Uusi-uskolaiset kirjoittivat silloin vuoden tuhatneljäkymmentäkuusi Herran syntymän jälkeen.

* * * * *

Purppurainen hämärä muuttui tummaksi, lauhaksi yöksi.

Kuu ei vielä ollut noussut Marosin laakson yläpuolelle, taivaankansikaan ei valaissut tasankoa, vaan kumotti omassa korkeudessaan.

Tähtitarhat taajenivat tänä ihmeellisen selkeänä yönä. Rauhassa vaeltavien taivaallisten laumojen joukkoon, joita pusztan kansa pitää silmällä, sekaantui outoja tähtiä. Pieniä teräväsilmäisiä eläimiä, jotka tuntemattomien tähtiriuttojen timantti-usvan ympäröimiltä huipuilta heittäytyivät alas kuin vuorivuohi laitumella käyvän lammaslauman keskelle.

Vain yhdellä taholla oli taivas tumma: virran suunnalla. Siellä pelottavassa pimeydessä, aivankuin maan uumeniin johtavassa aukossa, häämötti Csanádin maalinnan rakennusrykelmä.

Lankkuaidalla varustettujen vallien ja jättiläishirsistä rakennettujen ikitornien varjokuva on kuin muodoton nyrkki, joka on tarttunut vapaan pusztan kurkkuun ja heittänyt sen maahan. Tai kuin musta arkku, johon Etelä-Unkarin kansallisuuksien vapaus on haudattu. Musta varoitustaulu tasangon sydämessä. Ikuinen uhka ja säälimätön mahtikäsky, joka jyrisee telttapakanoille.

Ajtony herran muinaisen valtakunnan kaukaisimmassakin kolkassa tuntuu tukahduttava painostus, jolla tuo musta rakennusrykelmä ahdistaa pusztan rintaa. Sen painon alla vapaan pusztan kansat korisevat, kiemurtelevat kuin metsäkauris ilveksen kynsissä, mutta eivät kykene enää nousemaan jaloilleen.

Hämärissä, kun linnan portit jo ovat suljetut, ilmaantuu muutamia aavemaisia haamuja näköpiirin reunalle tasangolle. Ne ovat kuljeskelevia seikkailijoita, arkoja yön ritareita, jotka äänettömästi kiertävät maavallitusta ja vihasta hehkuvin silmin tuijottavat torneihin.

Vallitusten ja puutornien yläpuolelle kohoaa mahtava kivipalatsi ylpeästi valliten linnaa. Niin uhmaavasti se kohottaa taivasta kohti, kulmatorninsa, aivankuin neljällä nyrkillään uhkaisi kiitäviä pilviä.

— Jumalan linna! — kuiskaavat pusztan ihmiset.

Siellä asuu tuo uusi jumala, jonka István kuningas toi maahan. Hänen palatsissaan käynyt tietää kertoa, että sen seinätkin ovat verhotut hopealla ja sametilla. Siellä on verisiä palvontakuvia, puoleksi nyljettyjä ja ristiinnaulittuja pikku jumalia... Jumalan linnaa vartioivat mustat papit. Ne paastoovat paljon, ruoskivat itseään ja laulavat kuolinvirsiä. Sillä uusi jumala on murheellinen jumala, jonka mieli halaa kyyneleitä ja tuskaa. Uusi jumala on vihainen herra, hän heittää ijankaikkiseen tuleen jokaisen, joka ei maksa hänelle kymmenyksiä.