Advertisement

Äiti Tuulen vanhin poika, Puhuri kuningas heräsi sinisessä silkkiteltassaan, joka oli pystytetty Sinivuoren huipulle, ja katsoi ulos laumaansa. Todellakin, nuo korpinselkäiset, kultavatsaiset pilvikäärmeet kuljeskelivat hajallaan ilmassa. Muutamat majailivat Gyümölcsény-metsán yläpuolella, toinen lauma taas oli laitumella Botvan suon puolessa. Puhuri herra istahti silloin ratsulleen, heilutti ajoruoskaansa ja vihaisesti kirkuen alkoi koota kelvotonta laumaansa. Kun hän laukkasi Zalánin entisen valtakunnan, Ondin maan yli, nelisti alhaalla hulmuavaharjainen hevoslauma kilpaa hänen kanssaan. Mutta Tonavan takana tervehti unkarilaisten pyhä metsä, Bakony, ilman kuningasta pilviin kaikuvalla, pelottavan voimakkaalla riemuhymnillä. Jokainen puu soitti kuin jättiläiskanteleen kieli.

* * * * *

Bakonyin suurella vainiolla, Veszprémin laaksossa kohoaa naisluostari, jonka István kuningas rakennutti kreikkalaisia nunnia varten.

Monikattoisen, synkän rakennuksen edustalla olevalle aukeamalle on asettunut suuri joukko ihmisiä. Joukko uusi-uskolaisia, jotka piileksivät kapinoivia vanha-uskolaisia. He eivät näytä ihmisiltä, vaan paremmin rääsyihin pukeutuneilta aaveilta.

Kurjuus mursi heidän voimansa, ainainen kauhu väänsi heidän kasvonsa. Heidän joukossaan on vapisevia, kumaraan painuneita vanhuksia. Luurangoiksi laihtuneita, tylsäkatseisia nuorukaisia. Naisten irvikuvia, jotka likistävät laihaa rintaansa vastaan rääsyisiä kapaloita. Koko joukko on kalpea ja eloton kuin kuiva lehtikasa, jonka raivoava tuulispää on lakaissut kokoon etäisessä metsänkolkassa.

Muuten on tuskin ainoatakaan unkarilaista heidän joukossaan. Heidän pellavainen tai punainen tukkansa, paksu nenänsä ja huokoinen hipiänsä osoittaa, että he ovat muukalaisia siirtolaisia. Kaupunkien porvareita, käsityöläisiä, pappien palvelijoita ja kymmenysten kokoojia. Jo viikkoja he ovat eläneet ahdistetun petolauman kurjaa elämää. Kokonaisen kansakunnan raivoava viha ahdistaa heitä. Metsien ja soiden läpi he ovat karanneet päästäkseen kirotun maan rajan yli, mutta aina he ovat tavanneet uusia metsiä ja soita edessään. Unestaan herättää heidät hirveiden ahdistajien hujrá-huuto. Muutamia heistä ahdistajat saavat kiinni ja repivät kappaleiksi, muut juoksevat eri suuntiin ja harhailevat yksikseen metsässä, kunnes tapaavat uuden pakolaisjoukon. Nyt joutuivat he tänne. Liikkumattomina kuin kadotetut sielut tulevaisen maailman porstuassa he istuvat yhdessä ryhmässä ja katselevat hämärtyvää taivasta. Ylhäällä veripunaisella taivaanlaella kerääntyy sysimustia pilviä yhteen. Ikäänkuin demoniset ratsastajat nelistäisivät liehuvaharjaisilla hevosilla...

Karkulaiset odottivat iltaista leivän jakoa. Heidän tylsän uneliaisuutensa karkoittivat äkkiä kauhistavat äänet: hevosten kavionkapse ja aseenkalina... Pian he kuitenkin rauhoittuivat, kun huomasivat saksalaisten soturien saapuvan luostarin eteen.

Ratsastajia lienee ollut satakunta. Heidän joukossaan oli kaksikymmentä kokonaan rautaan puettua miestä, ulkomailta tänne kulkeutuneita senlaatuisia herrasseikkailijoita, jotka itseään nimittivät ritareiksi. He ajoivat partakuonoisilla, raskailla sotaratsuilla. Eivät ainoastaan miehet, vaan hevosetkin olivat haarniskaan puetut. Ritareita seurasivat aseenkantajat ja jousipalvelijat. Muutamat ratsupalvelijoista kantoivat verisiä pakanain päitä keihäidensä kärjessä.

Osaston päällikkö oli tuimakatseinen, leveäharteinen jäntterä saksalainen, jolla oli kultaketjut kaulassa ja joka nähtävästi nautti suurta kunnioitusta toveriensa puolelta. Hänen nimensä oli Kunrát ja hän oli István kuninkaan suosituimman saksalaisen, kuuluisan ja mainion kreivi Wencelinin poika. Kunrát herran vasemmalla puolella ja vähän taaempana ratsasti pitkä, kaunis mies: Diterik herra, saksalainen ispaani.

