Tuomiokirkon pääalttarin vierestä johtavat kapeat kiviportaat alitemppeliin.

Sinne alas maan poveen on pystytetty alttari uuden uskon murheellisimmalle mysteriolle, siellä on pyhän haudan kappeli. Pieni lamppu taistelee ikuisia hämäryyttä vastaan; sen heikko valo tuikkii yhtä toivottomasti kuin kuolevan ihmisen sielu. Matalan luolan mustassa aukossa lepää Vapahtajan valkoinen kiviruumis. Kauhistuttavassa yksinäisyydessään, hirvittävässä alastomuudessaan lepää Kainin poikien surkuteltava uhri.

Alitemppelistä johtaa kapea kaarikattoinen käytävä tyrmäluoliin.

Kun rautaovi suljettiin Mártonin jälkeen, huomasi hän olevansa pimeässä, ahtaassa kuopassa. Pyöröholvin muotoon hakatun kapean kivikanavan päässä on ulkoilmaan vievä, rautaristikolla varustettu aukko, jonka läpi vähän valoa tunkeutuu tyrmään.

Seinällä riippuu ristinpuu kuvaten Kristusta orjantappurakruunu päässä. Kuva on karkea veistos, sen jäsenet ovat muodottomia, mutta se kuvaa kauhistuttavalla todenmukaisuudella kuolevan ruumiin tuskaa, jäykistyvien jänteiden viimeistä pingoitusta.

Kaniikki kulki edestakaisin ahtaiden seinien välissä kuin kuoppaan pudonnut susi. Sekavat ajatukset ajoivat toisiaan takaa, mutta myöhemmin hän ei enää muistanut mitään, sillä liikkeidensä yksitoikkoisuus hänet täydelleen huumasi.

Kun häntä iltapäivällä alkoi vaivata ankara jano, kääntyi avain rautaoven lukossa. Vanginvartija työnsi sisään päänsä.

— Kunnioitettava rovasti lähettää tämän kirjan sinulle.

— Anna juotavaa! — sanoi Márton.

— En anna. Ylihuomenaamuun saat olla syömättä ja juomatta. Jos siihen mennessä kadut rikostasi ja tarpeellisella nöyryydellä otat vastaan sinulle määrätyn rangaistuksen, saat juoda niin paljon kuin haluat.

Sen sanottuaan hän sulki oven ja poistui kumisevin askelin.

Márton otti kirjan käteensä. Se oli Jobin kirja. Hän avasi sen umpimähkään ja alkoi lukea ääneen:

»Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan minä olla: ja puhun minun sieluni murheessa:

»Sanon Jumalalle: älä minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden sinä riitelet minun kanssani.

»Onko sinulla ilo siitä, ettäs väkivaltaa teet, ja hyljäät minun, joka käsialas olen?

»Onko sinulla lihalliset silmät? eli katsotkos niinkuin ihminen katsoo?

»Onko sinun päiväs niinkuin ihmisen päivät? eli vuotes niinkuin ihmisen vuodet?»

Siihen täytyi jättää lukeminen, kun tuli pimeä. Kaukaa — kuin pilvien korkeudesta kuuluisi — kuului yövartijan laulu. Márton makasi maassa ja kuuli oman rintansa raskaan läähätyksen.

Yhtäkkiä kuului ääntä mykässä yössä... Ulkopuolelta, maanalaisesta käytävästä kuului laahustavia askeleita sekä köhimistä ja katkeraa huokailemista... Nyt kuului kiivasta jyskytystä kaukaa jostakin maan povesta kuin joku molemmilla nyrkeillään takoisi rautaovea.

— Antakaa juotavaa! Pyhän laupeuden nimessä antakaa juotavaa! — huuteli naisen ääni kaukana.

Tuskallinen, murtunut miehen ääni vastasi:

— Kuka olet sinä janoinen sielu, joka Naso raukkaa kauhistutat?

— Olen Babó muori, ennustajanainen! — vastasi naisen ääni. — Tuhasta katsoin tulevaisuutta eräälle tytölle, ja rovasti poltatti rintaani kirkon tulisen avaimen ja raahasi tänne... Siitä saakka on minun jano... Ah, kuinka janottaa! Piru vai aave, mikä tahansa olet, siemauksesta vettä annan kurjan sieluni!

