Kun aamun koittaessa kalpea valo tunkeutui rautaristikkoisen akkunan läpi Mártonin tyrmään, kuului askeleita oven takaa, ja avain kiertyi lukossa.

— Nouse ylös, Márton kaniikki, ja seuraa meitä, tuomariesi eteen!

Kaksi hihapaitaista kaniikkia odotti häntä oven takana ja muutamia kirkon palvelijoita.

Hitain askelin, erikoisella juhlallisuudella hänet kuljetettiin tuomiokirkkoon ja sieltä sakariston läpi tuomiokapitulin kokoussaliin.

Siellä olivat koolla tuomiokapitulin kaikki papit. Taszilló rovasti kurinpitäjänä istui piispan istuimella, pitkän pöydän ympärillä istuivat vihityt kaniikit. Nuoret täyttivät takaosan huonetta; oven vieressä seisoi tuomiokapitulin pyöveli, Kuvrát, synkännäköinen jättiläinen.

Kun Márton seisahtui rovastin eteen, levitti Taszilló molemmat kätensä.

— Oremus, fratres!

Hiljainen rukouksen humina täytti salin. Mutta Márton ei rukoillut, vaan kuunteli terävästi akkunaa kohti, josta viileä aamu-ilma tulvasi matalaan saliin.

Rovasti istahti uudestaan ja käänsi kasvonsa Mártonia kohti.

— Márton kaniikki, sinä olet raskaasti rikkonut Chrodegang piispan sääntöjä vastaan.

Márton ei kiinnittänyt huomiotaan rovastiin. Hän sulki puoliksi silmänsä, pidätti hengitystään... Nyt hän oikeastaan eli ja tunsi vain rumpukalvollaan.

Äkkiä puna peitti hänen kasvonsa... Papit eivät kuulleet mitään, mutta hän, pusztan ilveskorvainen poika, vainusi jo tuhannen sukulaisen läsnäolon...

— Kadutko ja valitatko rikostasi? — kysyi rovasti.

Kaniikki ei vastannut. Kun rovasti toisti kysymyksensä, vastasi hän tuimalla kärsimättömyydellä:

— En mitään kadu enkä paru!

Ne, jotka katselivat häntä, tuskin tunsivat häntä Márton kaniikiksi. Heidän edessään seisoi Thonuzóban poika ylpeänä, kohotetuin päin, huulilla halveksiva hymy. Ja papit havaitsivat nyt vasta, että Mártonin vasemman korvan yläpuolella oli yksi hiussuortuva hopean valkoinen. Kuitenkin oli kaksi päivää takaperin hänen tukkansa vielä kauttaaltaan ruskea.

— Poikani, — sanoi Taszilló kylmän tyynenä, — isällinen velvollisuutemme on pelastaa autuutesi pakanallisen ylpeytesi purkauksilta. Minun sydämessäni ei ole mitään puolueellisuutta, ja samalla mitalla, jolla mittaan sinulle, mittaan itselleni. Minussakaan ei vain kerta ole leimahtanut liekkiin muinainen sotaisa ylpeys, mutta silloin alistin nöyrästi hartiani ruoskan alle. Kuitenkin olen isäsi.

Kaniikki mittaili halveksivasti rovastia silmillään.

— Sopiikin sinulle piiska, — sanoi hän sitte, — koska olet koditon ulkolainen. Mutta minä olen Thonuzóban poika!

Papit katsoivat kauhistaneina toisiinsa nämä uhkarohkeat sanat kuullessaan.

— Kapinoiva, älä unohda, että seisot tuomariesi edessä! — sanoi Taszilló herra kylmästi.

— Kuka täällä voi minut tuomita?

Rovasti nousi ylös paikaltaan.

— Minä, jolle Jumala on vallan antanut!

Hän ei vielä ollut lopettanut lausettaan, kun jylisevä torventoitotus tärisytti aamu-ilmaa. Niin uhkaavasti, niin pelottavalla voimalla pauhasi linnan alla Thonuzóban sotatorvi, kuin viisikymmentä hurjistunutta metsähärkää olisi yhteen ääneen päästänyt taistelukarjahduksen.

Papit säpsähtivät, mutta Márton kuljetti piirissä terävää katsettaan. Ja silloin muistuivat hänen mieleensä pakolaisen tietäjän sanat: Puszta tulee sinua hakemaan vastustamattomana, kauheana, jymisten kuin kevättulva.