Herrat laskeutuivat satulasta luostarin edustalla ja astuivat sitte kolisevin askelin kaarikattoiseen käytävään.

— Ruokaa pyhän ristin sotureille, viiniä kauniiden naisten suojelijoille! — huusi Kunrát herra.

Mieshenkilö ei muulloin saanut astua naisluostarin kynnyksen yli, mutta ainaisen kauhistuksen päivinä abbedissa hellitti paljon ankaruudestaan ja otti kohteliaalla vieraanvaraisuudella vastaan ritarit aina, kun ne tänne joutuivat. Komáromin luona leiriytyvä Péter kuningas lähetti taajaan sellaisia joukkoja Bakonyiin pitämään silmällä luostareita.

Kaksi mustapukuista naista otti ritarit vastaan. Toinen oli päänunna, toinen Csanádin leski. Kun Péter kuningas jätti Székesfehérvárin pystyttääkseen leirin Komáromin edustalle, ei rouva Csanád tuntenut itseään enää turvalliseksi kuninkaan kaupungissa, jonka asukkaat kallistuivat vahvasti Arpádien puolelle.

Suurrouva haki siis turvaa heimolaistensa, kreikkalaisten nunnien luota.

— Tervehdin teitä, hurskaat ritarit! — puhui abbedissa.— Mitä uutta Tonavalta?

— Tonavalla on kaikki rauhallista, — vastasi Kunrát herra, — ja niin kauan kuin pyhän Yrjön palvelijat eivät laske miekkaa kädestään, eivät kaljupäiset pakanat uitakaan hevosiaan Tonavan yli.

— Pyhä Yrjö vahvistakoon kätenne, — sanoi päänunna.

Nyt puuttui puheeseen Diterik herra, rouva Csanádin puoleen kääntyen.

— Ja missä on tyttäresi, hurskas Zenóbia? Toin hänelle ritarilahjan Tonavalta.

Ispaaninrouvan sijasta vastasi päänunna.

— Zenóbia on kuollut! — sanoi hän kuivasti.

— Kuollut?

— Niin, miehiin nähden.

— Hän rupesi nunnaksi?

Päänunna nyökkäsi päällään.

— Hänen äitinsä suositti häntä Pyhälle Neitsyelle, ja Pyhä Neitsyt kuuli Zenóbian valan.

— Me elämme niin vaikeita aikoja, — lisäsi rouva Csanád, — että ylhäisten ihmisten tulee yhdistää rukouksensa kansan kanssa, jotta siten kentiesi voisimme poistaa Herran vihan.

Diterik herran kasvot synkistyivät. Häntä ei miellyttänyt kuulemansa. Kun hän matkusti yhdessä naisten kanssa Marosvárista Székesfehérváriin, miellytti Zenóbia häntä suuresti ylhäisen käytöksensä takia, ja sen jälkeenkin hän oli usein ajatellut tyttöä.

— Minkälaisen lahjan toit Tonavalta? — kysyi päänunna, joka kaiken jumalisen olemuksensa ohella oli sangen utelias nainen.

— Saimme kaislikossa kiinni kuusi petshenegiläistä vakoojaa, ja niiden kaljut päät toin mukanani.

Abbedissa hymyili.

— Pyhä neitsyt antoi aseillenne menestystä!

Mutta Csanádin leski peljästyi petsheneginimen kuullessaan.

— Olisit ennemmin tuonut lohikäärmeen hampaan kuin petshenegin pään, — huusi hän. — Tunnen petshenegit ja olen varma, että saatoit meidät siten suureen vaaraan.

Kunrát herra naurahti äänekkäästi.

— Suurrouva, — sanoi hän, — sinä et paljon luota pyhän Yrjön palvelijain urhoollisuuteen, jos luulet, että pakanat joskuskaan voisivat tulla Tonavan yli. Pakanat, jotka nutistimme, olivat muuten Marosin sotajoukoista ja ne hävittävät nykyään Tiszan seutuja. Jolleivät he lentävällä rasvalla voitele ratsujaan, menee heiltä ainakin kolme päivää, ennenkuin ehtivät Tonavalle.

Tässä silmänräpäyksessä puhui outo ääni, joka herätti holviseinien kaiun:

— Marosin sotajoukko on jo kaksi päivää takaperin kulkenut Tonavan yli ja tänä aamuna polttanut Pannonhalman linnan.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Eräs kauhean ruma mies polvistui ovella. Hänet oli äsken tukasta taluttaen tuonut sisään muuan saksalainen keihäsmies.

