Karánin laaksossa majailevat mustat petshenegit eivät tahtoneet totella naista, vaan erosivat siitä syystä kaksi vuotta takaperin kulta-armeijasta. Mutta kun kuulivat sanoman, että Thonuzóban poika istuu Begen päällikköteltassa, lähettivät he kiireesti lähettiläitä hänelle alamaisuuttaan osoittamaan. Hajallaan maassa majailevat petshenegit osoittivat taikauskoista kunnioitusta Thonuzóban nimeä kohtaan; hänen suvustaan he odottivat petshenegien vanhan vapauden uudelleen luojaa. Lähettiläät toivat verona Alpárille mustan ratsun sekä sen lisäksi metsästysaseita ja Sebesin viiniä. Kun oli sovittu toinen toisensa kanssa, vannoivat mustat petshenegit uskollisuudenvalan päällikölle, ikivanhan tavan mukaan kastaen miekkansa teurastetun koiran vereen.

Illalla päällikkö kutsui lähettiläät vieraiksi telttaansa. Kulta-armeijan ylimysten lisäksi oli siellä Seruzádkin ainoana naisvieraana. Kulta-armeijalaiset ja mustat, jotka vielä äskettäin olivat keihäänkärjellä ajaneet toisiaan takaa pusztalla, joivat nyt paljon uuden ystävyyden kunniaksi. Alpár ei juonut juuri mitään eikä puhunut paljoa. Suuripartaiset herrat tuumivat, että nuoren päällikkönsä käytös sopii hyvin hänen arvolleen, ja muistelivat, että suuri Thonuzóbakin, vaikka suosi iloisia ihmisiä, itse kuitenkin aina oli kohtuullinen ja harvapuheinen.

Aterian lopulla toi Rozvita viisi orjatyttöä telttaan. Lombardialaistyttö toi kanteleen, neljä tyttöä pienen käsirummun, yksi taas kilisevät rautapalikat.

Seruzád nousi silloin paikaltaan ja kääntyen Alpárin puoleen kumarsi sulavasti ja syvään.

— Herrani, — sanoi hän, — jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, tanssii palvelijattaresi sinulle nyt miekkatanssin.

Petshenegiherrat vaihtoivat paljon puhuvia katseita ja seurasivat sitte jännittyneen tarkkaavaisina Seruzádin jokaista liikettä.

Miekkatanssia, rakkauden ja verenjanon kuvaannollista mysteriota tanssivat vallasnaiset vain hyvin harvoin julkisesti. Voittoisain sotien jälkeen, kun koko heimokunnan innostus oli kohonnut mielettömyyteen asti, sattui kyllä, että yksityiset naiset sillä tavoin toivat ilmi intohimoisen riemunsa, mutta se sankari, jonka edessä he tanssivat, sai pitää tätä naisen ehdottoman alistuvaisuuden todisteena.

Seruzád irroitti vyönsä, Rozvita taas laskeutui polvilleen ja veti rouvansa jalasta punaiset tohvelit.

Seruzád seisoi hymyillen ja kohotetuin päin, mutta kalpein kasvoin herrain edessä; oikeassa kädessään hänellä oli kapeateräinen, käyrä miekka, jonka kärki kosketti mattoa.

Nyt äännähtivät rummut. Kuului sellainen merkillinen, rytmillinen kumina, kuin kaukana laukkaa vien ratsujen kavioiden alla puszta jymisisi. Rautapalikkain kilinä taas muistutti kaukaa kuuluvaa miekankalinaa. Tähän soinnuttomaan sekaääneen yhtyi yksiääninen, valittava, mutta kuitenkin verta kiihottava laulu, jota Rozvita säesti kanteleellaan.

Miekka piirsi säkenöivän kaaren ja pysähtyi rouvan pään yläpuolelle, ja Seruzád kosketti sen kärkeä vasemman käden sormella.

