Seruzád rouva pukeutui teltassa. Teltta oli täynnä palvelijattaria. Rozvita, vaalea lombardialaistyttö suori hopeakammalla rouvan hiuksia, jotka paksuissa, mustissa suortuvissa taipuivat tytön valkoisessa kädessä. Muuan unkarilainen orjavaimo oli polvillaan maassa ja piti Seruzádin edessä pyöreää teräskuvastinta. Pieni petshenegiläinen palvelustyttö makasi vatsallaan matolla ja maalasi pieniä punaisia puolikuita ylimysrouvan varpaiden kynsiin. Vaatteita hoitava tyttö piti sillävälin jo valmiina kullankeltaista silkkipukua, jonka ylimysrouva aikoi ottaa ylleen.

Seruzádin pukeutuminen oli muulloin palvelijattarien kova taitavuuden koetus; ylimysnainen oli kiivasluontoinen ja mitättömästä asiasta rankaisi säälimättömästi tyttöjään. Tyttöjen rouva — ankarannäköinen vanha ämmä — seisoi nytkin ruoska kädessä teltan perällä. Mutta tänään oli beke-rouva huomattavan hyvällä tuulella. Tosin ei hän paljon puhellut, mutta kuunteli Rozvitaa hiljaisesti hymyillen, ja hänen hymynsä kuvastui kaikkien palvelijattarien kasvoilla kuin auringonvalo pusztan lammikossa.

Kun vallasrouva oli hyvällä tuulella, oli hänen tapana sanoa vaalealle tytölle: Puhu, Rozvita! Ja Rozvita alkoi silloin hyristä kuin ampiainen; hän kertoi miellyttäviä, sukkelia ja värikkäitä juttuja; hänen äänensä oli pehmeä kuin viulun kielen värähdys. Mutta siitä huolimatta ei tyttö ollut typerä. Hän tiesi aina, millä voisi kutittaa Seruzádin korvia.

Nyt hän puhui Alpár päälliköstä.

— Solakka kuin koivu, vahva kuin tammi on meidän nuori, kaunis päällikkömme. Hänen silmänsä ovat surulliset, suunsa vaitelias, kasvonsa kalpeat. — Alpár, ah, Alpár.

Seruzád keskeytti Rozvitan.

— Toinen puoli hänen päästään on harmaantunut. Oletko nähnyt?

— Pitkinä talvi-iltoina harmaantuvat miehen hiukset, jollei naisen käsi niitä silitä...

— Olet hupsu, Rozvita! Minkälaista pukua käyttää päällikkö?

— Hänellä on näädännahkainen nuttu, rautapanssari, haukansiipi hatussa, — visersi tyttö.

Tällä hetkellä kuului voimakasta hevosenhirnuntaa teltan edustalta. Hirnunnan kuullessaan kaikki palvelijattaret purskahtivat nauruun.

— Miksi nauroitte? — kysyi Seruzád.

— Luvallasi sanoen, vallasrouva, — vastasi Rozvita, — on nauramisen aihetta, kun karhu hirnuu. Sillä se, jonka äänen kuulit, vallasrouvani, ei ole rehellinen hevonen, vaan sama saapasvarsikurkkuinen pappi, jonka Alpár päällikkö kerran toi leiriimme.

Tytöillä oli hyvät korvat. Todellakin Omodé hirnui juuri. Ukko näki joukon naisia kaivolla ja tervehti heitä äänekkäällä pilallaan.

— Kutsukaa sisään saapasvarsikurkkuinen, — sanoi Seruzád, — ja antakaa hänelle kannu keitettyä viiniä. Saanpa nähdä, kuka teistä kykenee karhua tanssittamaan.

Aina leikinhaluisia tyttöjä miellytti nähtävästi suuresti rouvansa käsky.

Omodé astui sisään telttaan ja kohteliaasti toivotti heille pax vobiscum'ia. Kun hän näki nuo monet hyvätuuliset naiset, ymmärsi hän heti, mistä nuorasta tässä on vedettävä. Viekkaalla nöyryydellä hän kyyristyi oven viereen.

— Puhu hänelle, Jaksa, — kehotti Seruzád vaatevartijaa.

— Pyhä mies, vallasrouva haluaa ottaa sinut palvelukseensa.

— Hyvä herra on minun nykyinen herrani, — vastasi Omodé, — eikä vielä ole aikani täytetty hänen luonaan.