— Mistä olet saanut kynsiisi tämän metsähiiden? — kysyi Kunrát herra.

— Suurherrani, — sanoi vanki, suudellen kiveä, jolla polvistui, — jos haluat tietää, kuka olen, sanon itse. Suosiollisella luvallasi pyydän sanoa: minä en ole metsähiisi, vaan harras kristitty ja nimeni on Viulu-Ekese. Jos marosvárilainen suurrouva ei pitäisi arvolleen sopimattomana muistaa köyhää palvelijaansa, silloin hän voisi sanoa, että puhun totta. Ja niin voisi sanoa kristittyjen ritarien helmikin, jumalaa pelkäävä ja sodassa hirmuinen Diterik herra...

— Ei tämä miesraukka ole meille tuntematon, — puhui rouva Csanád. — Csongorádin luona hän kapinoivia pakanoita paeten liittyi meidän seuraamme ja Székesfehérváriin saakka huvitti meitä monenkaltaisella taitavuudellaan.

— Tuletko sinä Pannonhalmasta? — kysyi Kunrát herra.

— Tulen, suurherra. Tänä aamuna vielä olivat luostarin pyhät isät minun herrojani, mutta nyt ei Pannonhalmassa ole enää luostaria eikä pappia ja minä tulin isännättömäksi palvelijaksi. Minä olen ainoa ihminen, joka Pyhän Benedekin merkillisestä armosta pääsin hengissä linnasta. Henki kurkussa kiiruhdin tänne. Kun näin palvelijasi, juoksin heitä pakoon, koska sokeassa pelossani luulin heidänkin olevan jumalattomia pakanoita...

— Irvikuva, — sanoi Kunrát herra, — raahaan sinut hevosen hännässä Pannonhalman luo, ja jos linna on pystyssä, vedätän hohtimilla valehtelevan kielesi suusta.

— Elämäni on kädessäsi, — vastasi Ekese.

— Kuinka voit sanoa, että pakanat ovat kulkeneet Tonavan yli, kun tänä aamuna sain tietää heidän olevan vasta Tiszan varrella?

— Suurherrani, — sanoi Ekese, — nopeasti ratsastaa petshenegi! Nopeammin kuin maineensa!

— Ja kuinka he olisivat yhtenä päivänä voineet valloittaa urhoollisten benediktiniläisten lujan linnan?

— He eivät, sitä väkirynnäköllä valloittaneet, vaan petoksella. Kuulin heidän keskustelunsa, kun he pitivät voittojuomingeita savuavilla raunioilla, ja tiedän, että pirullinen juoni oli syntynyt erään Omodé nimisen papin päässä, joka pappi pakanain seurassa kiertelee maata. Jumalasta luopunut Omodé puki papin pukuun noin viisikymmentä pakanaa, — vaatteita heillä oli runsaasti, sillä ovathan he Marosista Bakonyiin asti ryöstäneet jokaisen kirkon, — sitte he inhottavalla mylvinällä matkien hurskaiden pyhiinvaeltajien laulua marssivat linnaan. Urheat benediktiniläiset avasivat portin mielellään, koska luulivat niiden olevan pakenevia veljiään... Silloin sitte syntyi kauhea kahakka... Valepapit valtasivat portin ja satimeen joutuneiden susien tavoin riehuivat, kunnes toverinsa tulivat avuksi piilopaikoistaan... Niin tapahtui Pannonhalman hävitys. Omodé lurjus sai kahakassa kelpo iskun päähänsä eräältä hurskaalta taistelijalta, mutta kemuissa hän taas jo hurjalla ilolla tanssi kuolintanssia. Mutta olen vakuutettu, että hän helvetissä on kiehuva eri kattilassa...

Kunrát herra oli mies, joka ei tällaisen kauhean sanomankaan kuultuaan menettänyt malttiaan.

— Hei, on siis yhtä luostaria vähemmän maailmassa, — sanoi hän. — Mutta pakanat saavat sen kalliisti maksaa. Péter herramme on leiriytynyt tuskin puolen päivämatkan päässä heistä vahvoine sotajoukkoineen ja on varmaankin jo iskenyt heidän niskaansa.

Ekese katsoi ihmeissään saksalaista.

— Kuinka, suurherra, etkö siis tiedä, mitä on tapahtunut kuninkaan sotajoukoille? Kuninkaalla ei enää ole sotajoukkoja.

Kunrát herran sydämen täytti sappi tämän sanoman kuullessaan. Hän kirosi kauheasti ja heitti sitte Ekeseä kädessään olevalla suurimahaisella maljalla. Ekese väisti taitavasti ja pakeni päänunnan vaatteiden taakse.