Seruzád liikahti. Juhlallisen, oudon arvokkaasti, pehmein, pitkin askelin hän kulki ympäri telttapalatsia. Ja terävä säilä säkenöi salamannopeissa kaarissa hänen ympärillään. Niin omituinen oli näky, kuin satumaisen nopea hopeakäärme leikkisi pantterin kanssa.

Rummut pärisivät yhä voimakkaammin ja nopeammassa tahdissa. Toisinaan Rozvita löi kädellään kannelta ja jäljitteli äänellään petshenegisoturien sotahuutoa.

Seruzád pysähtyi nyt maton keskikohdalle. Miekka kiersi viuhuen ilmassa muodostaen leveän hopealautasen rouvan pään yläpuolelle. Rouvan lanteet pysyivät liikkumatta, mutta hartiat joutuivat hitaasti aaltoavaan liikkeeseen. Hän oli kuin nuori puu, joka taistelee ankaraa myrskytuulta vastaan. Hänen kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, silmänsä olivat puoleksi suljetut ja huulensa värisivät hampaiden ympärillä, ikäänkuin tanssi tuottaisi hänelle tuskaa.

Herrat eivät silloin enää hillinneet kuohuvaa vertaan; he taputtivat käsiään tahdissa, huudahtelivat ja juopuivat omasta hurjuudestaan.

Nyt vaikeni yhtäkkiä soitto ja melu. Seruzádin polvet taipuivat; rouva heittäytyi maahan. Miekan kahva oli Alpárin sylissä, kärki naisen povella. Seruzádin hehkuvat, janoiset silmät hakivat eläimellisellä alistuvaisuudella Alpárin katsetta. Mutta päällikkö ei katsonut häntä silmiin, vaan nyökäytti päätään.

— On kylliksi huviteltu! — sanoi hän hiljaa.

Nuoren päällikön verta poltti sama tuli kuin muidenkin petshenegien. Hänen tarvitsi vain avata sydämeensä rakennetut sulut, jotta heti pääsisivät vapaiksi kaikki nuo huimat ja runolliset taipumukset, jotka ainaisessa keväthurmauksessa pitivät kangastavien pusztain poikia. Vapaiden nuorukaisten kansakunta tunsi vain kaksi arvokasta asiaa elämässä: sotamaineen ja rakkauden. Alpárin sielu janosi kiihkeästi kumpaakin uuden elämänsä korkeimpana päämääränä. Tätä naista hän ei kuitenkaan halunnut. Hänen kaunis ruumiinsa, joka tuskallisesti vetosi häneen ja itseään tarjoten huohotti hänen edessään, johti hänen mieleensä toisen naisen, jonka ominainen, hieno sulous jo aikoja sitte oli vienyt nuoren barbarin sydämen ja järjen. Se toinen oli nyt matkalla kuninkaan leiriin. Sen, joka tahtoi häntä seurata, täytyi rynnätä halki tuli- ja verimeren. Tämä ajatus teki Zenóbian kuvan vieläkin lumoavammaksi, kiihottavammaksi, vastustamattomammaksi.

Ja samalla kuin hänen sydämensä myrskyisästi sykki, viittasi nuori päällikkö itämaalaisten itsehillitsemiskyvyllä näöltään tyynenä mustien petshenegien päämiehen luokseen.

— Kuinka monta jousimiestä voitte asettaa satulaan?

— Meitä on kolmekymmentä joukkoa, suurherrani, kussakin joukossa seitsemänkymmentä ratsua.

Teltassa vallitsi haudan hiljaisuus. Herrat katsoivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella Alpárin kasvoja. Nuori päällikkö kääntyi silloin Hurtoba serdarin puoleen.

— Puhalla pyhään torveen, — sanoi hän mielenliikutuksesta värisevällä äänellä.

Ukko hypähti säihkyvin silmin ylös matolta.

— Keitä vastaan menemme, päällikkö?

— Vieläkö kysyt? Tonavan takana Arpádin pojat taistelevat uusi-uskolaisia vastaan...