Omodé vaari istui ulkona Marosin rannalla ja katseli tarkkaavaisena kuninkaan satamamiesten työtä. Sellaista ihmistä, joka ei itse juuri tee työtä, ilahduttaa aina kovin, kun toinen ihminen melkein nääntyy työstä. Missä taloa rakennettiin tai laivaa korjattiin, siellä Omodé vetelehti tuntikausia hoputtaen miehiä ja jakaen heille hyödyllisiä neuvoja.

Satamamiehet laskivat juuri jotenkin suurta venettä vesille. Vene sullottiin täyteen naisten telttoja, mattoja, ruokakoreja, viiniastioita ja pitkävartisia keihäitä.

Eräs satamaystävä sanoi Omodélle, että ispaanin leskirouva hankkiutuu matkalle. Kun rajavartijat olivat nousseet kapinaan, ei rouva Csanád enää tuntenut itseään turvalliseksi palatsissaan, vaan tahtoi mennä tyttärineen Székesfehérváriin odottaakseen kuninkaan hovissa pakanamyrskyn ohimenoa. Omodé sai satamamieheltä tietää naisten matkasuunnitelman yksityiskohdat: he kulkevat laivalla Bödin satamaan asti, sieltä taas Csongrádin linnanispaanin suojeluksen alaisina jatkavat ratsain matkaansa kohti Fehérvária.

Diterik herra, uusi saksalainen ispaani liittyi myös naisten matkaan. Saksalainen oli jo tullut huomaamaan, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Csanádvárissa. Kuningas voi tehdä hänet ispaaniksi, mutta ei voinut antaa hänelle ispaanin valtaa. Sokea Becskään ei hänestä suuria välittänyt, linnan tuittupäiset vartijat taas aina riitelivät hänen kanssaan ja ivailivat häntä. Csanád vainajan karitsoista oli sangen hullunkurista, että heitä tahtoo komentaa sellainen mies, joka ei edes ymmärrä heidän puhettaan.

Keskipäivän rinnassa rouva Csanádin asestetut palvelijat kantoivat rautavöisiä arkkuja laivaan. Omodé tuli silloin sangen levottomaksi.

— Viedään Csanádin aarteita!

Suurestikaan vaivaamatta aivojaan, äkkiä kuin jonkun korkeamman voiman kuiskauksesta valmistui hänen päässään rohkea seikkailusuunnitelma: Viisikymmentä päättäväistä petshenegiä kulkee salaa Marosin yli, pääsee ratsuja vaihtamalla laivan edelle ja vastapäätä Gyümölcsénymetsää valtaa nahkasäkeillä uiskennellen Tiszan. Jolleivät anasta laivaa naisineen, kultineen, eivät ole oikeita petshenegejä.

Hurskaat benediktiniläis-isät odottivat sinä päivänä turhaan Omodéta päivälliselle; siihen aikaan vanha katuja jo tallusti syömättä ja juomatta kohti petshenegipusztaa. Hän ei muuten mielellään käynyt jalkaisin, mutta tällä kertaa hän väsähtämättömällä innolla nosteli ruojujaan.

Harangodin korkeassa kaislikossa näki Omodé ratsastavan nuorukaisen; nuorukainen tuli hiljaa ajaen häntä vastaan. Istumisesta tunsi hänet petshenegiksi. Ukko luihkasi, mutta ratsastaja katosi äkkiä kaislikkoon, kuin maa olisi hänet niellyt. Omodé tunkeutui silloin myöskin kaislikkoon ja varovasti hiipien eteenpäin löysi pian nuorukaisen. Petshenegi kyyristeli pienessä kuopassa ja hevonen makasi hänen vieressään liikkumatta, kaula pitkällä; jollei se toisinaan olisi hännällään huiskinut kärpäsiä, olisi sitä luullut kuolleeksi.

— Näen sinut, vekkuli, näen! — huusi Omodé.

Nuorukainen hypähti jaloilleen ja naurahti hämillään.

— Sinäkö se olet, Kocsobur vaari? Sinuapa juuri haenkin!

— Minuako?

Nuorukainen istahti silloin Omodén suureksi ihmeeksi nurmelle ja veti nopeasti saappaat jalastaan. Kummastakin putosi kaksi välkkyvää rahaa.

— Nämä lähettää Alpár päällikkö sinulle, Kocsobur vaari.

Kun Omodé tuli vakuutetuksi, että kaikki neljä rahaa olivat kultaisia byzantineja, huudahti hän iloissaan, ja huutonsa kajahti kaislikon läpi kuin vanhan oriin hirnunta.

