Päivän levon jälkeen lähti Ajtonyin tytär saattajineen matkalle Marosvária kohti. Konstantinopolista tulevien palvelijain lisäksi vain kolme keveläistä palvelijaa telttaa kuljettavine hevosineen saattoi matkustajia.

Kuta kauemmaksi he ehtivät kauhealla Keven hieta-aavikolla, sitä enemmän ahdisti Angyikan sydäntä. Pitkään aikaan hän ei ollut nähnyt isänmaataan ja kuvitteli sitä nyt sellaiseksi, millaiselta se ensi silmäyksellä näytti. Lentohiekkakummut ja syvät onkalot, alastomat hiekkakentät ja kauheat repeämät vaihtelivat keskenään. Ei missään pensasta, ei puuta. Maaäiti on kuollut; tomullaan leikkivät synkät tuulet.

Ajtonyin tytär oli lapsuudestaan asti elänyt kultaisessa Konstantinopolissa, Porfyripalatsin hovinaisten joukossa. Maailman pääkaupungissa hengitti hän täysin siemauksin vaipuvan kulttuurin kulta-usvaista, huumaavaa ilmaa. Puolibarbarilapsen ruumiista, sielusta tuli Byzantiumin tytär, ja hänen sielussaan kehittyivät byzantinilaiset toiveet. Niinkuin auringonkukka kääntyy loistavaa tähteään kohti, niin hänen unelmansakin kääntyivät luottavalla hartaudella suuren Konstantinon satulinnan sisäpalatseja kohti. Hänkin tahtoi tulla ylhäiseksi hovinaiseksi. Sellaiseksi, joka välkkyvässä kirjomanttelissaan esiintyy Pyhän Stefanin temppelin naisten pylvästössä, josta hänen majesteettinsa Augusta katselee hippodromin silmiä huikaisevia leikkejä. Hänkin tahtoi viehättävällä rohkeudella pujotteleida milliariumin kivitunneleissa, joissa puhe häipyy kohteliaaksi kuiskaukseksi ja joissa hyvä käytös vaatii hymyn huulilta katoamaan. Hän tahtoi iltahämärässä soudella matoilla sisustetulla aluksella Marmorimeren peilikirkkaalla pinnalla, hyvänhajuisiin patjoihin nojautuen, teeskennellystä uupumuksesta huokuvin povin. Hän tahtoi heittäytyä sateenkaaren värisiin pyörteisiin, jotka tuntemattomat voimat hänen tielleen synnyttivät.

Konstantinopolilainen muotinainen istui nyt nopeasti juoksevan unkarilaisen hevosen seljässä ja häpeissään katseli autiota aroa.

Sekin kiusasi tyttöä, ettei hänen saattajansa nähtävästi hänestä välittänyt. Márton ratsasti aina lähdöstä asti nuolenkantaman matkan joukon edellä tietä tarkastellen. Karkoittaakseen alakuloisuuttaan kutsui Angyika Omodén rinnalleen.

— Sinun herrasi pitää kyllä huolta turvallisuudestamme, mutta viihtymyksestämme hän välittää jotenkin vähän. Mikä on tuon omituisen miehen nimi?

— Mártoniksi häntä sanotaan.

Tämä lyhyesti viskattu vastaus hämmästytti tyttöä. Kreikkalaiset palvelijat alottavat aina vastauksensa sanoilla: Jos minulla on lupa elää ja puhua...

— Minkälaista sukua hän on? Minkälainen arvo hänellä on unkarilaisten keskuudessa?

Mutta Omodé oli tällä kertaa harvasanaisempi kuin tavallisesti.

— En luule, että Márton herra olisi mielissään, jos tästä puhuisin.

— Mutta voit kuitenkin sanoa, miksi hän ei kanna aseita. Teidän luonanne kulkevat palvelijatkin miekka vyöllä.

— Toimensa kieltää, — sanoi ukko.