Abbedissa kohotti torjuvasti molemmat kätensä ja lausui vihaisella arvokkaisuudella kiukustuneelle saksalaiselle:

— Kirkon kirous kohdatkoon uhkarohkeata, joka vereen tahraa Pyhän Neitsyen talon!

— Oi minua onnetonta, — valitti Ekese, — miksen ennemmin menettänyt henkeäni petshenegi-taistelussa! Jos uskottomien käden kautta olisin kaatunut, loistaisi marttyriuden seppele pääni päällä, mutta jos minun nyt näin ilman rippiä ja viimeistä voitelua täytyy kuolla kristityn miehen käden kautta, lankee osakseni kiirastuli.

— Rauhoitu, hurskas palvelijani, — puhui abbedissa, — ja kerro ilman pelkoa, mitä tiedät kuninkaan sotajoukkojen kohtalosta.

Ekese polvistui silloin ja suuteli päänunnan hameenlievettä.

— Anna minun polvistua edessäsi, ylimysrouva, sillä sinä olet samanlainen kuin arkkienkelit, jotka loistavin kasvoin käyvät paratiisin puutarhassa ja säälivät kurjaa syntistä. Ja usko, pyhä rouva, tahtoisin mieluummin, että nuo jumalattomat pakanat, jotka vuosia takaperin leikkasivat poikki korvani, ennemmin olisivat vieneet kieleni, jotta en nyt voisi saattaa sydäntäsi surulliseksi.

Abbedissaa miellytti Ekesen sorea puhetapa; hyväntahtoisesti hän lausui hänelle:

— Jos todellakin pyhän uskomme palveluksessa menetit molemmat korvasi, silloin voit osittain tunnustaa itsesi autuaaksi, sillä vaikkapa et koko ruumiissasi, niin ainakin muutamissa jäsenissäsi olet kärsinyt marttyriuden, ja tämä seikka todennäköisesti on lyhentävä monta vuotta sinun kiirastulessa oloaikaasi. Mutta nyt kerro, mitä Komáromista kuuluu.

— Pannonhalman pyhät isät tiesivät jo kaksi päivää takaperin, — puhui Ekese, — että kuninkaan väki oli suureksi osaksi liittynyt kapinallisiin. He sanoivat, että saatanan sotapäällikkö, tuo bellusilainen Vata, oli lähettänyt sananviejiä Komáromiin. Kolme rohkeata pakanaa ratsasti yöllä keskelle kuninkaan leiriä ja siellä vanhan tavan mukaan jyrisevällä äänellä julisti asiansa. Vanhan Jumalan, Endre ja Levente herttuain nimessä on säädetty, että on tapettava piispat, papit, munkit ja muukalaiset kaikki. On pistettävä kuoliaaksi kymmenysten kerääjät, on poistettava kymmenykset ja palattava takaisin isäin uskoon. Näin kuului Vata herran julistus. Ja aamun sarastaessa täytyi Péter kuninkaan tehdä se havainto, että tuskin oli jäänyt ainoatakaan unkarilaista leiriin. Vieläpä hänen henkivartijansakin karkasivat Arpádien luo. Vain saksalaiset ja tshekkiläiset jäivät jäljelle.

— Jos niin on kuin sanot, — lausui abbedissa, — silloin Jumala armahtakoon meitä! Neuvo, sankari Kunrát, mitä nyt teemme.

Ekese, jolta ei kukaan pyytänyt neuvoa, lausui uhkarohkeasti:

— Älä pelkää mitään, suurrouva. Tunnen pakanain tavat: miehiä kohtaan he ovat armottomia, mutta eivät tee pahaa naisille.

Mutta Kunrát herra järjesti toisin.

— Ei meillä ole aikaa hukattavana. Zalan rantaa pitkin voimme vielä päästä rajalle. Ylihuomisaemuna olemme jo Markburgissa.

Sitte kääntyi hän Ekesen puoleen.

— Sinut vien mukanani, ja jos puheesi oli valhetta, keitän sinut öljyssä.

— Tulemmeko maanpakolaisiksi? — kysyi murheellisena päänunna.

— Ole huoletta, rouvani, — vastasi Kunrát herra, — mitä pikimmin palaamme taas. Keisari kokoo suunnattoman sotajoukon rajalle, läänityksensä puolustukseksi. Tunnen minä mustan Henrik herran ja miehen sanani annan: hän ei ole pistävä pyhää miekkaansa tuppeen, ennenkuin viimeinenkin pakana on vuodattanut verensä. Sillä maailmassa ei ole muuta valtaa kuin pyhä kirkko ja keisari. Ja se kansa, joka niitä vastaan kapinoi, on katoava maan päältä.

Abbedissa soitatti kelloja. Ulkona luostarin suojatit, nääntyneet pakolaiset, kuulivat kauhukseen, että heidän golgatatiensä alkaa uudestaan.

Advertisement