Iltamessun aikaan tapasi kaniikki tuomiokirkon edustalla Omodén.

— Pysähdy, herra, — sanoi ukko, — sillä sanon sinulle tärkeän uutisen. Tiedä, että harhaileva soturi, jonka pehmitimme Harangodin rannalla, ei ole mikään tavallinen saksalainen, vaan Marosvárin uusi ispaani. Keven poikien kanssa kopeloimme läpikotaisin hänen satulalaukkunsa, mutta emme löytäneet sieltä rahaa, vaan suuren sinetöidyn kirjeen löysimme. Siinä on kirjoitettu, että tästä lähtien Diterik von Ramberg on Marosvárin ispaani... Rouva Csanádin teini luki... Hän sanoi siinä olevan Péter kuninkaan omakätisen nimikirjoituksenkin... Kun saimme tämän tietää, juoksimme niin monelle haaralle kuin meitä oli miestä. Mutta teini päästi saksalaisen ispaanin nuorista ja vei herran Sokean Becsin luo. Becs herran leuka venyi pitkäksi, sillä hän oli varmasti luullut itse tulevansa uudeksi ispaaniksi.

Omodé hyvästeli sitte lyhyesti kaniikin ja liittyi pariin nuoreen mieheen, jotka hihkuen kompuroivat kadulla. Juopuneet miehet olivat Sokean Becsin karitsoita. Kun suuri ispaani oli kuollut, ei kukaan voinut pitää kurissa hänen henkivartijoitaan. He valtasivat Csanádin viinikammion ja juopottelivat aamusta iltaan.

Meluavat miehet kulkivat eteenpäin, ja Márton jäi yksin hiljaiselle kadulle. Yö oli musta ja lauha. Hän aikoi mennä tuomiokirkkoa kohti, mutta lempeä, himmeä, punainen valo, joka loisti ispaanin palatsin akkunasta, veti häntä puoleensa kuin yöperhosta. Márton pysähtyi kadun varjoon ja katseli kauan akkunaa. Tiheän puurivin läpi voi nähdä osan huonetta. Seiniä ja lakea peittivät punaiset verhot. Se mahtoi olla hyvin pehmeä, tuoksuva naisen kammio.

Nyt kuului sieltä hiljaista, aivan hiljaista luutun näppäystä, sitte lauloi matala naisääni hiljaa kuin uninen lintu olisi visertänyt. Sen, joka elämässään kerrankin oli kuullut tämän verhotun, alakuloista suloa täynnä olevan, kullalta heläjävän äänen, hänen täytyi tuntea Angyikan ääni. Hän hyräili jotakin muodissa olevaa kreikkalaista laulua, jossa oli puhe Lampsakosta. Niin paljon tukahdutettua tulta, niin paljon kiihkeätä kaipausta, niin paljon toivotonta surumielisyyttä oli laulussa kuin itse siinä syysilmassa, jota Márton huohottaen veti keuhkoihinsa.

Polttava liekki leimahti silloin Mártonin sydämessä.

— Hän on minun, hän on minun, — mutisi hän, — elämäni hinnalla, autuuteni hinnalla!

Muuan käsi laskeutui Mártonin olalle. Taszilló rovastin käsi.

— Jos näkösi pahentaa sinut, niin heitä pois silmäsi. Jos kuulosi pahentaa sinut, niin vuodata lyijyä korviisi. Sillä totisesti sanon minä sinulle: parempi on, että kadotat näkösi ja kuulosi, kuin että avaat tien sieluusi pahalle.

* * * * *

Kun tuomiokirkon kellot kajahtivat, kutsuakseen pyhään aamumessuun uskovaisia, oli kirkon eteisessä seisovan suuren ristinmerkin alla polvistuneena karvamekkoinen katuja.

Se oli Márton kaniikki. Jo puoliyöstä asti oli hän siinä ollut polvistuneena. Siitä asti hän tuskin oli liikahtanut. Kasvonsa painoi hän ristillä riippuvan Vapahtajan jalkoihin ja näytti hartaasti rukoilevan.

Katumuksen oli hänelle määrännyt hänen rippi-isänsä, Taszilló rovasti. Edellisenä iltana oli hän ripittänyt Mártonin ja kun oli saanut kuulla Harangodin seikkailun yksityiskohdat, oli hän puhunut hänelle:

— Olet rikkonut, poikani, mutta rikoksesi annetaan anteeksi. Vaikka tapoitkin ihmisen, älköön hänen verensä tulko sinun pääsi päälle. Sinut riivasi ylpeyden perkele. Luovu pahasta, nöyryytä itsesi tomuun asti totisen Jumalan edessä ja minä päästän sinut synnistäsi.