Angyika hyväksyi tämän vastauksen. Jo silloin saapui taajaan Konstantinopoliin pyhälle haudalle vaeltavia frankkilaisia joukkoja, joiden johtajia kreikkalaiset (frankkien barbarisella arvonimellä) sanoivat kreiveiksi ja joilla narrimaisista narrimaisimmat päähänpistot eivät olleet tavattomia. Sattuipa sellainenkin kreivi, joka loistavissa aseissa, mutta paljain jaloin suoritti Jerusalemin matkan. Kreiviksi nimitetyt ihmiset saattoivat kaikkialla, missä liikkuivat, ikävää häiriötä aikaan hirveällä tietämättömyydellään ja barbarisella hurjuudellaan. Konstantinopolin forumia kaunistavia, Roomasta ja Hellaasta tuotuja antiikkisia kuvapatsaita he pitivät epäjumalankuvina, ja toisinaan he huimassa röyhkeilyssään mukiloivat toisiaankin kuoliaaksi. Keisarin hovissa pidettiin heitä naurettavina ja halveksittavina, mutta miksi suotta kieltää: naismaailman mieltä nuo jättiläisjäseniset barbarit kuitenkin kiinnittivät.

— Mutta jos vihollinen hyökkäisi kimppuumme? — jatkoi tyttö pakinaansa.

— Saat olla rauhallinen, neiti, Márton herran sivulla voit turvallisemmin taivaltaa pusztaa, kuin jos Konstantinopolin keisarin tuhat kirjavaa kuvatusta loikkaroisi ympärilläsi.

Vähempikin olisi ollut kylliksi herättämään tytön uteliaisuuden. Ja mitä pitemmälle he ehtivät matkallaan, sitä vahvemmaksi kasvoi hänessä se vakaumus, että Mártonin tahtoa noudattaa koko joukko näkymätöntä palvelija-armeijaa, joka raivaa heille tien ja kaukana ympäröi heidät kuin vartijahenkien joukko. Tiellä tapasivat he kaikkialla petshenegien hevosenkenkien jälkiä. Vesipurojen yli risuisia häthätää kyhätyt sillat osoittivat edellä laukkaavien tiemestarien huolenpitoa. Joskus ilmestyikin näköpiirin rajalle pari tupsuista keihästä; mutta jos he pääsivät heitä lähemmäksi, katosivat he kuin maa olisi heidät niellyt.

Illalla pystytettiin teltta naisia varten pienen hiekkaonkalon pohjalle. Kun palvelijat laittoivat tulen ja imettäjä koitti illallista, seisoi Márton yksinään etäämmällä olevan kummun harjalla, ja hänen kuvansa näytti jättiläismäiseltä iltataivasta vastaan.

Äkkiä hän kuuli askeleita alapuoleltaan: Omodén käteen nojautuen kiipesi Angyika ylös kummun rinnettä.

Nyt seisoi hän hänen rinnallaan.

— Herra, — sanoi tyttö kohteliaasti kumartaen ja suloisesti hymyillen, — sinä pidät niin innokkaasti huolta minun turvallisuudestani ja osoitat minua kohtaan niin paljon ansaitsematonta hyväntahtoisuutta, että uskallan tehdä rohkean pyynnön, täydennä ystävällisyytesi vielä sillä, että ja'at kanssani vaatimattoman ateriani.

Kreikkalaisen kohteliaisuuden tulvaan sekaantui pieni pisara ivaakin...

Kaniikki ei tiennyt, mitä vastaisi. Angyika, peittääkseen omaa hämilläänoloaan, katseli sitte taivasta ja ilostui tuntiessaan samat tähtiryhmät, joita hän helteisinä kesäöinä oli niin monta kertaa katsellut keisarillisen palatsin marmoriparvekkeilta. Omodé nimitteli hänelle järjestään taivaan kiertolaisia.

— Tuolla on Heinänhaistaja tähti, — tuo sumusilmäinen Vaunujen alapuolella, Tasangonvartija... Toistensa rinnalla ovat Ristiin katsova, Orpotytön katse ja Raskasjalkainen tähti... Tuolla menee Kurkien johtaja, tuolla kyyristelee Leili... Valkoisen välin alla on Kultatukka, sen alla Tytönsilmä... Tuolla on Apila, Verisilmä... Tuo pieni kalpea tuolla kummun yläpuolella on Unkarilaisten tähti... Vanhat sanovat, että se niiden edellä loisti voimakkaammin ja kulki korkeammalla...

