Kun he matkansa viimeisenä päivänä jo olivat jättäneet petshenegimaan, sattui heille vaarallinen seikkailu.

Harangodin rannalla tuli heitä vastaan pieni matkajoukko. Raskaista, suurista ratsuistakin jo näki, että he olivat lännen maista. Ratsastajina oli kolme pappismiestä ja yksi asestettu soturi, jota kaksi palvelijaa seurasi.

Soturi oli kantapäihin asti verhottu teräslankapukuun, hänen tavattoman suurta ratsuaankin peitti huopahaarniska. Teräskypärinsä oli hän suuren kuumuuden vuoksi kiinnittänyt satulannuppiin, pörröistä, keltaista tukkaansa peitti nahkalakki. Hänen mahdottoman suurta keihästään kantoi toinen palvelija hänen jäljessään. Soturi teki ylhäisen, voimakkaan ja ylpeän taistelijan vaikutuksen. Muuten oli hän hyvin kaunis nuori mies.

Nähtävästi saksalainen oli yksi noita kierteleviä sotureita, joita jo István kuningas oli suurin joukoin kutsunut maahan. Péter kuningaskin suosi muukalaisia, mutta sitä murhaavampaa vihaa tunsivat heitä kohtaan unkarilaiset herrat. Vaikka kulkurit olivat enimmäkseen saksalaisia, eivät he katsoneet kuuluvansa mihinkään kansallisuuteen, vaan palkan takia taistelivat mielellään omaakin rotuaan vastaan. Usein he rikkoivat vieraanvaraisuutta vastaan ja hurjalla käytöksellään loukkasivat tyyniä ja arvokkaita pusztan asukkaita. Uskonasioissa olivat he kovin suvaitsemattomia, ja jos heistä olisi riippunut, olisivat he vanha-uskolaiset vaimoineen ja lapsineen ilman muuta surmanneet. Kuitenkin he itsekin vain nimeltä olivat uusi-uskolaisia; lähimäisenrakkaudesta ja nöyryyden opista oli heillä kovin yksipuolinen käsitys. Heidän uskontonsa oli oikeastaan vain taikauskoista epäjumalanpalvelusta, jonka he kohdistivat jonkun sotamaineessa olevan pyhimyksen muistolle. Suureksi osaksi olivat he päättäviä taistelijoita, mutta heidän sotatapansa oli aina vain raakaa nahikoimista. Heille sota ei ollut välikappale, vaan päämaali, ja voimiaan koetellakseen he mukiloivat toisiaankin teillä ja taipaleilla. Se, joka heistä oli useimmat miehet pudottanut satulasta, oli etevin miekkonen. Sotakurista he eivät piitanneet mitään eivätkä kyenneet joukkoja johtamaan. Sotatieteen oikea oppikoulu oli Volgan rantama; kovassa kurissa pidettyjä ja yhtenäisesti johdettuja joukkoja, jotka sieltä tulivat, eivät länsieuroppalaiset koskaan voineet vastustaa. Hunnit ja myöhemmin unkarilaiset olivat voittamattomia niin kauan kuin pysyivät uskollisina isiensä sotatavalle. Kaksisataa vuotta myöhemmin taas tatarit samalla sotataidolla valloittivat Unkarin, joka sotataito kerran teki kauhistuttavaksi Arpádin armeijan.

Kun kaksi joukkuetta kohtasi toisensa, karautti Omodé varovaisuuden vuoksi edelle ja kunnioittavasti tervehti vieraita par vobiscum'illa. Papit pysähdyttivät ukon ja kyselivät tietä Marosváriin.

Kuljeksivan soturin katse osui Angyikaan. Sellaisen ihmisen lailla, joka aina panee täytäntöön, mitä mieleensä juolahtaa, seisahtui hän poikittain tielle, pakottaen Mártonin joukonkin pysähtymään. Márton ohjasi kiireesti hevosensa Angyikan ja saksalaisen väliin.

— Mitä haluat? — kysyi hän latinaksi.

Saksalainen vastasi hänelle vieraalla kielellä eikä kumpikaan ymmärtänyt toinen toistaan. Keihästä kantava nuorukainen lienee ollut rajaseutujen saksalainen, hän ymmärsi unkaria ja rupesi herransa tulkiksi.

— Minun sankariherraani, — sanoi nuorukainen, — velvoittaa asemansa kunnioittamaan kauniita naisia. Hän tahtoo siis tietää, ansaitseeko sinun naisesi kunnioitusta, ja vaatii häntä kohottamaan huntuaan.

— Jos herrasi on kristitty pyhiinvaeltaja, — vastasi Márton, — niin menköön hän Herran nimessä tiehensä älköönkä loukatko niiden tytärtä, joiden viinistä hän on juopunut.

Palvelija huudahti suuttuneena.