— Olkoon niin, isäni, — vastasi Márton.

— Kun huomenaamulla jumalanpalvelus päättyy, täydennät sinä nöyryytyksesi uskovaisten kokouksen edessä, sen jälkeen minä puhdistan sinut synnistä Herran ruumiilla...

— Kiitän, isäni.

Nyt hän oli polvistuneena siellä kirkon eteisessä. — Hän tahtoi rukoilla, mutta ei voinut. Ristin juurellakin synnilliset harhakuvat häntä kiusasivat. Oikeastaan ei hän tietänyt sitäkään, missä oli. Hänestä tuntui siltä kuin hän loikoilisi pehmeällä pilvivuoteella ja sielunsa sulaisi, häviäisi suloiseen ajatukseen. Uudelleen eli hän mielikuvissaan yhteisen matkansa jokaisen yksityiskohdan, ja muisteleminen hurmasi häntä. Hän suuteli puuristiä eikä tietänyt, mitä huulillaan kosketti. Toisinaan heräsi hänen tajuntansa, ja hän teki epätoivoisia ponnistuksia tempautuakseen irti horroksista. Pari minuuttia hän käsittämättä mutisi rukouksen tuttuja sanoja, mutta sitte hän taas vajosi sateenkaaren väreissä loistavaan, polttavaan ja huumaavatuoksuiseen usvaan...

Jumalanpalvelus päättyi. Tuomiokapitulin papit vetäytyivät pitkässä parittaisessa rivissä kirkon eteiseen. Etumaisena asteli rovasti lyhytvartinen nahkaruoska kädessään. Taszilló herra laski kätensä Mártonin olalle.

— Nouse ylös, poikani!

Márton nousi pystyyn ja katseli harhailevin silmin ympärilleen, aivankuin olisi syvästä unesta poukahtanut hereille. Pappien takana tungeskeli suuri lauma uskovaisia.

Taszilló rovasti suuteli silloin ruoskaa ja ojensi sen nuorelle kaniikille.

— Nöyryytä itsesi Herran nimessä, hurskaiden veljiesi sielunvirkistykseksi.

Márton otti vaistomaisesti ruoskan käteensä, kaksi kirkonpalvelijaa riisui hänen mekkonsa, niin että hän seisoi vyöhön asti alastomana ristin juurella.

Harhaileva katseensa tapasi tällöin kahdet ihmiskasvot. Toiset olivat saksalaisen ispaanin, Diterikin kasvot, toiset Angyikan. Molempien kasvoista tuijotti peljästynyt silmäpari kaniikkia. Sekä saksalainen että Angyika tunsivat heti Mártonin, ja kumpikin sai nyt vasta tietää, että pusztan uros oli pappismies. Saksalaisen kasvoilla kuvastui häpeää ja halveksumista, tytön kasvot taas saattoi lumivalkeiksi tuskallinen pettymys.

Kun Márton kaniikki näki edessään sen ainoan naisen, jota hän rakasti, ja sen ainoan miehen, jota hän vihasi, hypisteli hän ruoskaa kädessään ja heitti sen sitte Taszilló rovastin jalkojen eteen.

— En halua! — sanoi hän hiljaa.

Papit katsoivat kauhistuneina toisiinsa.

— Mitä sanot, poikani? — kysyi Taszilló synkän tyynesti.

— En halua! — toisti Márton, tällä kertaa jo kuuluvalla äänellä.

Kuolemanhiljaisuus syntyi eteisessä. Rovasti sulki hetkeksi silmänsä. Sitte hän puhui kylmästi:

— Sitokaa kapinoitsija!

Kirkonpalvelijasta, joka hyökkäsi Mártonin kimppuun, tuntui siltä kuin kauhea rautavasara iskisi häntä päähän, maailma musteni hänen silmissään ja hän kaatui seljälleen eteisen lattiakivelle.

Márton seisoi ristin alla vyöhön asti alastomana, vihan vääntämin huulin, uhmaavana ja raivokkaana, taisteluun ja kuolemaan valmiina. Hänet voidaan taittaa, mutta ei taivuttaa. Hän oli hirvittävä kuin viimeiseen ponnistukseen valmistuva petoeläin ja majesteetillinen kuin pakanain sodanjumala.

— Älkää koskeko! — sanoi Taszilló rovasti. — Viekää tyrmään.

Márton huomasi, ettei kukaan aio kohottaa kättään häntä vastaan, ja hän seurasi vapaaehtoisesti vanginvartijaa.