Heitä kutsuttiin illalliselle ja sentakia menivät he alas laaksoon. Kun olivat asettuneet matolle, jonka palvelijat levittivät sametinhienolle hiekalle, täytti Angyika pienen kultapikarin Kypron viinillä ja kostutettuaan sillä huulensa ojensi sen Mártonille.

— Maistoin sitä, joten sinun ei nyt enää tarvitse peljätä myrkkyä, — hymyili hän byzantilaisella kohteliaisuudella.

Ensimäinen kysymys, jonka hän jälleen teki, oli:

— Salaisesti ehkä olet sanova minua tietämättömäksi, kun kysyn sinulta, onko äitini kaupungissa hippodromia.

— En tiedä, mikä se on, — vastasi Márton tulipunaisin kasvoin.

— Et ole vielä suvainnut käydä Konstantinopolissa? — kysyi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen.

— En.

Angyika hymyili — mutta sitte hän korjasi aikomattaan osoittamansa epäkohteliaisuuden ja alkoi puhua kultakaupungista. Silloin hän tunsi olevansa omalla alallaan. Hän tunsi nimeltä kaikki keisarilliset herttuattaret. Oh, noita porfyrigeneettoja! Ne ovat niin ylväitä ja kauniita kuin pyhäinkuvat, sen ohella vaarallisia ja arvaamattomia kuin loistavakarvaiset petoeläimet, joita keisarin puistoissa vartioidaan... Zenóbia tunsi keisarin suuresti kadehditut suosikitkin, mahtavat logeteetat, akoliitat ja protospatairot, jauhetukkaiset, kultahaarniskaiset suurherrat, jotka barbaripalkkasoturilegionillaan taistelevat taistelunsa sekä myös silloin kun vihollinen uhkaa kultaista porttia; he lausuvat sukkeluuksia naisille ja virittävät pauloja toisilleen pyhän palatsin tummassa marmorisalissa... Ja hän tunsi vaippaan kääriytyneet filosofitkin, jotka kaikki viimeaikoina ovat tulleet Diogeneen opin hartaiksi kannattajiksi, mutta siitä huolimatta tulisella hartaudella noudattavat hoviseremonian tuhansia ohjeita... Ja hän tunsi muodissa olevat elegiarunoilijat, silkkitoogaiset hoviherrat, jotka ovat henkeviä ja lörpötteleviä, sovinnaisen rohkeita ja käärmemäisen matelevia, purevia ja imeliä, kunnioituksesta pakahtuvia ja kauhean julkeita...

Márton ei kertaakaan katkaissut tytön pakinaa, vaan janoisin korvin imi joka sanan.

Hänellä oli sellainen miellyttävä, kaikuva ja kuitenkin vieno ääni kuin kultakellon helinä. Kun hän puhui, tuntui Mártonista siltä kuin kultaliljoja putoilisi taivaalta. Kun hän puhuu äänekkäämmin, on saunakukalla leimuava loiste; kun hän kuiskaa, silloin kukan loiste himmenee ja se putoo alas loivassa kaaressa, hitaasti. Loistavat kukat putoavat hänen päälleen, kulkevat läpi hänen ruumiinsa kuin kivensirpaleet veden läpi. Ja hän voimattomana sietää sitä suloisesti väristen. Kerran Angyika purskahti nauruun ja näytti kosteata hammasriviään, — silloin valkoisia helmiä putoili hänen sydämelleen kuin taajoja lumihiutaleita.

* * * * *

He matkasivat jokseenkin hitaasti. Oikeastaan vain aamulla ja iltapäivällä he istuivat satulassa. Illat olivat jo silloin lyhyitä, ja auringonlaskun jälkeen joskus sumu levisi pusztalle. Joskus paistoi aurinko vielä polttavasta mutta sen tuli oli äkkinäistä ja alakuloista, ja sen loistetta seurasi jo katoavaisuuden himmeä varjo.

Matkansa kolmantena päivänä oli Angyikalla merkillinen kohtaus.

He pitivät keskipäivän lepoa jättiläistammen varjossa ja tyttö kulki seurassaan muuan keveläinen palvelija vesipuron rantaa kukkia poimiakseen. Hän löysi niin ihmeellisiä, suuria, hoikkia ja pistäviä kukkia, jollaisia ei puhjennut keisarin puutarhassa. Ne muistuttivat enemmän ylpeitä neitoja kuin kasveja, ja kun Angyika katkaisi jonkun lihavan varren, tuntui hänestä siltä kuin olisi elämän murhannut. Siitä huolimatta hän poimi niitä mielellään, koska ne olivat niin tyttömäisiä ja ylpeitä.