Katso, puszta on tullut poikaansa hakemaan.

— Ei teille, vaan minun käteeni on antanut vallan Jumala. Ja se, joka kohottaa kätensä minua, Alpár päällikköä vastaan, saa sen elämällään maksaa.

Kuolonhiljaisuus tuli saliin. Vasta jonkun ajan kuluttua puhkesi muuan avoimen akkunan luona istuva vanha kaniikki puhumaan itkunsekaisella äänellä:

— Voi herrani, Taszilló herrani, armottomat pakanat ovat piirittäneet kaupungin.

Rovasti astui silloin akkunan luo, peljästyneet papit tungeksivat hänen takanaan. Näky, joka heille aukeni, hyydytti veren heidän suonissaan.

Tuskin nuolenkantaman päässä muurin alla seisoivat petshenegiläiset ratsumiehet pitkässä sotarintamassa. Hampaisiin asti asestettuina kaikki, loistavassa sota-asussa, ylpeinä, komeina, pelättävinä. He olivat taistelujärjestyksessä, aina joka seitsemännen ratsumiehen perästä oli kahden askeleen väli. Vasen siipensä häipyi aamu-usvaan. He istuivat liikkumattomina palmikkoharjaisten ratsujensa seljässä kuin kuparipatsaat. Nyt kaikki kiinnittivät terävät silmänsä tuomiokapitulin akkunaan. Nuolisuoran sotarintaman edessä seisoi pantterinnahkainen sotapäällikkö, paljastettu miekka vasten polvea. Kukaan ei voinut ymmärtää, kuinka petshenegit olivat huomaamatta päässeet linnan alle. Sudennahkaiset airuet puhalsivat uudestaan keuhkojensa koko voimalla.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Taszilló.

Kysymykseen antoi Sokea Becs vastauksen. Linnanpäällikkö ryntäsi miekkaansa kalistellen saliin.

— Pyhä isäni, — sanoi hän, — uskottomat ovat piirittäneet kaupungin ja vallanneet kuninkaan lautankin... En tiedä, mitä he päässään keittävät, mutta jollemme hyvähyvyydellä heitä tyydytä, paistavat he illalla silavaa Csanádin linnan hiilustalla.

— Ihminen, — sanoi silloin halveksivasti Taszilló herra, jossa nyt leimahti liekkiin vanha sankarisydän, — pane pois miekka ja ota käteesi värttinä. Vai istuvatko rajavartijat siivekkäillä ratsuilla, koska he voivat lentää yli vahvojen linnanmuurien?

Linnanvartijan kasvot tulivat tulipunaisiksi.

— Herra, — sanoi hän, — jos tarvitaan, uhraan minä István kuninkaan lain mukaan sielunikin pappien puolesta, mutta useaa tuhatta vaimoa ja lasta en uhraa. Tiedä, että minulla on jäljellä kaikkiaan vain satakuusikymmentä miestä ja niistäkin on viisikymmentä pakanaluopiota. Luopiot, ovat vallanneet vesiportin, jolta he luihkivat pakanoille. Uskon, että heitä enemmän miellyttää tuomiokirkon aarteet kuin petshenegien nuolet.

— Mitä rajavartijat vaativat? — kysyi rovasti.

— Tässä on heidän neuvottelukirjansa, — puhui Becs ojentaen kokoonkäännetyn pergamenttilehden Taszillólle. — Lue se, minä en kykene siihen konstiin.

Sillä aikaa kuin rovasti levitti lehden, sanoi linnanvartija leveällä suden naurulla:

— Enpä tiedä, kuinka kauan Begen rämeet ovat kasvattaneet kirjoitustaitoisia tohtoreita.

Kirjelmän, ehkä hullunkurisimman neuvottelukirjan, joka koskaan on mihinkään piiritettyyn linnaan lähetetty, oli kirjoittanut ennenmainittu Ekese niminen teini. Hän oli kirjoittanut sen soihdun valossa Csücsködin metsässä. Kun ei ollut käytettävissä kirjoituspöytää, työskenteli hän nelinkontin seisovan surbanin sotaisen seljän ääressä. Sankari petshenegi, joka silmää räpäyttämättä oli monet kerrat ratsastanut viuhuvaan nuolisateeseen, oli sangen kiihtynyt oudosta osastaan. Ylimykset kokoontuivat Ekesen ympärille ja katselivat hartaalla uteliaisuudella, kuinka hän piirteli sangen sukkelasti toisiinsa liittyviä, ohuita kirjaimia. Heidän taakseen taas kokoontuivat ratsumiehet, ja suippokorvat ratsutkin ojentelivat uteliaina kaulaansa.

