Ajtonyin tytärtä he eivät tavanneet vielä Kevessä, mutta linnanpäällikkö oli jo saanut tiedon bulgarialaisesta Valkeastakaupungista, että Zenóbia neiti oli seurueineen lähtenyt Tonavalle.

Ensimäisenä yönä, jonka kaniikki vietti Keven rovastin talossa, näki hän kummallisen unen.

Hän lepäsi vuoteessaan, — hereillä vaiko nukuksissa, sitä hän ei itsekään tiennyt — ja katseli valkoista neliötä, jonka akkunasta paistava kuu muodosti seinälle. Ulkoa kuului torninvartijain alakuloinen torventoitotus.

Äkkiä kuvastui hänen silmiinsä näköhäiriö: seinällä loistavaan neliöön ilmestyi ihmisen pään musta varjokuva... Taikauskoinen pelko vapisutti silloin papin jäseniä. Hän ajatteli metsän jumalankuvaa, ja kun hän pitkän ajan kuluttua taas uskalsi kääntyä, sattui hänen katseensa valkoiseen marmorikuvaan.

Haamu katsoi akkunasta sisään. Hän seisoi vaaleassa kuutamossa, nojaten viehättävästi leukaansa paljaaseen käsivarteensa ja kivisilmillään surullisesti ja kysyvästi katsellen Mártonia, ikäänkuin odottaen häneltä vastausta johonkin salaiseen kysymykseen.

Kaniikki riuhtaisihe lopulta irti pelon kahleista.

— Lyökää rikki heidän jumalainsa veistetyt kuvat! — huusi hän, hyppäsi ylös makuusijaltaan ja rupesi ajamaan takaa haamua.

Se leijaili häntä pakoon vähän väliä seisahtuen kuin häntä ärsyttäen, liidellen kevyesti kuin perhonen. Hautojen ja pensaiden yli kulki öinen takaa-ajo poikki kaislikkojen ja rämeikköjen tummaan metsään.

Nyt pysähtyi jumalankuva. Mutta Márton heilutti pyhällä vihalla nuijaansa ja iski sitä otsaan. Mutta kivi ei mennyt pirstaleiksi. Iskun jälkeen syntyi tuore haava, josta suuret veripisarat tippuivat alas, loistavien rubinien kaltaisina välkkyen hänen lumivalkealla povellaan.

Merkillinen hiljaisuus vallitsi metsässä. Yltympäri avautui jättiläiskokoisia, huumaavia kasveja, puiden alla lenteli nyrkinkokoisia, loistavia kiiltomatoja.

Hengästyneenä antoi kaniikki nuijansa vaipua alas. Hän ei kestänyt jumalattaren katsetta, tuota lempeätä, kärsivää, salaperäisen kysyvää katsetta. Hän ei kestänyt tätä näkyä. Hänen sydämensä valtasi yhtäkkiä tulinen, kiihkeä, intohimoinen kaipaus. Hän tunsi, että hänen täytyy kuolla tähän suureen kaipaukseen. Hän heittäytyi polvilleen ja epätoivoissaan syleili jumalankuvan jalkoja...

Silloin kuohahti koko metsä. Veriset tulenliekit leimusivat tummien puunrunkojen takana, hehkuva ja sokaiseva usva leijaili epäjumalaa kumartavan papin ympärillä...

Kun Márton heräsi, peitti hiki hänen ruumiinsa ja polvensa olivat kankeat, ikäänkuin hän todellakin olisi aamuun asti kierrellyt tiheikössä. Hän kiiruhti temppeliin ja rukoili keskipäivään asti Pyhän Neitsyen alttarin edessä. Samoinkuin jo pitkän aikaa takaperin, ei hän nytkään löytänyt lohdutusta rukouksesta.

Iltahämärässä, kun virran kalvo loisti himmeän opalin värisenä ja illan usva levisi rantanäreikköihin, ilmoitti vesitornin vartija kuuluvalla torventoitotuksella, että asestettu soutulaiva kulkee virralla. Kauan odotettu kreikkalainen laiva saapui.

