulassa, osuivat hänen silmänsä kalpeisiin naiskasvoihin. Se oli Zenóbia. Suuressa pelossaan tyttö unohti kiellon ja kohotti huntunsa. Epätoivoisena hän haki äitiään.

— Sinua olisi vahinko, kaunis Zenóbia! — sanoi saksalainen.

Hän huusi miekankantajaansa, ja ennenkuin tyttö aavisti hänen aikomustaan, tarttui palvelija häneen ja nosti herransa eteen satulaan. Sitte Diterik nelisti saaliineen metsään.

Osa pakanoita ehti sillä välin rannalle. He tapasivat vielä muutamia ryöstäviä huoveja, jotka he miekoillaan naulasivat kiinni arkkuihin. Nyyhkyttävät naiset he ajoivat kaikki yhteen joukkoon ja rikkoivat sitte niiden tavara-arkkujen kannet, jotka pakenevat saksalaiset olivat jättäneet. Pakenevia he eivät voineet ajaa takaa, kun olivat tulleet jalkaisin rotkon yli, ratsastava saartojoukko taas ei ollut vielä saapunut.

Omodékin ilmestyi aukeamalle. Ukko katseli itsekin hiukan ympärilleen sotatantereelle tutkien järjestään kaatuneiden saksalaisten taskuja. Nyt hän pysähtyi erään nahkatakkisen miehen edessä, joka makasi seljällään pensaan juurella. Ukko polvistui hänen rinnalleen tutkiakseen hänen laukkuaan, mutta sitte hän ärjähti kiukkuisesti:

— Ähkytkö vielä, kurja?

Hän tarttui äkkiä bulgarilaiseen nuijaansa iskeäkseen sillä, mutta silloin lausui kuollut:

— Kyni vain, Omodé — minä se olen!

— Kas vain, laulaja! — ihmetteli ukko.

— Jos rakastat minua, Omodé, leikkaa poikki tämä kirottu köysi! — rukoili Ekese.

Ukko vapautti viulu-teinin kädet saksalaisten nuorista, ja Ekese hypähti jaloilleen sekä seuraavilla sanoilla toi ilmi ystävällisen mieltymyksensä:

— Jos maailmassa on vielä iestä, on se ripustettava sinun niskaasi, vanha puhveli! Jos vielä on ruoskaa, on sen pehmitettävä sinun selkääsi!

Omodéta hämmästytti siihen määrään tämä kiittämättömyys, ettei hän heti löytänyt vastaustakaan. Ekese jatkoi kiihtyvällä vihalla:

— Minkälaista kokoonhaalittua roskaa on tämä väki? Ehkä varmaankin Alpár herran sotilaita! Olen pyytävä päällikköä pistämään teidät kuormastoslovakkien joukkoon. Mutta pelkään, että te valjastatte toinen toisenne ja syötte itse rehun... Sillä pieni on harakan pää, mutta siinä on kuitenkin enemmän järkeä kuin teidän puhvelinpäissänne. Joka tahtoo ampua harakan, se älköön soittako kaarta! Harakka lensi pois, saksalainen karkasi tiehensä.

— Niin, — sanoi Omodé kirjavasti kiroten, — mutta älä sen vuoksi mökötä, puolet aarteita se jätti jälelle.

— Jätti niin jonninjoutavia hopeatuoppeja, lumppuisia lautasia. Mutta mukanaan vei Csanádin aarteet ja sen, mikä on vieläkin arvokkaampi.

— Mitä vei vielä mukanaan?

— Meidän onnemme vei mukanaan, Omodé! Sinä olisit voinut päästä piispaksi, minä ryysyinen taas kansleriksi, jos olisimme vieneet Alpárille Angyika neidin!

— Angyikan? Oliko hän siis täällä?

Omodé ymmärsi jo, jopa antoi arvoakin toverinsa suuttumukselle.

Iso aika kului, ennenkuin ratsut tulivat. Mutta joukon päällikkö ei tahtonut kuulla puhuttavankaan saksalaisten takaa-ajosta. Häntä oli käsketty nostattamaan aseihin zalalaiset ja somogyilaiset. Tämän hän suoritti. Ennen auringonlaskua oli hänen taas yhdyttävä Alpárin pääjoukkoon Marcalin rannalla. Jollei aurinko paista, kun he ehtivät yhtymäpaikalle, jos he myöhästyvät tai eksyvät, lankeaa siitä syy päällikön niskoille. Siis satulaan!

Tätä suurta intoa saivat luostarin naisetkin kiittää siitä, että heidät jätettiin rauhaan. Heidän henkeään ei kyllä mikään uhannut, — ratsumies ei tapa naista, mutta nuoremmille nunnille olisi voinut tapahtua, että heidät olisi viety orjiksi.