— Ylistetty olkoon Herran nimi! — huusi Omodé. — Kas, siinä nähdään, mikä ero on petshenegiläisen päällikön ja somogyilaisen sikopaimenen pojan välillä.

(Somogyilaisella sikopaimenen pojalla hän tarkoitti Ekeseä, tuota tunnotonta velallistaan, joka ei kahdenkaan vuoden kuluttua tahtonut maksaa velkaansa.)

Kun nuorukainen sai tietää, että ukko pyrki kohti leiriä, tarjosi hän vieraanvaraisesti hänelle hevosensa takapuolta, eikä Omodé kauan siekaillutkaan, vaan kapusi hänen taakseen ratsulle.

— Mikä on nimesi? — kysyi ystävällisesti ukko.

— Etkö siis tiedä? Kuitenkin olemme vanhoja hyviä tuttavia.

— En koskaan ennen ole nähnyt poskiasi, poikani!

— Eikö mitä! Olenhan minä se paimen, jonka suvaitsit lyödä alas hevosen seljästä silloin kuin Alpár herran kera lähetystönä tulitte ylimysrouvan luo.

— Vaikka pääni olisi kirjelaatikko, en silloinkaan voisi muistaa kaikkia niitä, jotka eläissäni jo olen satulasta pudottanut, — kerskaili Omodé.

— Mutta jos olisimme käyneet nyrkkisille, et olisi niin helposti minusta suoriutunut, sanoi nuorukainen.

— Enkö? Nuorempana huvittelin bulgarialaisessa vuoristossa siten, että nyrkilläni kaasin karhuja.

— Bulgarialainen karhu ei liene petshenegin veroinen, — vastasi nuorukainen.

— Halkee petsheneginkin kallo, jos hyvään paikkaan osaa mies.

— Sopiiko koettaa?

— Mielelläni koetan.

He astuivat alas seljästä ja asettuivat toisiaan vastaan. Ratsu katseli ihmetellen ja mielenkiinnolla heitä. Omodé ei juuri voinut käyttää lävistettyä oikeata kättään, mutta hän luotti kuitenkin itseensä, koska lapsesta saakka oli vasuri.

— Voimme alkaa, poikani, — sanoi hän.

Sen sanottuaan hän iski petshenegiä nenälle, jotta tämän silmissä leimahti punainen, sininen ja viheriä liekki.

— Ei ollut huonosti, — puhui nuorukainen.

Silloin osasi hän Omodéta leukaperiin, ja ukko sylki paikalla yhden syömähampaan suustaan.

— Paikalle sattui, — puhui Omodé.

Hyvän aikaa he mukiloivat toisiaan lausuen hyväksyviä sanoja jokaisesta osuvasta iskusta. Kummankin nenästä vuosi jo verta. Vihdoin petshenegi sai sellaisen iskun mahan tienoille, että kellahti seljälleen nurmelle.

Kun hän taas kompuroi pystyyn, sanoi hän vilpittömän kunnioittavalla äänellä:

— Näen, pyhä isäni, että kykenet tähänkin!

Sitte he istuivat taas ratsaille ja jatkoivat hyvässä sovussa matkaansa, rakentavalla ja opettavalla keskustelulla lyhentäen matkaa.

— En vieläkään tiedä, mikä on nimesi, poikani, — puhui vanhus.

— Bozdurgán on nimeni.

— Bozdurgán on kaunis nimi, mutta ei hyvä nimi,

— Miksi ei hyvä?

— Koska se on pakanallisella tulella annettu sinulle eikä vihityllä vedellä.

— Kuitenkin minut on kerran kastettukin, kun päällikkö vainaja ajoi tuhannen meitä Marosin veteen. Jonkun sangen korean nimen he silloin antoivat minulle, mutta olon sen todella jo unohtanut, sillä siitä on pitkä aika kulunut.

— Siinä olet tehnyt huonosti, poikani! Sillä tiedä, että tuomiopäivänä Jesus Kristus on seisova paratiisin portilla ja huutava järjestyksessä kristittyjä nimeltä. Mutta se, joka ei heti hyppää esiin, kun hänen nimensä huudetaan, saa mennä gehennaan. Mutta kuinka sinä nyt voit hypätä esiin, kun et edes tiedä, mikä on nimesi?

Bozdurgán mietiskeli ison aikaa. Sitten hän sanoi:

— Onko totta, että Kristus on oikeampi kuin vanha jumala?

— Kun minä niin sanon, voit uskoa! — sanoi Omodé syvän vakaumuksen äänellä.