— Onko herrasi hyvä?

— Palvelijalle on paras herra se, jota vähän näkee. Minä en vielä koskaan ole nähnyt herraani, sillä hän on Pyhä Benedek.

— Paljonko herrasi maksaa palkkaa? — kysyi Rozvita.

— Hän maksaa viikottain kahdella paastopäivällä ja kahdella ruoskimisella, — vastasi Omodén sijasta vaatevartija.

— Meillä voisit saada vaikka kaksi kertaa niin paljon palkkaa, pyhä mies.

Omodé pudisti päätään.

— En halua sellaiseen paikkaan, jossa tamma heittää lasson oriin kaulaan.

Nyt puuttui Seruzád puheeseen.

— Jos liittyisit meihin, pappi, antaisin sinulle puolisoksi jonkun palvelustytöistäni.

Pieni kynsien maalaaja kirkaisi iloisessa peljästyksessään.

— Hillitse itsesi, pieni varsa, — sanoi Omodé hänelle ylimielisesti, — ei sinua valjasteta.

— Kenet heistä valitseisit? — kysyi vallasrouva. — Tahdotko Rozvitan?

— Älä pane pahaksi sanojani, armollinen rouva, — vastasi katuja, — sinun tyttösi muoto on kovin hymyilevä, mutta meillä sanotaan: luimua hevosta ja hymyilevää naista ei pidä uskoa.

— Pyhä mies ottaa aina hevosista esimerkkejä, — sanoi Jaksa. — Hän näkyy enemmän oleskelleen hevosruuhen kuin kirjahyllyn ääressä.

— Ehkei hän olekaan pappi, vaan hevosvaras. — arveli kynsien maalaaja.

— Sellainen pappi, joka uhraa varastetun hevosen Okkán jumalalle, — lisäsi vaatevartija.

Kuinka olikaan, tämä huomautus sapetti Omodéta.

— Jos varastaisinkin hevosen, — sanoi hän vihoissaan, — en tosiaankaan uhraisi sitä sinun pirun epäjumalallesi, vaan Pentti herralleni.

— Vallasrouvani, — puhui Rozvita, — minäkin tiedän tähän sopivan hevosvertauksen: Huonoja tapoja saa vanhakin hevonen, jollei sitä pidetä kurissa.

Sekä kynsien maalaaja että Rozvita saivat sillä välin työnsä valmiiksi. Pieni tyttö veti sitte helmillä koristetut, punaiset tohvelit vallasrouvan jalkaan; Seruzád nousi sitte ylös ja laski ruskean, kauniin käsivartensa Rozvitan marmorivalkealle olalle.

— Soljet! — sanoi hän.

Lombardialaistyttö kiinnitti hänen käsivarteensa kultaiset soljet ja suuteli samalla rohkealla imartelulla rouvan käsivartta.

— Et voi sanoa, etten olisi hyvä emäntä sinulle, — lausui Seruzád Rozvitalle. — Aioin hankkia sinulle miehen, mutta sinä et kelpaa saapasvarsikurkkuisellekaan. Nyt saat mennä järven rannalle ja sanoa villihanhille: tervehdin teitä, sisareni, minäkin pysyin tyttönä!

Vallasrouva kääntyi taas Omodén puoleen:

— Mitä sanoisit Jaksasta, pappi? Naisitko hänet?

Omodé mittaili halveksivasti silmillään kauniin Jaksan solakkaa vartaloa.

— Hänkin on vain sellainen suriseva rukki! — sanoi hän sitte.

Naiset purskahtivat kaikki nauramaan, paitsi Jaksa, joka laski liukkaan kielensä valloilleen ja maalasi hänet maan tasalle. Ukko kuunteli huvikseen tytön pärinää; vaikkei Jaksa jättänyt hänelle senkään vertaa kunniaa, kuin on venettä vetävällä hevosella, tuntui se Omodésta kuitenkin ainoastaan siltä kuin selkäänsä olisi suomittu heinänkorsilla. Sillä aikaa Rozvita otti teltan seinällä riippuvan kolmikielisen kanteleen ja säesti hauskasti Jaksan suunpieksemistä.

Vihdoin Seruzád kädenliikkeellä saattoi tytöt vaikenemaan.

— Kovin vaativainen olet, pappi; huomaanpa: jos pääsi halkaistaisiin, ei milloinkaan löydettäisi mieltymystäsi. Sano nyt heti, mitä vikoja huomaat tytöissäni.