Ekeseä miellytti yleinen mielenkiinto eikä hän säästänytkään vaivojaan. Hän piirsi kauniita kiehkurakirjaimia ja maalasi isot alkukirjaimet vyössään riippuvasta erityisestä tolposta turkinpunaisiksi.

Ja pakanain neuvottelukirja kuului seuraavasti:

Ylistetty olkoon Jesus Kristus! Me Kujdumin heimoa olevat hurskaat kuninkaan rajavartijat tervehdimme täten Marosvárin pyhiä pappeja ja ylimyksiä. Mutta koska tietoomme oli tullut, että meidän päällikköämme ja herraamme, Thonuzóban poikaa Alpária pidetään kovassa vankeudessa, päätimme keskenämme, että meidän herramme pääsköön vapaaksi. Siitä syystä vaadimme teitä, oi te linnan pyhät papit ja ylimykset, ennen aamukasteen kuivumista laskemaan Alpár herra kunniallisesti ulos portista. Jos jätätte tämän tekemättä, lupaamme Jesus Kristus, Allah ja Okkán jumalien nimessä: että käsissämme olevat kuusi pyhää pappia hirtämme; item Marosvárin hävitämme emmekä jätä siihen kiveä kiven päälle; item linnassa asuvien kaikensäätyisten miesten, naisten, vanhuksien ja lasten veren vuodatamme; item Marosvárin pyhät papit ja munkit, kuin myös kirkonpalvelijat hevosten hännissä revitämme. — Annettu Csücsködin metsässä sijaitsevalla sota-asemallamme Neitsyenpäivänä. Teitä tervehtivät kaikki hurskaat rajavartijat. Tervehtikää toisianne pyhällä suutelolla. Terveiset kirjoitan minäkin, Ekese kancellarius, minun omalla kädelläni. Herran Jesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne!

Kun Ekese oli lukenut kirjeensä petshenegeille, oli eräs ylimys tuonut esille sen katsantokannan, että nuo monet terveiset ja Jesuksen ylistykset ehkä voisi jättää pois.

— Kuinka voisi? — oli vihaisesti itsetunnossaan loukattu teini kivahtanut. — Vai oletko milloinkaan nähnyt kirjettä, joka ei näin alkaisi ja näin päättyisi?

Sillä välin Taszilló rovasti pääsi kirjeen loppuun.

— Onko totta, että pakanoilla on pappeja käsissään? — kysyi hän.

— Katso itse, Taszilló herra! — huusivat akkunan luona seisovat.

Sumu oli sillä välin haihtunut ja nyt saattoi nähdä eräälle taampana olevalle kummulle, jolla kuusi kiireesti kyhättyä hirsipuuta törrötti aamu-ilmassa. Joka puun alla seisoi yksi sidottu pappi. Kaniikit tunsivat Borzvan kirkkoherran valkeat hiukset ja Varsányin papin lihavan olennon. Muut neljä olivat Oroszlámosin kreikkalaisia munkkeja, jotka rajavartijat yöllä olivat suurella kiireellä ajaneet ylös vuoteiltaan. Vangit olivat nähtävästi jo tehneet tilin elämästään. Yksi luki pää kumarassa rukoustaan, toinen tuijotti lumivalkein kasvoin eteensä ja kolmas katsoi lähellä olevan marttyriuden toivossa hartaudesta loistavin kasvoin pilviselle taivaalle...

Mutta linnan vartijat, joista useita oli avoimessa ovessa, eivät niin erittäin hartaasti toivoneet marttyriuden seppelettä, vaan kiroillen vaativat avaamaan linnan porttia.

— Missä on tuo petshenegiläinen herra, jota he meiltä vaativat? — kysyi linnanpäällikkö päättävällä äänellä.

Useat papeista kiirehtivät näyttämään Mártonia. Sokea Becs kääntyi kaniikkia kohti.

— Sinäkö olet Thonuzóban poika? — kysyi hän.

— Minä olen, — vastasi Márton.

Linnanpäällikkö ojensi silloin kätensä otsalleen ja sanoi mahdollisimman ystävällisesti:

— Vapaa olet, herttua, ja saat mennä, minne tahdot. Ja jos sinulla olisi palvelijoita ja juhtia linnassa, saat viedä nekin mukanasi.