— Mistä sinä tiedät sen?

— Olen sen kokenut ja kerron sinulle, että sinäkin siitä viisastuisit. Soturiaikanani, kun uskoni vielä oli heikko, rupesi hevoseni kerran ontumaan. Hyvä on! sanoin, nyt siis saan tietää, kumpi on oikea jumala. Menin ensin erään loitsuvaimon luo, jotta tämä vanhan tavan mukaan lukisi kipusanat ja parantaisi ratsuni. Hän lukikin ja minä maksoin hänelle majavan nahan, totta kyllä, vain kesänahan. Mutta tosiaankaan ei vanha jumala parantanut hevostani. Silloin menin sitte vanhan erakon luo, joka asui Keveä vastapäätä metsässä. Ensin hän ei tahtonut lukea rukousta hevoseni puolesta, mutta kun häntä vähän kovistin, luki hän kuitenkin. Ja hänen rukouksensa kuului näin: »Kun herramme Kristus meni aasin seljässä Jerusalemiin, rupesi hänen aasinsa ontumaan. Sen näki Neitsyt Maaria. Hän lausui silloin nämä sanat: Poikani Jesus Kristus, ratsusi ontuu. Kristus kuuli hänen sanansa ja lausui: Minun rakas vanhempani, äitini! Se ontuu, koska sen jalka niukahti. — Minun rakas poikani Jesus Kristus, käsken sinun pyhällä maineellasi ja sinun tahdollasi, että sinun ratsusi paranisi.» Näin rukoili ukko, ja toisena päivänä oli hevoseni jalka terve. Hirtettäköön minut metsänlaitaan, jollei näin tapahtunut! Päätä nyt itse, Bozdurgán, kumpi jumala on oikea jumala.

Sellaista hyödyllistä ja virkistävää puhelua ylläpitäen he saapuivat suurkedolle, josta jo näkivät petshenegimetsään asti. Kedolla muuan ratsumies tuli heitä vastaan.

— Kas, sieltä tulee Ekese, laulaja! — huusi Bozdurgán.

— Mistä lienee varastanut ratsun? — ihmetteli Omodé. Laulaja tunsi heidät ja ohjasi hevosensa heitä kohden. Hämmästyksekseen Omodé pani merkille, kuinka Jumala oli hänen velallistaan vienyt eteenpäin. Hän istui kauniin, kiiltävän ratsun seljässä, jalassaan oli uudet saappaat, hartioillaan rasvattu nahkavaippa, jollaista ratsumiehet siihen aikaan käyttivät sadetta vastaan. Satulareppunsakin hän oli hyvin täyttänyt, ja satulannupin vieressä kelletti paksumahainen leili.

Pomojen tapaan laski Ekese kätensä lanteille ja mittaili ylpeästi Omodéta.

— Hei sinä, — sanoi hän sitte, — hyvä, että tapasin sinut täällä! Tunnetko tietä Csongorádiin päin? Voiko nykyään kahlata poikki Körtvélyesin järven?

— Voi, kohti suurta tammea. Mutta mitä sinä teet Csongorádissa?

— Csongorádin ispaanille on syntynyt poika, ja minä tulen sen ristikummiksi, — sanoi Ekese. Sitte kannusti hän hevostaan ja hyvästiä heittämättä nelisti tiehensä.

Entä koska annat rahani? — huusi Omodé hänen jälkeensä.

Mutta Ekese oli jo kaukana silloin.

— Hävytön valhe! — ärjäisi Omodé. — Hänkö tulisi Csongorádin ispaanin kummiksi? Onko edes sellaista nylkyriä Csongorádissa, joka ottaisi kummiksi tuon laulajalurjuksen? Jos rakastat minua, Bozdurgán, anna tänne hevosesi rientääkseni hänen jälkeensä! Pyhän Benedekin nimessä sanon, talvikintaat laitan itselleni hänen nahastaan.

Bozdurgán oli hyvä poika, mutta hän oli petshenegi. Ja petshenegi antaa mieluummin lainaksi vaimonsa kuin hevosensa.

Kun he saapuivat metsään, valtasi Omodén suuri tyytymättömyys. Hän huomasi jo selvästi, että matkansa oli turha. Petshenegit eivät tarvinneet hänen tietojaan; koirankorvat olivat jo vainunneet, että rouva Csanád vei Tiszalle ispaanin aarteet. Siitäkin oli ukko varma, ettei Ekese rientänyt Csongorádiin, vaan Bödin satamaan. Petshenegit lähettivät hänet vakoilemaan.