Korkean kaislikon takia hän ei voinut nähdä puron toiselle rannalle. Äkkiä hän sitte tuli uteliaaksi katsomaan, millainen lienee maailma siellä, ja hän erotti hajalle viheriät varret. Silloin näki hän omituisen näyn.

Noin kymmenen askeleen päässä hänestä erään kummun huipulla — se lienee ollut jonkun avaripäällikön hautakumpu — seisoi ratsastajaolento liikkumattomana. Se oli nainen. Ylpeä, komea ja peljättävä hän oli kuin nuo rautajänteiset, hoikat amazonit, jotka kivisillä alustoillaan seisoen ovat vuosisatoja vartioineet Konstantinopolin hippodromin sisäänkäytävää.

Nyt kohtasi heidän katseensa toisensa. Ratsastajanainen katsoi vakavasti, kysyvästi Angyikaa silmiin. Hän oikein lävisti ja kiinnitti väkäkatseisen silmänsä häneen, ikäänkuin tahtoisi viedä mukanaan Ajtonyin tyttären kuvan.

— Kuka se on? — kysyi Angyika hengitystään pidättäen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näky katosi kummun harjalta. Vain korkean kaislikon huojunta osoitti, minnepäin hän meni.

— Kuka se oli? — kysyi Angyika uudestaan.

— Voi meitä! — huusi keveläinen, — näimme pusztan rouvan.

Jos hän olisi nähnyt lohikäärmeen poikineen matavan rämeikössä, ei kauhunsa silloinkaan olisi voinut olla suurempi.

Tyttö meni takaisin tammen alle ja polvistui Omodén viereen, joka juuri laittoi tulta.

— Omodé, — sanoi hän, — sano, minkälainen voima on pusztan rouvalla.

— Hänellä on suurempi voima kuin kaksituhantisella keihäsmiesjoukolla.

Tytön kasvot kalpenivat.

— Ja minkälainen voima on Márton herralla?

— Jos Márton herra tahtoo, Angyika, silloin, pusztan rouva on avaava sinun kenkäsi punaiset nauhat.

Tytön kasvot tulivat punaisiksi.

* * * * *

Sinä päivänä viipyivät he satulassa kauemmin ehtiäkseen Temesin rannalle. Illan hämyssä puhui Angyika rinnallaan ratsastavalle Omodélle.

— Katso, mikä juoksee perässämme!

Vanha susi loikki joukon jäljessä, kieli roikkui ulkona suusta, korvat olivat luimussa kuin väsyneellä koiralla.

— Susiko? — kysyi Angyika.

— En uskoisi, että se on oikea susi, mieluummin luulisin sitä joksikin pääsyihin kietoutuneeksi kummitukseksi. Kyllä pian saan selvän komelista.

Omodé karjaisi nyt kahdesti vanhalle sudelle: — Jumala! Jumala! — Susi loikkasi kaislikkoon eikä enää näyttäytynyt.

— Ei ollut susi, vaan peljättävä ihminen, — nauroi Omodé. — Kunnon susi ei juokse pakoon Herran nimeä mainittaessa. On täällä pusztalla kaikenkaltaista kiertelevää väkeä, ihmeellisiin mestari temppuihin kykeneviä heittiöitä, jotka eläimen hahmossa ahdistavat matkamiestä. Minua kerran ajoi vasikka takaa aamuun asti kaislikossa... Silloin en vielä tuntenut tapojaan. Mutta kun Jumalan nimeä huutaa ihminen, silloin eläimennahka putoaa heidän yltään ja sairaus heidät murtaa.

Kun he hyvin myöhään saapuivat Temesin rannalle, hypähti ratsujen edestä suuri joukko mustia kääpiöolentoja ylös ja heittäytyi veteen.

— Kas, kuinka paljon neekerilapsia! — ihmetteli Angyika.