— Minulla ei ole täällä ketään eikä mitään, — vastasi Márton synkästi.

Taszilló rovasti kääntyi Mártonia kohti, joka jo silloin seisoi ovella.

— Tyrmästä vapauduit, Márton, mutta Herran kädestä et voi vapautua. Ovi, josta astut ulos linnasta, vie helvettiin!

— En huoli taivaasta, jos minun täytyy jakaa se sinun kanssasi, — vastasi kaniikki. Teidän taivaassanne on vain saksalaisia ja italialaisia. Mutta helvetissä on isäni yhdessä Arpád ruhtinaan ja kaikkien unkarilaisten päällikköjen kanssa.

Sen sanottuaan hän käänsi rovastille selkänsä ja meni ulos. Mutta vielä kadullekin hän kuuli kaniikkien äänekkään itkun, jolla he surivat veljensä syntiinlankeemusta.

Kun Márton linnanpäällikön kera ehti portille, heittäytyi hänen eteensä polvilleen eräs pappispukuinen nuorukainen, joka siellä odotti.

— Päällikkö, — sanoi hän rukoilevalla äänellä, — vie minut mukanasi pusztalle!

Hän oli tuo Marót niminen pikku pappi, jota Taszilló herra oli ruoskituttanut unkarilaisen laulun takia.

— Mukanani vien, — vastasi Márton.

Linnan raudoitettu portti sulkeutui jymähtäen Mártonin jälkeen. Kaniikkia pyörrytti silmänräpäyksen ajan, ja hän nojautui muuria vastaan... Aamutuuli hiveli hänen kasvojaan... Huikaisevassa valovirrassa kylpi puszta hänen edessään... Tämä on vapautta! Ympärillään tuhat nuorta sotilasta riemuitsi, tömisti... Tämä on elämää!

Haukkasilmäiset rajavartijat tunsivat heti päällikkönsä. Korvia huumaavalla huudolla ja torventoitotuksella he tervehtivät nuorta päällikköään, mutta heidän rivinsä vihollisen lähellä olon vuoksi eivät hievahtaneetkaan.

Eräs vanha mies talutti pantterinnahkaisella satulaloimella ja höyhentöyhdöllä varustetun ratsun kaniikin eteen. Márton laski kätensä hevosen harjalle heittäytyäkseen satulaan, mutta sitte hän vähän peräytyi ja katseli tarkasti eläintä.

Sysimusta, hentopäinen, hoikka, teräsjänteinen oli ratsu. Sen silmät olivat tuliset ja viisaat kuin nuoren naisen. Ensi silmäyksellä näki, että Eten jalo veri virtasi sen suonissa.

Ja kun Thonuzóban poika katseli ratsuaan, joka sirona ja ylpeänä, vapaan pusztan vertauskuvana seisoi hänen edessään, tapahtui hänelle omituinen seikka. Silmänsä, jotka isän kuolemasta saakka eivät olleet osanneet itkeä, täyttyivät äkkiä kyynelillä, ja Márton syleili äänekkäästi nyyhkyttäen ratsunsa kaulaa.

Linnan vallilla seisoi suurin joukoin surevia pappeja. He vetäytyivät kokoon mustaksi laumaksi ja piilottaen kätensä kaapunsa hihoihin katselivat vaieten poistuvaa sotajoukkoa. He saattoivat vielä nähdä, kun ratsastajain rivit alkoivat murtua ja kun nelistävä joukko puolikuun muotoisena ympäröi nuoren päällikkönsä.

Pitkässä, venyvässä kaaressa nelistävät petshenegit toistensa rinnalla, hurjassa iloisuudessaan huudellen, satulassaan seisoen, keihästään heitellen ja siepaten sen lennosta kiinni. Ne eivät olekaan ihmisiä, vaan ratsastavia demoneita. Pauhaava aalto vyöryy pusztalla, ihmisten intohimojen jättiläisaalto, joka kuljettaa voitonriemuisena mukanaan kalpeata nuorukaista, pusztan kadonneeksi luultua ja jälleen löydettyä poikaa. Maa järkkyy heidän allaan...

Ja nuorten kaniikkien joukossa, jotka kaikki olivat unkarilaisia, ei vain yhden, ah, ei vain yhden sydäntä kalvanut kiihkeä kaipaus pusztalle. He seisoivat vallilla kuin siipirikot linnut, jotka katselevat aurinkoisessa ilmassa leijailevia tovereitaan.