Pari päivää myöhemmin, varhain aamulla soi Csanádvárin hälyytyskello kutsuen linnan muureille asestetun väen. Vieläpä kaniikitkin menivät sinne ruostunut kypäri päässä, peitsi ja kirves kädessä.

Petshenegit kulkivat muutaman nuolenkantaman päässä linnan muurilta poikki Marosin. Kun Sokea Becs tuli selville heidän aikeistaan, oli hän heti varma, ettei linnaa uhkaa vaara. Kun nuo ratsastajakansakunnat lähtivät sotaan, pidättäytyivät he ankarasti kaikista tarpeettomista kahakoista. Jotenkin iso ratsujoukko seisahtui kyllä vastapäätä linnaa porttia tarkastamaan, mutta pääjoukko ei ollut näkevinäänkään marosvárilaisia, vaan kulki tulisella kiireellä virran yli. Yksityiset joukot heittäytyivät torventoitotuksen kajahtaessa nuolisuorissa riveissä virran keltaiseen veteen.

Ylimeno tapahtui sangen hyvässä järjestyksessä, mikä ei olekaan ihmeteltävää, koska sota-aikana näiden joukkojen keskuudessa pieninkin hairahdus rangaistiin kuolemalla. Muuten petshenegien sotajoukko näytti sangen suurelta. Petshenegit, samoinkuin vanhat unkarilaisetkin, kuljettivat aina mukanaan sotaan monta vararatsua ja kuormajuhtaa. Yhden jousimiehen osalle tuli kahdeksan, jopa kymmenenkin hevosta, ja vain siten he saattoivat kulkea sillä satumaisella nopeudella, joka oli heidän sotamenestyksensä pääedellytys. Nelistäessään vihollisen alueella he aina kulkivat nopeammin kuin sanoma heistä.

Linnan muureilla seisovien pappien kesken syntyi äkkiä liikettä.

— Siinä on päällikkö!

Alpár ratsasti ylimysten pikku joukon edessä, hevosenhännällä varustetun kultakeihään alla. Hän oli kyllä jotenkin kaukana linnasta, hänen musta ratsunsa näytti suuren etäisyyden takia tuskin kahta vaaksaa korkeammalta, mutta ilma oli kirkas ja papit voivat erottaa päällikön vaatteetkin. Lyhyt nahkaturkki oli heitetty hänen hartioilleen, sen alla oli hopealangoista kudottu paita. Soopelinnahkaisen lakin syrjään oli pistetty haukansiipi.

Kun päällikkö saman päivän aamuna jätti hyvästi Begen leiriin jäävän vartiojoukon, astui ylimysrouva Seruzád hänen luokseen ja solmi punaisia nauhoja hänen ratsunsa harjaan. Samalla hän siunasi hevosta hiljaisella äänellä, niin ettei kukaan muu kuin Alpár sitä kuullut.

Seruzádin siunaus kuului näin:

— Nauhoja sidon, onneatuottavia punaisia nauhoja harjaasi... Vie, hevoseni, vie mennessäsi nuori päällikköni ja palaa hänen kanssaan... Kun taisteluun menet, hevoseni, lentäköön kauhu edelläsi yökönsiivin, älköötkä kavioisi jäljissä korpit nähkö nälkää... Kultasaaliin painosta kitiskööt ympärilläsi kuormarattaat ja kahlehditut orjat kulkekoot perässäsi itkien... Ja vaikka tuhat orjaa ottaisikin isäntäsi: Seruzád pysyy hänen uskollisimpana orjanaan... Ja jos hän löytää naisen, joka on Seruzádia kauniimpi: Seruzád omin käsin repii siltä sydämen rinnasta...

Sillä välin kulki pääjoukko virran yli.

Mustien petshenegien muodostama jälkijoukko lähestyi nuolia kuljettavine hevosineen. Alpár päällikkö heitti viimeisen silmäyksen kaupungin tornia kohti ja kuluneiden vuosien muistot tulivat silloin vielä kerran hänen mieleensä. Latinaisten virsien ainainen yksitoikkoisuus, kirkon ummehtuneessa hämärässä leijaileva pyhäsavu, Vapahtajan vääntynyt, verinen ruumis, karkeat pyhimysten kuvat, joiden edessä hän yökausia tuskaisena vääntelehti, mietiskelyt, kuumeiset kaipaukset, synkät mielentilat, kuumeiset tajuttomuuden hetket, sitte saatanan kauhea irvikuva, joka aina vaani synkän munkkikopin hämärässä: kaikki nämä olivat pitkän, synkän unen kuvia, joita hän ei enää tahtonut muistella.

Tuhannen miehen äänen kaikuva huuto kuului hänen korvaansa. Mustat petshenegit tervehtivät nuorta päällikköään. Ja kun Alpár katseli kiiltäväkarvaisilla ratsuilla istuvia nuoria miehiä, joita hurmasi heidän kiivaasti sykkivä verensä, kannusti hänkin hevostaan ja kiiti kotkana pitkin tasankoa.

Vielä ei ollut häipynyt jälkijoukon jäljessä kiirivä tomupilvi, kun yksinäinen ratsastaja ilmestyi linnan muurin alle. Se oli Omodé.

Kun petshenegit lähestyivät kaupunkia, juoksi ukko ulos kaupungista luostarin laitumelle viedäkseen varmaan talteen niityllä syövän ratsunsa. Onnekseen hän löysikin Belzebubin. Nyt olisi hän voinut viedä sen kaupunkiin, mutta ei vienyt. Hän ratsasti pienessä ympyrässä katsellen milloin kaupungin porttia, milloin poistuvia pakanoita.

Fülöp apotti, joka benediktiniläistensä kanssa seisoi linnan muurilla, tunsi katujan.

— Poikani, Omodé, — huusi hyvä apotti, — tule pian linnaan! Jos ehkä sentakia ajaisit siellä ulkona, että haluat marttyriuden seppelettä, niin hillitse pyhää intoasi, sillä minä sanon sinulle: sinun aikasi ei ole vielä tullut?

— En voi tulla nyt linnaan, — vastasi Omodé, — sillä minulla on asiaa Marosin tuolle puolelle. Siellä muuan mies on minulle velkaa kaksitoista denaria.

— Voi, poikani Omodé, — huusi Fülöp herra, — älä seuraa Judaksen esimerkkiä, joka rahasta myi Jesuksen!

Ukko pani kovin pahakseen Judakseen vertaamisen. Loukkaantuneella äänellä hän huusi:

— Uskon, etten aivan ilman kunniaa ole jo kilvoitellut saatanaa vastaan, ja jos kuitenkin kerran vähän horjahdan, niin ei sentähden heti tarvitse minua korpiksi kuvata!

Näin hän huusi ja löi ohjasten perillä Belzebubia niskaan. Belzebub hirnahti riemusta ja nelisti herroineen sinne, minne omakin halu veti: petshenegiratsujen jälkeen.

NELJÄS KIRJA