— Ja sinä, hullu, uskot, että minä rohkenen sanoa sen herralleni? Tiedä, että tämä on herra Diterik von Ramberg, joka on kuuluisa siitä, että hän puhuu hitaasti ja iskee nopeasti.

Saksalaista herraa nähtävästi jo kyllästytti puhelu ja härjän mylvinän kaltaisella äänellä hän antoi jonkun käskyn palvelijalle. Nuorukainen naurahti.

— Tiedätkö, mitä Diterik herra sanoo? Jollet heti näytä naisesi kasvoja, on hän riisuva hänet puolialasti.

Tämän sanottuaan nuorukainen kumartui Angyikaa kohti ja tempaisi hunnun hänen kasvoiltaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo horjahti satulassa ja pää halkaistuna koristen putosi maahan... Márton ei oikein itsekään tietänyt, kuinka kaikki tapahtui. Antoiko Omodé hänen käteensä bulgarilaisen nuijan vai kiskaisiko hän sen itse ukon kädestä? Kun hän kauhealla voimalla iski nuorukaista korvanjuureen, huusi hän kuohuvalla vihalla: Hei, sinä koira!

Kaikki tämä tapahtui salamannopeasti.

Rautamies mylvähti, tempaisi sitte vitjoissa riippuvasta tupesta sotakirveen ja iski kipinöivällä kiukulla Mártonia kohti. Ensimäisen iskun kaniikki suisti nuijansa rautavarrella. Toista kertaa ei soturi enää voinut, iskeä, sillä kun Omodé huomasi, että asia kääntyi vakavaksi, heitti hän takaapäin saksalaisen niskaan karvalassonsa ja tempaisi mahtavalla nykäisyllä hänet alas ratsultaan. Soturi kiemurteli maassa tukahtumaisillaan ja röhisten tietämättä, mitä hänelle oli tapahtunut, mutta siitä huolimatta hän lujalla voimalla puolustautui.

Angyikan neekeripalvelija juoksi pakoon, samoin vieraat papitkin. Toinen saksalainen palvelija katseli ääneen itkien herransa kaatumista, mutta ei uskaltanut lähestyä.

Keven miehet heittivät saksalaisen päähän päällisvaippansa ja riensivät sitte vääntämään hänen kädestään tapparaa. Pitkään aikaan he eivät kyenneet häntä voittamaan; rautamies ravisti heitä ilmassa kuin karhu karvassaan riippuvia koiria. Omodé kiristi silloin silmukkaansa, soturi alkoi vavahdella ja hellitti hervahtuneesta kädestään aseen.

— Älä lyö! — huusi Omodé, kun näki veitsen toisen nuorukaisen kädessä. — Elävän karhun viemme Becs herralle ja varmasti saamme siitä ämpärin viiniä.

Keveläiset sitoivat tainnuksiin menneen soturin ja heittivät hevosen selkään kuin jauhosäkin. Pieni joukko jatkoi sitte matkaansa. Mutta Omodé tarkasti ensin maahan lyötyä miestä. Se oli jo silloin mennyttä, vain jalka vielä vähän vavahteli.

— Tälle antoi kaniikkiherrani viimeisen voitelun, — sanoi ukko.

Sen sanottuaan hän sylki ruumista. (Tämä oli hänen vanha soturitapansa.)

He kulkivat jo Harangodin luona, kun yhä kuului heidän korviinsa herraansa itkevän pojan nyyhkytys.

Angyika ratsasti koko ruumiiltaan väristen puolustajansa rinnalla. Hän ei uskaltanut häntä puhutella, sillä Mártonin kasvoja synkisti vieläkin viha ja silmänsä paloivat hehkuvien hiilien tavoin. Virran rannalla tyttö kuitenkin rohkaisi itsensä ja asetti lempeästi kätensä Mártonin käsivarrelle.

— Herra, — sanoi hän hiljaa, — en voi istua satulassa... Sydämeni lakkasi sykkimästä pelosta ja päätäni pyörryttää, kun katson vettä... Jollen ole sinulle rasitukseksi, niin ota luoksesi ratsullesi.

Sanaa sanomatta istutti Márton tytön eteensä, sitte ohjasi hän hevosensa matalaan veteen. Keskellä virtaa täytyi hellittää ohjia, jotta ratsu saisi juoda. Angyika pyörtyi kuitenkin, kun näki juoksevan virran, ja nojautui voimattomana Mártonin olkaa vastaan. Vain hänen sydämensä voimakkaasta sykinnästä ja kaniikin kaulalle kiertyneen käsivarren värähdyksestä tunsi tämä, että hän eli.

