Erdélyin rajavuorilta päin, jossa Töhötömin jälkeläiset, Bajna ja Baja olivat silloin hallitsijoina, nousi aurinko veripunaisena. Marosin papit ja munkit katsoivat kalpeina toisiinsa; he tunsivat, että kauhea vihuri oli tulossa. He eivät uskaltaneet tästä puhua, sillä he eivät enää epäilleet, että Gellért piispan ennustamat kovat koetuksen ajat olivat saapuneet.

Kaikki oli muuttunut; kaikki. Hartaat uskovaiset jäivät pois temppelistä tulta vartioimaan, mutta tilapäisuskoiset polvistuivat siellä alttarin edessä, huomattavalla hartaudella lyöden rintoihinsa. Kirkkojen ovien edessä maleksi vieraita, hehkuvakatseisia, peljättäviä olentoja. Ulkoa kesäasunnoilta, majapaikoilta, kalastajamökkien luota ja metsästäjien keskuudesta kuului kuhinaa ja suhinaa, ikäänkuin mehiläisyhteiskunta valmistuisi parveilemaan. Yöaikaan kuului tasangolta uhkaava äänten sorina. Tuomiokirkon tornista saattoi nähdä salaperäisten varjojen kiitävän pusztalla vartiotulelta vartiotulelle.

Sen ohella saapui maalaiskirkkoherroilta yhtämittaa valituksia kansanyllyttäjiä ja maata jakavia kiillottajia vastaan. Vieraita henkilöitä kulki asunnolta asunnolle, viekkaita, iloisia vekkuleita, jotka hyvin osasivat kansan kieltä. Viinileili kädessä ne tervehtivät jokaista, puristivat palvelijainkin kättä ja lupasivat bellusilaisen Valan nimessä uuden maanjaon ja vapaan metsästysoikeuden. Paikoin bellusilaiset lähettiläät kokosivat kansan pappien maille ja merkitsivät siellä tarkasti muistiin, kuinka paljon laidunta ja kuinka monta auranalaa maata kukin vaati itselleen.

Samoinkuin toitottavat torvenäänet ilmoittavat myrskyn tuloa, samoin rutenilaiselta rajalta saapuvat sanomat julistivat maan hurjaa kuohuntaa. András ja Levente, ulkomailla maanpaossa olevat Arpádin jälkeläiset, kokoavat armeijaa vuoristossa. He tulevat, he tulevat! He peittävät taivaan liekkeihin ja pesevät verellä läänitykseksi muuttuneen maan häpeän. He tuovat takaisin vanhan lain, vanhan maineen, ja lakaisevat maasta vieraan roskan. Tulevat, hei tulevat!

Monet silmät kääntyivät pohjoiseen tutkien tien tomua ja monet kädet tarttuivat miekan kahvaan.

Pari päivää sen jälkeen kuin Márton oli lähtenyt rajalle, alkoi Marosvárin alapuolelle kokoontua suurin joukoin Tiszan seutulaisia ja erdélyiläisiä herroja, jotka Vata oli kutsunut neuvotteluihin.

Kaikki tulivat suurin, asestetuin saattojoukoin, ja ennen pitkää peittivät heidän telttansa kentän Marosin toisella puolella. Joka päivä aamumessun jälkeen neuvottelivat herrat leirissään, hevosen seljässä istuen. Heidän seurassaan oli pari linnanispaania ja useita kuninkaan miehiä. Kiihkeä puheenkohina kuului silloin kaupunkiin, ja usein näytti siltä kuin väittely kääntyisi veriseen yhteentörmäykseen heidän välillään. Yhteen viikkoon he eivät voineetkaan päästä mihinkään tulokseen, mutta sillä välin heidän lukunsa yhä lisääntyi. He odottivat ratkaisevaa sanaa Gyulán pojilta ja Vata herralta, jotka huhun mukaan jo olivat matkalla Marosvária kohti.