— Kirottu noita-akka, älä kiru! — huusi miehen ääni. — Hyvä Babó muori, jos rakastat, niin ole hiljaa, — lisäsi hän rukoillen. — Älä kutsu pahaa, sillä on puoliyö, ja silloin hän ratsastaa mustalla hevosella kirkon ympärillä... Mustalla hevosella ratsastaa ilmassa, tunkeutuu sisään joka akkunasta ja hakee katuvaa Naso raukkaa... Ylistetty olkoon Jesus Kristus!

Márton kaniikki tiesi, kuka tuo katuja Naso oli. Hän oli Vendel niminen käsityöläinen, joka kaksi vuotta takaperin kuristi vaimonsa. Csanád ispaani tuomitsi puolisonsa murhaajan kuolemaan, mutta kun Vendeliä vietiin hirtettäväksi, onnistui hänen päästä karkuun keihäsmiesten käsistä ja paeta kirkkoon. Siitä asti maleksi hän kirkossa, jota hän ei enää voinut jättää, jollei tahtonut joutua kiinni. Kun hän oli suuresti laihtunut ja omituinen, suuri nenänsä oli melkein kasvanut ulos päästä, sanoivat seurakuntalaiset häntä Nasoksi. Päivällä hänet harvoin nähtiin, silloin hän tavallisesti kyyristeli jossakin nurkassa kuin siili, mutta yöllä hänet valtasi suuri rauhattomuus, ja aamun sarastukseen asti hän valitellen harhaili kirkossa.

Ennustajanainen hakkasi kiukkuisesti huutaen ovea, ja Naso milloin itkevällä äänellä häntä tyynnytti, milloin äänekkäästi haukkui, mutta siitä huolimatta hän järjettömien ihmisten itsepäisyydellä oleskeli hänen ovensa edessä aamun koittoon asti.

Kun päivä valkeni, otti Márton jälleen käteensä pyhän kirjan.

»... sinä ajat minua takaa niinkuin jalopeura; ja taas ihmeellisesti minun kanssani menet.

»Miksis minun annoit lähteä äitini kohdusta? joska minä olisin kuollut, ettei yksikään silmä olisi minua nähnyt!

»Niin minä olisin kuin en olisikaan ollut, kannettu äitini kohdusta hautaan.»

Kaksi viimeistä värssyä, ehkä valtavimman hätähuudon mikä milloinkaan on synkästä maasta kohonnut loistavaa taivasta kohti, hän luki kahteen kertaan.

Sitte laskeutui hän pitkälleen kivipenkille ja pysyi liikkumatta iltaan asti.

Hämärän mukana laskeutui tyrmään musta, kylmä, toivoton alakuloisuus. Mártonissa heräsi synkkä ajatus, että hän on jo kuollut. Ehkei hän koskaan ole elänytkään, on vain uneksinut elämästä, noista muutamista auringonpaisteisista päivistä, jotka vietti pusztalla. Ikuisesti on hän makaava täällä mustassa arkussa, ikuiseen suruun ja yksinäisyyteen jätettynä.

Jätettynä? Yhtäkkiä hänestä kauhukseen tuntui siltä, kuin tyrmän pyöreä pieni akkuna olisi silmä, joka mittaamattomasta korkeudesta katsoo hänen hautaansa. Kauhean välinpitämätön, tutkiva silmä, joka tunkeutuu ytimiin ja ylimielisellä ivalla katselee hänen vääntelemistään.

Ja sydämensä loputtomassa katkeruudessa hän alkoi riidellä tuon kauhean silmän kanssa, kuten kerran Job, ja viskasi sille tällaisia sisällyksettömiä, kiroavia sanoja:

— Näen sinut, mutta en tunne sinua... Kenen olet sinä salaperäinen silmä? Hiutuvalla, leimuavalla rakkaudella etsin sinua hirveässä orpoudessani, mutta sinä pysyit minusta kaukana... Kaukaisten pilvien takaa sinä vaanit minua kuin metsästäjä saalistaan... Minkälainen saalis olen minä sinulle, sinä jousimies? Sinä annoit, sinun on elämäni! Muuta ei minulla enää olekaan... Minä makaan edessäsi tomussa, avaan edessäsi sieluni, sydämeni, kuten väijyksiin joutunut matkustaja kukkaronsa, ja tyhjennän eteesi kaiken, mitä minussa on. Elämäni, vapauteni, kaikki salaiset ajatukseni ovat sinun... Mitä vielä tahdot? Etkö vieläkään kyllästy katselemaan minun kurjuuttani? Jo tiedän, mitä tahdot: rakkauttani! Sitä en anna! Sinä voit minut musertaa, polkea maahan, heittää ijankaikkiseen kadotukseen, mutta yhteen ainoaan et voi minua pakottaa: sinua rakastamaan!

Kuuma veritulva syöksähti Mártonin päähän, sitte hän raivoavalla riemuntunteella hypähti seisaalle. Kun hän seisoi siinä, tunsi hän äkkiä, kuinka titaninen voima paisuttaa hänen jäseniään; hän alkaa kasvaa, kohota — hartioillaan hajoittaa hautansa, hurjalla voimalla horjuttaa temppelin perustuksen...

Kuohuvalla raivolla hyökkäsi hän rautaovea vasten ja alkoi jyskyttää sitä nyrkeillään. Kun jo kätensä olivat verillä, lyyhistyi hän pyörtyneenä kylmille kiville.

Kun hän pitkän ajan kuluttua tuli tuntoihinsa, oli hän kuulevinaan kaukaista laulua. Tuhat syväsointuista miehen ääntä laulaa jotakin ikivanhaa petshenegiläistä laulua, sitte tuhat sulosointuista naisen ääntä jatkaa laulua... Niin paljon surullista kaipausta, niin paljon liikuttavaa uskollisuutta ja rakkautta on laulussa kuin itse petshenegikansan sielu siinä soisi... Ah, petshenegit! Ulkona vapaalla pusztalla leiriytyvät monin tuhansin miehet ja naiset ja kaikki ajattelevat uskollisella rakkaudella nuorta päällikköään... Tämä mahtava rakkaus tulvaa pusztalle, kohisten lähestyy kaupunkia, virtaa yli muurien, löytää, kohottaa, lämmittää, rohkaisee, tuudittaa uneen, sulkee syliinsä nuoren päällikön...

— Márton!

Kaukainen ääni puhutteli häntä.

— Márton!

Kaniikki hypähti ylös ja aikoi huutaa, mutta hänen kuivasta kurkustaan kuului vain käheä parahdus.

— Márton, minä, sinulle puhun, minä, Omodé palvelijasi. Seison akkunasi luona... Toin viiniä! Tässä on pitkä kaisla, sen lasken alas luoksesi ja juotan sinua... Riennä, ennenkuin vartija tulee tännepäin.

Kaniikki otti hampaidensa väliin kaislan pään ja joi pitkään.

— Missä ovat petshenegit? — kysyi hän sitte.

— Petshenegit? — ihmetteli Omodé. — Ne ovat ulkona pusztalla. Heitänkö palan leipää alas?

— Ei tarvitse! Jos teet sen, mitä sanon, palkitsen sinut, Omodé.

— Kuuntelen, herra!

— Voisitko nyt pujahtaa ulos linnasta?

— Voisin koettaa, herra.

— Voisitko hankkia itsellesi ratsun?

Omodé tuumi vähän.

— Ehkä voisin varastaa ispaaninrouvan hevoslaumasta.

— Nelistä metsäleiriin... Älä säästä hevosta!

— Minkä sanoman vien petshenegaille?

— Alpár päällikköä pitävät papit vankina tuomiokirkon tyrmässä... Jolleivät he vapauta häntä siksi, kunnes aamukaste kuivaa, niin surbanimiehet leikatkoot tukkansa ja luokoot muistokummun veden rannalle, sillä heidän päällikkönsä on kuollut. Tämä heille sano, älä muuta!

— Se on tapahtuva, herra! — huusi ukko, jonka pakanallisten sanojen kuuleminen saattoi jonkinlaiseen omituiseen, sotaiseen kiihkoon.

Omodé riensi pois, mutta Márton ojentautui suoraksi kivipenkillä ja vaipui heti syvään uneen.