— Eivät ne lapsia ole, vaan majavia, — selitti Omodé. — Heidän majansa ovat tuolla saarella, — he ovat rakentaneet kokonaisen kaupungin itselleen ja suuria sulkuja veteen. Poikavuosinani asui niitä vielä tuhansittain Temesin rannalla, mutta sen jälkeen kuin jokainen petshenegiläinen nylkyrinsälli komeilee majavannahalla päärmätyllä lakilla, on niiden lukumäärä suuresti supistunut.

Yö oli kaunis ja lauha, ja illallisen jälkeen istuivat he vielä kauan rannalla, Angyikan teltan edustalla. Lauhkea tuuli kantoi siivillään omituisia ääniä petshenegipusztan helmasta.

— Joku laulaa, — sanoi tyttö.

— En kuule, — vastasi Omodé. — Kun kerran hakattiin kreikkalaisella sotakirveellä isoa kattilaa, halkesi rumpukalvoni. Mutta on mahdollista, että kuulen luonnottarien laulua. Ne asuvat saaren metsässä. Heidän seurassaan on metsän emäntä ja metsän peikko.

— Mikä on metsän peikko?

— Hänen tapanaan on pelottaa puunhakkaajia. Siitäkään hän ei pidä, että joku kulkee kirves kädessä metsässä. Kun puunhakkaajat tekevät kuormaa, jättävät he aina yhden rangan jäljelle peikkoa hyvittääkseen.

Heidän jalkainsa alla loiskahti vesi, ja Angyika kumartui silloin ukon olkaa vastaan ja kysyi kuiskaten Omodélta:

— Onko niitä vedessäkin?

— Onpa kyllä! Vetehisiä, vedenneitoja ja kaislikon impiä. Kaunein heistä on Kaisla neiti. Mustat lapsetkin asuvat vedessä ja lisäksi vielä muuan, josta on paras olla puhumatta...

— Miksi niin? — kysyi Angyika uteliaisuudesta väristen.

— Kun se kuulee nimensä, silloin se nousee ylös vedestä, ja se, johon se luo katseensa, kuolee kolmen päivän kuluttua.

(Salaperäinen vesihiisi, jota Omodé ei tahtonut nimeltä mainita, oli kalastajain kauhu, Kuollutmies.)

Tuolla rämeisellä rannalla tuikki aarnivalkea.

— Katso, Omodé, katso! — sanoi kauhuissaan Angyika, joka nyt näki aaveita kaikkialla.

— Tulenhaltija, — selitti Omodé. — Sinivaippainen miekkonen, lyhty kädessä. Ei kiusaa ketään se jumalan luoma, vaan hyppii paikasta paikkaan. Kun se kolmannen kerran hyppää, voit toivoa itsellesi jotakin hyvää. Minä kerran toivoin itselleni Ete-tammaa, mutta Tulenhaltija on totisesti sen vielä nytkin minulle velkaa.

Itse asiassa ei Omodé suuriakaan välittänyt pusztan aaveista ja yön kauhuista. Mutta tilaisuuden tarjoutuessa hän puhui niistä, ettei näyttäisi tietämättömältä.

* * * * *

Päivällä oli tyttö oloonsa tyytyväinen. Hänestä oli Mártonin, rakastuneen barbarin omituinen käytös huvittavaa. Joskus hän kiusoittikin häntä vähän, mutta silloin hän säpsähti hänen hehkuvaa katsettaan. Mutta kun hän illalla vetäytyi makuutelttaansa, ei hän välittänyt Mártonista eikä äidistään, vaan ajatteli Konstantinopolia ja purskahti itkuun. Oh, kultainen Byzantium, kaupunkien kaupunki! Joka kerran on maistanut vesijohtosi vettä, sen sielua kalvaa ikuinen kaipuu sinun luoksesi! — Hänen imettäjänsä viihdytti häntä siksi, kunnes hän itki itsensä nukuksiin.

Hän oli puhelias vain silloin kun oli puhe Konstantinopolista. Silmänsä säikkyivät, kun hän kertoi hovielämästä, ja kun hän lausui Konstantinos Manomahon nimen, aleni hänen äänensä hartaaksi kuiskaukseksi.

Pyhä keisari! Zenóbia oli elänyt viisitoista vuotta keisarin hovissa, ja sen ajan kuluessa oli neljä hallitsijaa vaihtunut valtaistuimella, mutta vain kerran oli hän nähnyt silmästä silmään Itä-Rooman valtakunnan herran.