Päivällä häiritsi alituinen hevosenhirnunta ja torventoitotus luostarien hiljaisuutta, yöllä taas laulu ja kanteleensoitto. Hyvää Fülöp apottia suututtikin heidän käytöksensä, ja sunnuntaisaarnoissaan hän jyrisevällä äänellä pauhasi viinistä juopuvia ja laululla huvittelevia. Kun hän vielä puhui, kulki alttarin edessä seisovien herrojen kesken tieto, että ulkona kirkon pihalla on nähtävänä sellainen kurjenuntuvainen ratsu, jonka vertainen ei vielä koskaan ollut juonut Marosin vettä. Tämän johdosta kaikki yksitellen poistuivat kirkosta. Fülöp isä sisällä uhkasi leiriä Sodoman kohtalolla; herrat taas ulkona sillä aikaa suurella ihastuksella taputtivat kaunista ratsua kaulalle ja asiantuntevasti katselivat sen jalkoja.

— Ah, voi minua, — huusi silloin benediktiniläinen apotti pyhässä vihassaan repäisten kaapunsa rinnalta kahtia, — voi minua, jonka täytyy julistaa Jumalan sanaa sellaisille, jotka hevosia ja talleja lukuunottamatta eivät ymmärrä mitään!

On huomattava, että Fülöp herra sanoi tämän latinaksi, hänen vieressään polvistuva tulkki käänsi sen sitte, jotta kansa tietäisi, miksi pyhä isä on vihoissaan.

Puheenaolevan kurjenkarvaisen ratsun seljässä istui sama bellusilainen Vata, jota Tiszan herrat silloin kunnioittivat päällikkönään.

Arpád herttuain puolue leirissä vahvistui suuresti Vatan saavuttua. Tämä sankari, järkevä ja kaikkien suosima suurherra vastasi yksinään kokonaista sotajoukkoa. Hän oli ruskeakasvoinen, tulisilmäinen, hoikka, kaunis mies. Hän oli horjumattoman rohkean miehen maineessa, mutta osasi sen ohessa koristella puheensa kuin vain harvat kirkolliset tohtorit. Neuvotteluissa hän aina säilytti leikillisen iloisuutensa, silloinkin kun hänen vastustajansa kiukusta puhisivat. Hauskoilla sanan parsillaan ja ratsastajaelämästä otetuilla sattuvilla vertauksillaan hän voitti epäröivät puolelleen paremmin kuin toiset pitkällä sanatulvallaan.

Koska hän suurherran arvostaan huolimatta puristi tavallistenkin ihmisten kättä, joita hän sanoi unkarilaisiksi veriheimolaisikseen, niin nuo köyhät ihmiset olivat valmiita menemään vaikka tuleen hänen puolestaan.

Nyt odotettiin enää ainoastaan erdélyiläisiä unkarilaisia, Bajaa ja Bajnaa leiriin. Oli itsestään selvä asia, että nuo jäykät Gyulán pojat liittyvät Arpádeihin. He olivat jaloa Töhötöm päällikön verta eikä heidän unkarilainen kopeutensa sallinut heidän herranaan kunnioittaa venezialaista seikkailijaa, joka italialaisen mallin mukaan järjestetyn palatsivallankumouksen avulla oli Istvánin henkivartijakapteenista tullut Unkarin kuninkaaksi. He eivät koskaan alistuneet Péterin alamaisiksi, vaan elivät, siitä alkaen kuin venezialainen painoi päähänsä kruunun, vapaina herroina vuorillaan.

Suuri kiihtymys, joka silloin tulistutti ilmaa, ulotti pian laineensa tuomiokapitulin kouluunkin. Eräs Marót niminen papinkokelas viritti lauluharjoituksen jälkeen toveriensa suureksi ihastukseksi unkarilaisen laulun. Joltakin kiertävältä laulajalta hän lienee oppinut laulun, joka ylisti maanvalloittajia pakanoita. Kunnon laulumestari Walter suuttui tästä jumalattomuudesta niin suuresti, että löi nuorukaista.