Rovasti, linnanpäällikkö ja useita muita Keven ylimyksiä kokoontui rannalle Mártonin rinnalle.

Lännessä näkyi tumma piste purppuraisen, taivaan reunalla; ensin se näytti pieneltä kuin vettä viistävä perho; pian se kuitenkin mahtavan, ruhtinaallisen laivan hahmossa halkoi virran selkää.

Laivan keulaan oli veistetty kullattu, siivekäs hevonen, perässä seisoi purppurateltta, joka takanaan kuvasti verhojaan vedessä. Neljäkymmentä alastonta, ruskeata, kahlehdittua jättiläistä liikutti pitkiä airoja tasaisessa tahdissa.

Laivan sivulla seisoi useita miehiä, niin loistavasti asestettuina, että heitä jokaista olisi voinut luulla päälliköksi. Keisarin komeuden heijastus saattoi ihmetyksiin unkarilaiset herrat, jotka odottivat sammakonkutuisten soiden keskelle pystytetyn savilinnansa juurella, mutta kaikkien auringonpaahtamilla kasvoilla säilyi kuitenkin välinpitämätön, ylpeä ilme.

Kun laiva laski satamaan linnan juurelle, niin sekä unkarilaiset että kreikkalaiset soturit asettivat rauhallisten tarkoitustensa merkiksi vasemman kätensä sydämelleen ja kohottivat oikean kohti taivasta.

Ensimäisenä astui maalle hoikka, hieno mies, joka teki paremmin valepukuun puetun naisen kuin sotilaan vaikutuksen. Kuitenkin oli hän, joka nyt asetti ruusukyntisen, kultasormuksisen kätensä Keven linnanpäällikön känsäiseen kouraan, Spiridion herra, Szeremin uusi centurio. Hänellä oli päässään runsaasti kullattu kypäri ja yllään hopeahaarniska, joka oli enemmän koristeeksi kuin suojaksi. Silkkimantteli peitti aistikkaasti poimutettuna hänen hartioitaan, hiuksensa olivat käherretyt kiiltäville kiharoille ja levittivät vahvaa ruusuntuoksua. Spiridion oli ollut vielä hiljan pyhän keisarin suosikki, mutta kaikkivaltias keisarinna Zoe ei häntä suosinut, vaan karkoitti hänet rajalinnaan. Unkarilaisten herrain joukossa hän nyt näytti susilaumaan eksyneeltä rotukoiralta.

Suurherran luontevuudella centurio puhutteli Keven linnanpäällikköä koetellen kaunopuheisuuttaan, joka hänet oli tehnyt yhdeksi keisarikaupungin suosituimmista seuramiehistä.

— Urhoollinen ja jalosukuinen turkkilainen päällikkö, — puhui hän miellyttävästi hymyillen, — pyhänimisen ja voittamattoman keisarin, kansoja onnellistuttavan Konstantinon ylhäisestä käskystä olen tuonut tänne ja jätän sinun käsiisi hänet, joka autuaaksitekevässä kasteessa on saanut nimekseen Zenóbia ja joka varmaankaan, jos Ledan tyttären tavoin olisi istunut Spartan ruhtinaallisella istuimella, ei olisi antanut aihetta Priamon ylpeän linnan kukistumiseen, koska hyveensä kilpailee voitokkaasti kauneutensa kera. Ja samalla kuin uskon hänet sinun sankarillisen kätesi turviin, en voi salata, että minut täyttää tuskallinen riemu, tai oikeammin sanoen: riemukas tuska, ajatellessani, että Rooman valtakunnan pyhältä taivaalta on kadonnut rakastettava tähti, joka tästä lähtien on valaiseva jousiniekkojen turkkilaisten kukoistavaa isänmaata.