Hän näki aina verissään viruvan saksalaisen silmäinsä edessä. Ajatus, että tuo luja käsivarsi, joka nyt rautavanteen tavoin häntä ympäröi, oli vuodattanut hänen tähtensä verta, se ajatus täytti hänet hampaita kalisuttavalla pelolla, mutta samalla myös hurmasi häntä. Koreasta nukesta tuli nainen; hän tunsi itsensä onnelliseksi ja rikolliseksi. Hän avasi silmänsä ja etsi kuumeisella, suloisella alistuvaisuudella, itsepäisellä, janoovalla silmäyksellä Mártonin katsetta kuin sarvashieho, jonka puoliso on murhaavassa ottelussa voittanut.

Äkkiä he huomasivat olevansa monien ihmisten keskellä; he olivat Csanádin linnan portin edustalla.

Suuri kansanpaljous oli rannalla: marosvárilaiset hyvästelivät juuri piispaansa. Gellért herra istui nelivaljakon vetämissä vaunuissaan, ihmiset taas piirittivät vaunuja suudellakseen rakkaan mestarinsa kättä.

Kuluneina päivinä oli tapahtunut suuria asioita maassa, ja Gellért näki hetken tulleen, jolloin hänen oli kiirehdittävä kuninkaan luo, onnettoman venezialaisen maanmiehensä luo, joka käsittämättömässä sokeudessaan saattoi vaaraan koko kristinuskon aseman. Sellaiseen vaaraan, jonka vain Gellért piispa käsitti.

Piispa näytti kärsivältä. Viime päivinä kidutti hän itseään kovasti omassa puhtaassa ja heikossa ruumiissaan kärsiäkseen sen, mitä toiset rikkoivat, toiset, jotka olivat epäpuhtaita ja voimakkaita. Hän oli juuri ottanut jäähyväiset rakkailta kaniikeiltaan, yksitellen heitä puhutellen, tuolla lämpimällä ja isällisellä lempeydellä, joka valloitti hänen puolelleen jokaisen sydämen. Hänen ylen hienostunut sielunsa aavisti jo silloin, ettei hän tässä maailmassa ole enää näkevä noita, joita hän nimitti pojikseen. Mutta siitä huolimatta hän hyvästijättöhetkellä oli hämmästyttävän tyyni, jopa iloinenkin. Hänen tyyneytensä valoi rohkeutta pappien sydämeen, hänen iloinen mielensä taas loi ylevää suloa hänen teräväpiirteisille, ruskeille italialaiskasvoilleen.

Kun hän jo istui vaunuissaan, ilmoittivat torninvartijat kuuluvalla torveni odotuksella, että odottamalla odotetut matkustajat tulevat. Gellért herra pysähdytti silloin vaununsa.

Angyika pudottautui Mártonin hevosen seljästä suoraan äitinsä syliin. Ja nuo kaksi naista, unohtaen hetkeksi korkean arvonsa, syleilivät toisiaan äänekkäästi nyyhkyttäen.

Kaniikki heittäytyi satulasta ja astui paljain päin mestarinsa eteen.

— Leikkasitko poikki pusztan rouvan hiukset? — kysyi piispa.

Márton otti laukustaan paksun, metallinkiiltoisen hiuskäärmeen. Nytkin, pyhien pappien läsnäollessa, levisi siitä synnillinen, suloinen tuoksu.

— Murskasitko pakolaisten epäjumalan?

Márton näytti hänelle valkoista kiven kappaletta. Siinä oli epäjumalan suun uurteinen reuna, ja uteliaat papit panivat päätään pudistaen merkille, että tuo julkea kivensiru nytkin hymyili.

Gellért herra asetti kätensä nuoren kaniikin pään päälle.

— Katso silmiini, poikani!

Niinä kahtenatoista päivänä, joina Márton oli kulkenut pusztalla, oli hänen muotonsa kokonaan muuttunut. Katseensa oli tullut tuliseksi ja voimakkaaksi, päivä oli paahtanut hänen ihonsa ruskeanpunaiseksi, kulmakarvainsa välissä näkyi lyhyt, syvä uurre.

Piispan kasvot tulivat äärettömän surullisiksi.

— Ispaaninrouvan tytär on saapunut, mutta eikö minun rakas poikani ole kadonnut? — kysyi hän niin hiljaa, että ainoastaan Márton sen kuuli.

Kaniikki ei kestänyt mestarinsa katsetta. Hän kumartui ja peittääkseen hämminkiään aikoi suudella piispan kättä. Ja silloin tapahtui uskomaton asia. Gellért herra, tuo suurivaltainen piispa, jonka mainehikas nimi kaikui jo silloin kaukana maan rajojen ulkopuolella, ehti ennen Mártonia ja suuteli itse nuorimman kaniikkinsa kättä sanoen:

— Muista tätä: nöyrien on taivaanvaltakuuta.

Sen sanottuaan hän lähti matkalle Székesfehérvária kohti.

KOLMAS KIRJA