Türjen sukua olevan Marótin kuuma veri syöksähti silloin kasvoihin ja hän iski viulunsa kappaleiksi kunnon laulumestarin päähän. Taszilló rovasti masensi silloin säälimättömällä ankaruudella kapinoitsevan. Hän ruoskitutti hänet verille ja suljetutti kirkon alla olevaan tyrmään; samalla hän julistutti koulussa ja tuomiokapitulissa, että unkarinkielinen puhelu (ritus gentium) ja kansanlaulujen laulaminen (falsae fabulae rusticorum) oli ruoskimisen uhalla kielletty.

Tästä kaikesta ei Gellért piispa tietänyt mitään. Hän ei silloin enää oikeastaan elänyt maallista elämää, vaan aamuun asti kestävissä rukouksissa pyysi Herraa poistamaan kristinuskon nuorta laihoa uhkaavan myrskyn.

Riitelevät herrat tulivat sitte odottamatta yksimieliseen päätökseen. Saapui nimittäin leiriin luotettavia lähettiläitä, jotka toivat kauhistuttavan sanoman: venezialainen Péter oli houkutellut ansaan Bajan ja Bajnan ja hirttänyt Töhötömin jälkeläiset kuin jotkut maantierosvot.

Tämän johdosta suuri melu yhtäkkiä taukosi; koko leiriin levisi kuolemanhiljaisuus.

Bellusilainen Vata puhkesi kokouksessa ensiksi puhumaan. Ratsullaan hän karautti leiripaikan keskelle, tempasi käteensä terävän, käyrän miekkansa ja huusi jylisevällä äänellä:

— Venezialainen Péter ei ole minun kuninkaani. Jos täällä on yhtään urosta, joka herranaan kunnioittaa isänmaatonta kulkuria, hän mitelköön miekkaa kanssani.

Hän toisti kolme kertaa vaatimuksensa, mutta ispaanien ja suurherrain joukosta ei yksikään silloin tunnustanut itseään kuninkaan mieheksi.

Toisena päivänä oli vain tyhjä leirin sija jäljellä kentällä. Yöllä kiskoivat he irti telttapuunsa, ja aamulla tuo monen kirjava armeija lähti liikkeelle ja kulki pohjoista kohti. Uhkaavasti kirkuen, kiivaasti kiirehtien, matkallaan yhä uusia parvia itseensä liittäen he muuttavien villihanhien tapaan kiidättivät Abaujta kohti, jossa jo silloin veripunaisina loistivat Endrén ja Leventen leirin vartiotulet.

Mutta aamun sarastaessa rikkoi kaupungin hiljaisuuden kauhea tappelun melske ja karjunta, ikäänkuin tuhat nälkäistä sutta taatelisi toisiaan kaduilla. Sokean Becsin karitsoista teki noin sataviisikymmentä kapinan, tappoi upseerinsa, karkasi kaupungista ja liittyi Vatan poistuvaan joukkoon.

Iltapäivällä linnanmuurilta tähystelevät ihmiset näkivät mustia savupatsaita pohjoisella ilmanrannalla.

— Tömpösin luostari palaa! — sanoivat he.

Sitte vasemmalla kädellä näkyi vielä yksi, oikealla kädellä kaksi kaukaisempaa savupilveä. Jokainen pilvi merkitsi yhden kirkon häviötä.

Taszilló rovasti soitatti silloin kelloja kutsuakseen uskovaisia nöyrään rukoukseen.

Mutta Gellért piispa ilmestyi odottamatta tuomiokapituliin ja käski laittamaan kuntoon hänen matkavaununsa. Hän aikoi mennä Székesfehérváriin kuninkaan puheille.

Silloin saapui Márton kaniikki Angyikan keralla.