(Kreikkalaiset sanoivat säännöllisesti itseään roomalaisiksi, unkarilaisia taas turkkilaisiksi.)

Centurion hieno kaunopuheisuus meni muuten hukkaan; Keven linnanpäällikkö ymmärsi vain pari sanaa kreikkaa.

Ajtonyin tytär astui maalle. Tuolle maalle, joka silloin kuin hän viimeksi kosketti sitä lapsenkengällään, kuului aina Marosiin ja Kanizsnan satamaan asti hänen isänsä vallan alle.

Tytön kasvoja peitti tiheä huntu, vartaloaan taas ruumiinmukainen valkoinen samettimantteli, jota leuasta kullalla koristettuihin kenkiin asti kaunisti vaaksan levyinen kirjo-ompelus. Näkyi, että hän tätä tilaisuutta varten oli erityisesti pukeutunut. Hänen kanssaan tuli hänen vanha imettäjänsä ja neekeri kamaripalvelija.

— Kuka on Marosvárista saapunut minua hakemaan? — kysyi Zenóbia.

Márton astui esiin.

— Minä olen, — sanoi hän. — Sinäkö olet se tyttö, joka noudattaa Angyika nimeä?

— Minä se olen, — vastasi tyttö.

Silloin hän miellyttävällä kädenliikkeellä työnsi taakse hunnun ja näytti hymyileviä kasvojaan.

Venus-piru!

Hän se on! Hänen ovat marmori valkoiset kasvot, pyöreä leuka, vieraspiirteiset suuret silmät, hänen on salaperäisesti ja surullisesti hymyilevä suu...

Tässä silmänräpäyksessä jo ratkaistiin Mártonin kohtalo. Hän ei osannut teeskennellä, vaan asetti käden sydämelleen... Siellä sisällä hän tunsi pelottavan voimakasta takomista. Rinnassaan jo silloin työskentelivät parhaillaan hänen nuoruutensa vapaaksi päässeet demonit mullistaakseen kaiken, mille hän tähän asti oli elämänsä pyhittänyt.

Angyika katseli omituisesti hymyillen nuorukaista silmiin ja lausui itsekseen:

— Näytän kauniilta barbarista...

Sillä välin kannettiin laivasta tytön matkateltta ja viisi hirveän suurta nahkasäkkiä.

Kreikkalaiset herrat kieltäytyivät kohteliaasti linnanpäällikön kutsuista. He tiesivät kyllä, että naapurinsa, kuten kaikki itämaalaiset barbarit kunnioittivat ehdottomasti vierasoikeutta ja että he tyynemmin voivat vierailla Keven hökkeleissä kuin hänen pyhyytensä keisarin marmoripalatsissa, jossa ei ainoastaan kerran oltu kaadettu myrkkyä vieraan maljaan; mutta kreikkalaiset tiesivät senkin, että kun unkarilaiset herrat juopuvat, miellyttävät heitä suuret hurjat rehentelyt.

Kun keveläiset opastivat matkustajia linnaan, nojautui Angyika imettäjäänsä ja katseli pelokkailla linnunsilmillään uteliaasti ja alakuloisesti ympärilleen.

Linnan paalutettu savivalli näytti hämärässä jättiläispetoeläimen mädäntyvältä leukaluulta. Portin yläpuolelle oli naulattu pari ihmispäätä, varoittavaksi esimerkiksi kaikille maa- ja merirosvoille. Sisällä näkyi vain pieniä ruokohökkeleitä ja mökkejä. Matalain huoneiden ovien edessä loikoili lyhytturkkisia, villikatseisia miehiä.

Angyikan kaipaavien sielunsilmien eteen ilmestyi silloin keisarillisen Byzantiumin hymyilevän, lauhan iltahämyn kuva, missä purppurainen usva leviytyy plataneille ja laskeva aurinko suutelee Kultaisen sarven marmoripalatsien kupoleita... Ja Angyika alkoi katkerasti itkeä...