— Ei kyllä ole sopivaa, että hurskaselämäinen mies vaivaa päätään sellaisilla turhuuksilla, — vastasi Omodé, — mutta jos kerran puukko on jo kurkullani, niin mitäpä kieltäisin: todella vähän välitän tytöistäsi, vallasrouva. Älä pane pahaksesi sanojani, kun väitän, että jos nainen on hyvä, olkoon hän hyvä monessa asiassa. Sinun tyttösi ovat omiaan vain viehättämään miehen silmiä; mutta päivän vanhaa varsaa ei yksikään heistä kykenisi tuomaan kotiin laitumelta, vehnäsäkkiä taas ei yhdenkään hartiat kestäisi.

Kun Omodé huomasi, etteivät sanansa herättäneet mieltymystä Seruzádin sydämessä, jatkoi hän puheen lankaa liukaskielisellä kohteliaalla tavalla halventaen tyttöjä, jotta siten viekkaasti saisi ylistää Seruzádin uljasta kauneutta.

— Tosiaankin sanon, naiseenkin nähden on karjuva tiikeri toista kuin naukuva kissa. Mutta sittenkin on moni mies samanlainen kuin lapsi, joka on pyydystänyt perhosen eikä vaihtaisi sitä kurkeenkaan. Onpa minun Alpár herranikin sellainen.

Omodé, joka tahtoi esittää naisille vain mieltäkiinnittäviä juoruja, ei aavistanutkaan astuneensa pettävälle pohjalle.

— Minkälaisen perhosen on Alpár herra pyydystänyt? — kysyi Seruzád, jonka otsaan ilmestyi syvä, lyhyt uurre.

Telttaan tuli haudan hiljaisuus. Tytöt katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Mutta Omodé ei vielä tuntenut tarpeeksi ylimysrouvaa, vaan jatkoi viattomasti pakinaansa:

— Konstantinopolista pyrähti tänne hänen perhosensa. Kun näin heidät yhdessä pusztalla, johtui mieleeni vanha laulu: Lammas, vuohi kultainen: pian on pesä yhteinen. — Ja tänäänkin tuli sama laulu mieleeni, kun tapasin Ekesen, jonka suurherra oli lähettänyt perhosjahtiin...

Omodé katkaisi äkkiä puheensa, katsoi Seruzádiin ja toivoi, ettei olisi ollenkaan puhunut: olisi ennemmin purrut poikki kielensä!

Vallasrouva seisoi hänen edessään, vähän kumarassa, värisevin jäntein kuin hyppyyn valmistuva pantteri. Kasvonsa olivat kauhean hurjat ja kauniit.

— Vielä sana, lausu vielä sana, — sanoi hän syvällä äänellä, — ja käteesi annan niin paljon kultarahoja kuin sinulla on hampaita!

Mutta kuinka Omodé olisi voinut puhua! Jos jokainen kaisla pusztalla olisi ollut kullasta ja jokainen lammikko täynnä timantteja ja nämä kaikki olisi hänelle tarjottu, ei hän silloinkaan olisi puhunut enempää. Nelinkontin ryömi hän ulos teltan ovesta, hiljaa ja nöyränä kuin syksyinen kärpänen.

— Rozvita! — vihlaisi Seruzád vihaisesti kuin haavoitettu haukka.

Lombardialaistyttö heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa vallasrouvan jalkoja vasten.

— Rozvita!... Puhuiko pappi totta?

— Valehteli, vallasrouvani. Pyhän Veronikan huivin kautta vannon, että hän valehteli! Hän olisi valehtelija sittenkin, vaikka olisi syntynyt mykkänä!

— Rozvital Onko pappi hullu?

— Järjetön kerjäläinen, vallasrouva, sellainen likainen houkkio, joka kulkee luikkien pusztalla ja jota lapset heittävät kuralla.

— Rozvita! Olenko minä ruma?

— Vihassasikin olet ylhäisen kaunis kuin raivoava meri, rouvani, — sanoi lombardialaistyttö. Sitte hän lisäsi italialaisella viekkaudella: — Mutta kun hymyilet, rouva, silloin olet vastustamaton ja viehättävä kuin nuori aurinko, kun se nousee Ligurion pyhän lahden yläpuolelle.

Ja Seruzád hymyili — värisevin huulin.