Pyhä keisari elää palatsilabyrintin hiljaisessa povessa, kauheassa yksinäisyydessä, huimaavan korkealla herttuain yläpuolella. Mutta siitä huolimatta hän näkee ja kuulee kaikki. Jos hän näyttäytyy ihmisille, täytyy kaikkien polvistua ja pitää kätensä silmäinsä edessä, ikäänkuin keisarin ilmestymisen loiste sokaisisi heitä. Valtaistuimen kummallakin puolella seisoo kultainen leijona. Kun keisari istahtaa, niin kumpikin leijona avaa kitansa ja karjuu. Hovimenot vaativat, että silloin jokaisen on käyttäydyttävä kuin olisi puolikuoliaaksi peljästynyt.

Sitä ei Angyika kuitenkaan kertonut, ehkei hän tietänytkään, että kaksitoista vuotta tätä ennen iski Romanos III:nnen kuoliaaksi hänen kamaripalvelijansa, joka sitte itse tuli keisariksi Mikael Paflagonialaisen nimellä. Mikael Paflagonialainen täytyi myöhemmin raivohulluna sulkea vankikoppiin. Hänen seuraajansa Mikael Kalafatos tuli kirvesmiehestä keisariksi. Tämän molemmat silmät puhkaistiin ja hänet suljettiin luostariin. Sitäkään ei Angyika kertonut, että nyt hallitsevan Konstantinon oli tapana, oman perheensä salamurhayrityksiä peljäten, öiksi sulkeutua Anemas-vankilaksi nimitettyyn kalliokellariin. Hovitapa vaati, ettei näistä seikoista saanut tietää mitään.

Se, minkä hän kuuli Konstantinopolista, täytti tulisella kaipuulla kaniikin sydämen. Oli kuin hän olisi kuullut sateenkaaren värisen linnun laulavan kaukaisten aarniometsien satukauneuksista. Konstantinopoli! Angyikan kertomuksen nojalla ilmestyi hänen sielun-silmiensä eteen tuhattorninen tarupalatsi, joka oli sekä kirkko että linnarakennus, jonka marmoriseiniä siniset laineet huuhtovat ja jonka fantastiset kultatornit lävistävät purppuraisen taivaanlaen...

Aistillisen voimakas halu nähdä Konstantinopoli ei nyt ensi kertaa vallannut Thonuzóban poikaa. Idän pusztan lapset ovat syntymässään saaneet seikkailijahalun, joka magneettisella voimalla vetää heitä kaupunkia kohti. Kunniallista tasankoa, joka ensi silmäyksellä avaa koko sielunsa, viehättää ja viekoittelee taukoamatta synnillinen salaisuus, joka piilee kaupunkien muurien sisällä. Pusztan poika halveksii kaupunkilaista, mutta tuntee synnillistä kaipuuta kaupunkia kohtaan. Jokainen kaupunki on hänelle muureilla ympäröity arvoitus; hän ei ole levollinen, ennenkuin on ratkaissut sen veripurojen ja ruumisröykkiöiden hinnalla. Jokainen kaupunki on tuntematon nainen, joka murhaavaan ja hurmaavaan syliinsä odottaa miestä. Jos linnanmuurien verho putoo, tulee päivänvaloon sellaisia aarteita, joiden aavistuskin täyttää satumaisella onnellisuudella teltan asukkaan mielen.

Tämä seikkailijahalu oli ison aikaa maailmanhistorian käyteaineena. Se kiskoi irti nomadit asuinpusztiltaan, teki paimenista kiertolaisia ja kiertolaisista valloittajia. Nyt taas riippuvat jokaisen ratsumiehen silmät Konstantinopolin kupoleissa, uneksien ja kaivaten kuin lapsen silmät sateenkaaressa. Ja jo ennakolta ihaillaan, ylistetään ja kadehditaan sankaria, joka valloittajana on astuva sisään maailman pääkaupungin kultaisesta portista.

Angyika katsoi viehkeästi hymyillen kauniin barbarin hehkuviin silmiin aavistamatta, että vieras, suloinen tuoksu, joka hänen vaatteistaan tulvahti, herätti teltassa majailleiden esi-isien jälkeläisen sielussa uinuvan valloittajahalun.